Pääkirjoitus: Ei mitään pohjamutia

Mikko Lamberg, lokakuu 2026, nro 3

Elokuva merkitsee tavan tallaajan mielikuvissa usein jotain suurta. Kysymykseen ”Mitä elokuva on?” tulisi varmasti useimpien suusta vastauksena legendaarisia näyttelijöitä, Hollywoodin suurteoksia, muutamia tunnetuimpia ohjaajia, brändejä ja rahasampoja.

Elokuvassa liikkuvat edelleen isot rahat. Väitetty leffateattereiden mahalasku videopelin ja tv:n hallitsemalla aikakaudella ei olekaan alkanut. Supersankarit ja muut kassamagneetit rikkovat tuosta noin kassaennätyksiä. Samalla striimipalvelut syytävät lähes päättömällä tahdilla rahaa elokuvien ja tv-sarjojen tekijöille, jotka saavat niin hyvässä kuin pahassa vapaammat kädet kuin perinteisiltä leffastudioilta. Letterboxd-palvelu on räjäyttänyt cinefilian kaiken hipsterikansan harrastukseksi.

Isoa, massiivista, megalomaanista. Elokuva on kuitenkin tosiasiassa, itse asiassa pääasiassa, muutakin. Maailmassa julkaistaan joka vuosi enemmän elokuvia kuin koskaan aiemmin. Pelkästään Bollywoodissa, Intian hindinkielisen elokuvateollisuuden sydämessä, julkaistaan yli tuhat elokuvaa vuosittain. Maailmanlaajuisesti uusia elokuvia julkaistaan lyhytfilmit, dokumentit, kokeelliset teokset sun muut mukaan lukien sadoin tuhansin. Tähän päälle tv, videopelit, podcastit, YouTube-videot, kirjallisuus ja muu enemmän tai vähemmän taiteellinen toiminta, niin huomaamme elävämme todellisessa, pysäyttämättömässä mediametelissä, johon tekoälykin on tullut mukaan vielä tunkemaan tahmaiset näppinsä.

Elokuvataide on siis lukemattomista pienistä osista koostuvaa kuhinaa, jonka päällä jättiläiset tasapainoilevat ja yrittävät olla menettämättä jalansijaansa. Tämänkertainen numeromme suuntaakin katseensa taivaista kohti ruohonjuuritasoa, pieniin tekijöihin, omaehtoisiin oman polkunsa tallaajiin, vapaaehtoisiin, joita ilman elokuvakulttuuri ei elä. Toisaalta ruohonjuuritasolla liikutaan myös käsiteltyjen teosten teemoissa, pienuudessa, joskus suoranaisessa mitättömyydessä.

Jouni Heinosen teksteissä tarkastellaan erilaisia vähemmän huomiota saaneita elokuvailmiöitä. Diafilmi on Itä-Euroopan elokuvakulttuurin erityispiirre, joka saa Heinosen pitkässä haastatteluihin pohjaavassa artikkelissa erityishuomion. Slovakialaisen animaation perusteoksia käydään lävitse paikallisen elokuva-arkiston DVD-julkaisujen kautta. The American Genre Film Archiven julkaisemista mixtapeista löytyy myös Heinosen juttu. Onpa hän ehtinyt kirjoittamaan mielipiteen nuorisoelokuvien heikkouksistakin.

Haastatteluita lehdestämme löytyy useampiakin: Siiri Reiniluoto jututti artikkeliaan varten elokuvafestivaalien vapaaehtoisia, heitä, joita ilman leffatapahtumia ei kerta kaikkiaan olisi. Milo Kiviranta tapasi yhden Suomen omaehtoisimmista elokuvantekijöistä, Anssi Kasitonnin. Pitkän linjan omaehtoinen ohjaajaveteraani Anssi Mänttäri taas suostui kertomaan Kalle Toivoselle perinpohjaisesti urastaan ja elokuvanteon metodeistaan.

Alankomaalainen Hisko Hulsing antoi Jouni Heinoselle vastineen uusimman tekoälytekniikkaa hyödyntäneen teoksensa saamalle huonolle vastaanotolle. Haastattelukimaran kruunaa Santeri Pajun pitkä jutustelusessio suomalaisen indie-kulttileffa Ponterosan tehneiden Kemmon veljesten kanssa.

Isoja kokoavia artikkeleita vaille ei jäädä: Joonatan Nikkinen käy lävitse italialaisen elokuvan pahamaineisen roskamaestron Bruno Mattein tuotantoa ja löytää sitä kautta ilon omaan elokuvaharrastukseensa. Niilo Rantala ihmettelee shokeeraavia kauhuelokuvia työstäneen Marian Doran teosten maailmaa. Santeri Paju kirjoittaa hämähäkkikauhun vuosikymmenistä. Erilaiset kahdeksanjalkaiset vipeltäjät ovat kuumottaneet katsojia kohta vuosisadan ajan.

Esseiden saralla nostetaan esiin kaksi naispuolista kuvantekijää: Mikko Lamberg kirjoittaa musiikkivideoita ja humoristista kauhua YouTubeen tekevän Dev Lemonsin heteropessimismistä, kun taas Aleksi Klemetti käsittelee Maya Derenin kautta omaehtoisen tekemisen tärkeyttä filmihulluuden kannalta.

Ensimmäisessä uuden Laajakuvan tapahtumajutussa Harri Halonen käväisi Kokkolan lämminhenkisillä Kinojuhlilla.

Loppusilaus tulee kritiikkien muodossa, joita on tälläkin erää reilu paketti. Joonas Nykänen ihmettelee ötököiden maailmaa Mikrokosmos-elokuvassa. Minitasolle mennään myös Kalle Toivosen kritiikissä klassikosta Kutistuva mies. Eräänlainen pienuuden ylistys on kiinalaisen äiti-poikaparin tekemä karsea animaatio Niu Lai, josta tuli yllätyshitti. Aiheesta kirjoittaa Jouni Heinonen. Heinonen arvioi myös suomalaisen Kaunarikuume-dokumentin ja Jiří Trnkan animaatioiden julkaisuja.

Lehdessä esitellään kaksi elokuvasensuuristaan toipuneen Espanjan kulttielokuvaa: Emmi Ketonen käsittelee teosta Who Can Kill a Child? ja Harri Halonen Navajoresia. Halonen on katsellut myös antiikin näytelmään perustuvan Ifigenian. Kritiikkipaketin viimeistelevät Ketosen arviot kolonialismin historiaa kriittisin silmin syynäävästä Embrace of the Serpentistä ja Jarmo Lampelan uutuusfilmistä Don Quijote Barcelonassa.

Kohti katoavaisuutta! Ja sen ali!