Nuoruuden paloa 1980-luvun Espanjassa

Harri Halonen, lokakuu 2026, nro 3

Espanjalaisessa elokuvassa kaikki vaikuttaa liittyvän aina tavalla tai toisella sisällissotaan (1936–39) ja sitä seuranneeseen fasistiseen diktatuuriin, jonka johtajana toimi Francisco Franco. Francon kuolema vuonna 1975 avasi espanjaa kohti demokratiaa ja loi energistä kulttuuria.

Vapauden myötä tulivat kuitenkin suuret muutokset ja myös uutta huono-osaisuutta. Genre-elokuvissa vapautumiseen liittyy oleellisesti myös elokuvagenre quinqui (suomalaisittain kinki), jota Navajeros edustaa. Kyseessä on espanjalainen nuorisoelokuva, jossa oikeat nuoret kamppailevat elämän nurjalla puolella. Kuvioissa on mukana rikollisuutta, huumeita ja huono-osaisuutta, joka näytetään realistisesti ja ilman moralismia. Esikuvina toimivat esimerkiksi Carlos Sauran Los Golfos (1962) ja amerikkalaiset juvenile delinquent -elokuvat kuorrutuksenaan Pasolini-henkistä neorealismia ja ajan nuorisokulttuuria. Eloy de la Iglesian elokuvien kuten El Pico (1983) lisäksi Jose de la Loman Perros Callejeros –trilogia (1977–80), sekä Carlos Sauran Vauhtia, Vauhtia (1981) ovat quinqui-elokuvien kulmakiviä. Kaiken kaikkiaan genreen kuuluu yli kolmekymmentä elokuvaa vuosilta 1977–87.

Eloy de la Iglesia on Espanjan merkittävimpiä genreohjaajia niin kauhun kuin quinquin osalta. Kauhufaneille tunnetuin teos on todennäköisesti vuoden 1972 Cannibal Man. Iglesian quinquit ovat hänen kauhuelokuviensa tavoin aikalaisia shokeeraavia, poliittisesti latautuneita ja viihdyttäviä. De la Iglesia oli avoimesti homoseksuaali kommunisti, joten on suoranainen ihme, että herralla oli jo merkittävä ura ennen Francon kuolemaa. Navajeros onkin jo ohjaajan kuudestoista elokuva.

Navajerosin keskiössä on José Luis Manzanon esittämä Jaro, joka on jo teini-ikäisenä omaksunut rikollisen elämäntavan. Tarinalla on tosielämän innoittama tausta ”El Jarona” tunnetun karismaattisen jengijohtajan elämästä.  Jaro viettää ystäviensä kanssa aikaa niin klubeilla kuin tappelemalla uusnatsien kanssa. Elämäntapa rahoitetaan ryöstöillä ja muilla rikoksilla. Jaron veli on vankilassa, äitiään Jaro ei ole nähnyt vuosiin.

Genren tyylille uskollisesti rikosten vakavuus kasvaa, ja pian Jaron kintereillä ovat niin poliisi, reportterit kuin muutkin rikolliset. Juonikuviot eivät kuitenkaan ole niinkään oleellisia, sillä ne ovat tuttuja, mikäli on nähnyt yhdenkään nuorisorikolliselokuvan, jossa sankarin itsetuhoinen vimma ajaa kohti väistämätöntä viimeistä kohtaamista. Paljon oleellisempaa ja onnistuneempaa on se energia ja ainutlaatuinen tunnelma, jolla Navajeros etenee. Tietty aitous ympäristöissä ja hahmoissa luo autenttisen tunnelman, mutta samalla Iglesia muovaa tarinaa tarkasti melodramaattiseksi kokonaisuudeksi.

Äänimaailma on myös iso osa Navajerosia ja muita genren elokuvia. 1980-luvun hyväntuulinen rumba luo kontrastia nuorten elämän synkkyydelle. Burning, Rumba Tres ja Los Chichos tarjoavat hyvin tarttuvia rytmejä melodraamaan. Rock-musiikin tuleminen oli myös osa sitä nuorisokulttuuria ja yleisön elämää, jolle Navajeros on alun perin tarkoitettu. Nykykatsojalle musiikkikohtaukset tarjoavat mehukkaan aikakapselin, kuten David Bowien keikka seuraavana vuonna ilmestyneessä saksalaisessa elokuvassa Christiane F. – tyttö metroasemalta (1981). Christiane F:n kaltainen inhorealistinen huume-elokuva Navajeros ei silti ole. Kyseessä on pohjimmiltaan viihdefilmi, joka sijoittuu nuorten maailmaan, jossa huumeet ja väkivalta ovat arkipäivää. Huumeiden käytön vaikutusten kuvaaminen on enemmän de la Iglesian myöhemmän ohjauksen El Picon keskiössä. 

Näyttelijätyö Navajerosissa on ajoittain epätasaista ja esimerkiksi Manzanon dubbaus töksähtelevää mutta kuitenkin toimivaa, sillä nuoret saattavat olla epävarmoja ja ylikompensoivia oikeassakin elämässä.

Aitoudesta mainittakoon vielä sen verran, että useat quinqui-näyttelijät eivät olleet kokeneita tekijöitä vaan aitoja teinejä, joilla oli myös oikeasti yhteyksiä rikollisuuteen ja huumeidenkäyttöön. Eloy de la Iglesian urakin kärsi pahan huumeriippuvuuden vuoksi kovan kolauksen, eikä hän ohjannut sen vuoksi elokuvia vuosina 1988–2002. Iglesian elokuvien tähti, rakastettu Jose Luis Manzano kuoli vuonna 1992 epäselvissä olosuhteissa de la Iglesian kotona yliannostukseen. Yliannostukseen menehtyi myös El Pirri, joka nähdään elokuvan loppupuolella ja muissa quinquissa. Kolmas merkittävä quinqui-tähti El Torete eli Angel Fernandez Franco menehtyi taas AIDSiin vuonna 1991. Traagiset kohtalot ovat ainoastaan lisänneet quinqui-elokuvien taikaa. Vapaus oli harvalle lopulta ilmaista.

Quinqui-elokuvia Navajeros mukaan lukien on julkaissut yhdysvaltalainen Severin Films.

Navajeros, 1980. Espanja. 96 min. 1.66:1.

Tuot. Pepon Coromina, Enrique Gómez Vadillo, Ohj. Eloy de la Iglesia, Käsikirj. Eloy de la Iglesia, Gonzalo Goicoechea, Kuv. Antonio Cuevas, Leik. José Salcedo, Pääos. José Luis Manzano, José Sacristán, María Martín, Enrique San Francisco, Isela Vega, Verónica Castro.