Sitruuna suussa

Mikko Lamberg, lokakuu 2026, nro 3

Luin joskus perverssin mielenkiinnon vallassa Redditin parisuhdepalstoja, joissa valiteltiin kumppanin löytämisen vaikeudesta. Ne olivat suora, sosiaalipornahtava katsaus länsimaita riivaavaan tunnekuiluun, ja monessa suhteessa pahempia kuin yksinkertaiset raportit sotarintamilta. Sodissa tuntuu kuoleman, haavoittumisen ja sairauden keskellä olevan edes joskus saavutuksia, huumoria, solidaarisuutta ja sankarimaisia tekoja. Parisuhteiden parissa ei niinkään.

En näillä palstoilla viihtyneiden oman elämänsä inceleiden ja femceleiden kuorossa kajauttaman surulaulun perusteella ihmettele ”nykynuorten” vaikeutta pariutua keskenään. Terminä nykynuori ei tässä tapauksessa ole tuomio; se vain kertoo, etten kuulu tähän ryhmään enää. En kadehdi heitä.

Parisuhdemarkkinat, ainakin internetin doomscrollaajien mielestä, vaikuttavat olevan jatkuva miinakenttä, jossa jahdataan aina parempaa ja jollain tapaa narsistista tunnekokemusta: ihmistä joka on tarpeeksi kaunis, tarpeeksi varakas, tarpeeksi omaehtoinen mutta ei pelkää näyttää tunteitaan ja joka ei kuitenkaan ole tylsä vaan sisältää vaaran tuntua ja silti samalla turvaa…

Tosiasiassa tiedämme, että ihmiset hakeutuvat ja pariutuvat mieluiten kaltaistensa kanssa. Joten jos olet luuseri nössö paska, ehkä kannattaisi haaveilla muista luuseri nössö paskoista, eikä oman elämäsi Sydney Sweeneystä tai Henry Cavillista. Harva kuitenkin haluaa myöntää olevansa luuseri nössö paska. Tai edes ihan vain keskinkertainen.

Parisuhde onkin huomiotalouden lainalaisuuksien mukaisesti yhä enemmän minäprojekti. Sitä enemmän se kääntyy sellaiseksi, mitä enemmän ihmiset rakentavat ajatteluaan sosiaalisen median parviälyn joukkopsykoosien varaan.

Suurin osa Redditissä annetuista parisuhdevinkeistä oli vuosia sitten ja on edelleen pohjimmiltaan ”jätä se sika/lehmä”. Tuhansien kommenttien, bottien ja tykkäysten litaniat kannustavat jättämään suhteet sikseen ja etsimään jotain, ”mikä on juuri sinun arvoistasi”. Siis sikäli, kun postauksissa on edes kyse ihmisten näkemyksistä eikä yläpeukkuja metsästävien bottien.

Samalla erilaiset suositut treffiapplikaatiot veisaavat samaa pariutumisen virttä. Koska niiden toimeentulo on riippuvainen applikaatioiden jatkuvasta käytöstä, on niiden algoritmit laskettu tarkkaan sen mukaisesti, että pariutumisesta on tultava mahdollisimman vaativaa kaikille. Vaadi aina enemmän, aina parempaa, ja jos se ei riitä, jätä!

* *

Ajattelen sitä, mitä kriitikko Eleonoora Riihinen kirjoitti heteropessimismistä Piirille tekemässään kirjoituksessa, jossa hän analysoi kirjailija Elfriede Jelinekin sanomaa:

”Kirjailija näkee miehen ja naisen välisen suhteen ratkaisemattomana, hegeliläisenä herran ja orjan välisenä kamppailuna. Niin kauan kuin miehen valta perustuu hänen ansioihinsa ja naisen valta nuoruuteen ja seksikkyyteen, mikään ei muutu.

Lohduton, muuttumaton kuva, mutta ainakin se on kirkas.

Vertaan sitä hahmottomaan tunnepuheeseen heteropessimismistä ja toisaalta identiteettipoliittisiin kamppailuihin ja kulttuurisotiin. On tasa-arvon voittoja ja vastaiskuja. Ja ikuinen naisvihan kierre.

Naisten kulttuurinen valta tuntuu edelleen kytkeytyvän ulkonäköön, sen kaupallistamiseen ja toisaalta myös populaarifeministiseen tarinatalouteen à la Barbie-elokuva. Incelien näkökulmasta (kauniiden, nuorten) naisten valta on seksuaalisessa valinnassa.

Mutta poliittinen ja taloudellinen valta on edelleen miehillä. Miesten valta naisten ruumiista on edelleen totta. Rikkaiden valta köyhempien ruumiista on totta. Ja tämä on Jelinekin poetiikan ytimessä.”

Tosin tutkimusten mukaan ainakin miehet kiinnittävät huomiota myös naisten taloudelliseen asemaan. Onkin ainakin osittainen myytti, että miehet ja naiset etsisivät toisistaan elätettävää ja elättäjää. Päinvastoin, kumppanilta odotetaan samoja arvoja ja samaa sosioekonomista asemaa. Etsimme toisistamme itsemme kuvia. He, joita alistamme rahallamme, ovatkin usein niitä toisia, omien perheyksikköjemme ja halujemme ulkopuolisia.

Silti tai juuri siksi sinkkujen odotukset ovat yhä jyrkemmin erilaiset. Huomaan ystäväpiirini, niin heteroiden kuin kväärien, puheista, että moni tiedostavakin ihminen puhuu omasta sinkkuudestaan ja viehätysvoimastaan pelkkänä markkina-arvona, kapitalistisin ja omaa itseään epäinhimillistävin termein. Ehkä he tekevät niin juuri siksi, koska ovat tiedostaneet liikaakin.

Huolimatta manosfäärin sosiopaattisista yrityksistä vaatia naisilta orjuutta heteromiehille tuntuu kelpaavan naurettavankin vähäinen yhteinen arvomaailma, kunhan olisi edes joku kumppani. Sen sijaan naisten odotukset erkanevat yhä loitommas, sillä he haluavat kumppaniltaan tasaveroisuuden hengessä yhä useampia asioita. Olen törmännyt tähän valitukseen myös ystäviltäni ja kummastakin näkökulmasta.

Kumpikaan osapuoli ei ymmärrä toistaan, sillä se, mikä on miehistä tarpeeksi kelvollista elämää, näyttää naisista luovuttamiselta, ja se, mikä on naisista kohtuullista, on miehistä yksinkertaisesti lannistavaa. 

Silti vielä ei ole alettu kyseenalaistaa koko parisuhdekäsitettä sellaisella laajuudella kuin ehkä toivoisi. Jonkinlaisena romantiikkakriitikkona mietin, että voisiko ihmisen elämä olla arvokkaampaa ilman näitä jatkuvia janoamisen tunteita ja pettymyksen kokemuksia, ihan itsessään ja ilman kumppanuudesta janottua validaatiota? Toinen ihminen on kuitenkin aina pohjimmiltaan kuilu, arvoitus, jota ei voi, ei saa ratkaista.

Olen vakaasti sitä mieltä, että narsistisena ja minäprojekteihin keskittyvänä aikana kaikkein tärkeintä maailmassa on sanoa läheiselleen edes joskus, että kannattaisi tyytyä vähempään. ”Ei, sinä et ole sellainen kultakimpale kuin luulet.”

* *

Dev Lemons, oikealta nimeltään Devon Vonder Schmalz, on tehnyt vaikeista parisuhdemarkkinoista leipäpuunsa monella rintamalla. 1999 syntynyt Schmalz on ehta sukupolvensa tuote: artisti on julkaissut vuodesta 2021 alkaen musiikkinsa itse ja käyttää sen mainostamiseen sosiaalisen median väyliä. Ainoa painos hänen 2025 julkaistusta esikoislevystään Surface Tension on tietysti vinyylinen keräilykopio. Musiikkiaan hän julkaisee Spotifyn sun muiden lisäksi YouTubessa, jossa kappaleet viimeistellään kotikutoisilla mutta taidokkaasti suunnitelluilla musiikkivideoilla.

Muuta YouTube-sisältöä Schmalz tekee nimellä Dev Limes. Hänen estetiikkansa, joka yhdistää harkittua sotkua ja epävarmuuksia huumorintajuun ja välittömyyteen, on kuin ikäluokalleen suunnattu täsmäisku. Tekijän eri persoonat tukevat toisiaan. Kun Dev Lemons julkaisee pääosin ”vakavaa” musiikkia ihmissuhteista, ottaa Dev Limes lyhytelokuvillaan ja YouTube-klipeillään koomisemman näkökulman samoihin teemoihin.

Dev Lemonsin electropop kuvaa pettymyksiä rakkauden ja ystävyyden pelikentillä. Hänen vasta ilmestyneen toisen albuminsa Hunting What We Already Killed (2026) singleillä demonstroidaan yhdenlaista liikojen odotusten synnyttämää turhautumista:

”Clawing at the lock I shut the door 
You’re the only one you’re fighting for 
In the end if it were really up to me 
I’d make you eat the pavement 

I waited, waited for you way too long 
So save it, I don’t wanna hear you call ”

Toisessa kappaleessa ahdistutaan kakkosasemasta ystävyyssuhteissa, jotka voisivat ehkä olla romanttisia:

”Now you’re all alone because you tried to make it happen
Talk to her all month but now you’ll never see her again
Now I’m not around you call me up you miss your best friend
I guess I’ll never be your best friend”

Schmalzin musiikkivideot hyödyntävät 90-lukulaista estetiikkaa muun muassa VHS-kohinoineen ja tarkoituksellisen kömpelöine tietokonegrafiikkoineen. Estetiikka tuntuu vetoavan parikymppisiin tällä hetkellä. Syy ei ole nostalgia, sillä heillä ei ole tuohon aikakauteen juurikaan omakohtaista kosketusta, vaan ihan vain muoti-ilmiöstä. Tämä menneen lumo korostuu Dev Lemonsin sinkkubiisien oheen kyhätyissä lyriikkavideoissa, jotka muistuttavat karaokebaarien lauluvideoita helvetistä. Virallisissa musiikkivideoissa taas hyödynnetään niin roskan kuin kauhun estetiikkaa. Niiden vieraantuneisuus syntyy repaleisuudesta ja suttuisuudesta. Huomaan niitä katsoessani ajattelevani, että Tim and Ericin ohella 2000-luvun Harmony Korine on ollut isompi vaikuttaja populaarikulttuurin kuvakielessä kuin olemme tajunneetkaan.

Schmalzin sanoitukset hehkuvat heteropessimismiä, odotusten ja todellisuuden välisen rajan likaantumista. Ne tekevät selväksi, että musiikkivideoiden kuvaama esteettinen kauhu, huumori ja sekavuustila ovat heijastumaa laulujen puhujan ihmissuhdekuvioista. Lika on tärkeä sana. Jos lika on ainetta väärässä paikassa, kuten antropologi Mary Douglas (1921–2007) kirjoitti, on sitä vastoin heteropessimismin koko ydin se, että rakkautta sijaitsee väärässä symbolisessa järjestelmässä.

Schmalzin musiikki osoittaa myös, että rakkauslaulut vetoavat sukupolveen toisensa perään, mutta niiden painotus muuttuu. 90-luvun populaarimusiikissa avoimesti julistettu himo vaihtui uudella vuosituhannella niin miehiseksi nyyhkimiseksi kuin naisten tyttöenergiaksi ikään kuin esimakuna siitä, mitä parisuhdemarkkinoilla olisi vielä tulossa. 2020-luvulla on vuorostaan doomerismin aika.

Dev Limes -nimellä Schmalz tekee nettivideoita ystäviensä kanssa. He trollaavat treffiapplikaatioita ja käyvät potentiaalisten deittikandidaattien kanssa päättömiä keskusteluja, jotka korostavat parisuhdemarkkinoiden lähes sisällötöntä valkoista kohinaa. Hönöt ja mielipuolet virtaavat ruutusisällön lävitse, ja kaikkea säestää Schmalzin ja hänen ystäviensä räkätys. Halpuuden estetiikka hallitsee tässäkin. Vaikka ei olla enää simuloidulla 90-luvulla, puhutaan silti samanlaisesta kökköyden ja kömpelyyden estetiikasta.

Huomaan tajuavani, että Schmalzin musiikkivideoiden 90- ja 00-lukulaisuus vetoaa nuoriin osin siksi, että noiden vuosikymmenten camp vieraannuttavuus on myös kauhistuttavaa, korvikkeena toimiva tapa ilmaista nykyhetken hirvittävyyttä ja samalla paeta siltä; siis painajaismainen satu, joka tekee vielä karseamman todellisuuden helpommaksi sulattaa.

* *

Meidän kannaltamme kiinnostavin piirre Devon Schmalzissa ovat hänen lyhyet kauhugenreä edustavat videonsa, jotka kehittelevät teemaa parisuhteen muodostamisen helvetistä entistä pidemmälle. (Mielikuvituksettomasti) David Lynchiin ja toisaalta OnlyFans-pornostara MollyMoonin sfw-videoihin verratuissa lyhyissä pätkissä Schmalz esittää takertuvaa, sosiaalisesti rajoittunutta Devon-nimistä naista, joka vaatii kumppaniehdokkailtaan aina vain mahdottomampia.

Visuaalisesti Schmalzin videot yhdistävät outoa laaksoa tavoittelevalla tyylillä niin deittisimulaattorivideopelien estetiikkaa energiapalkkeineen ja visual novelia muistuttavine muka-valintoineen kuin omintakeisella rytmillä eteenpäin nykivää avantgarde-kauhua. Point of view -tekniikalla kuvatuissa videoissa nuori nainen ahdistelee kasvottomaksi ja nimettömäksi jäävää katsojaa, joka joko toivoo tai ei toivo pääsevänsä naisen kanssa treffeille. Syömään ja ostarille joka tapauksessa mennään, halusi uhri sitä tai ei.

Dev Limesin shorts-videoissa meidän on syytä olettaa katsojan olevan joka kerta eri henkilö, jota antisankaritar yrittää vokotella. Valitettavasti hän ei näe vastapuolen näkökulmaa, jossa hän on aina pelkkä uhkaava npc. Potentiaalisen treffikumppanin näkökulmasta kyse on deittipelistä, jossa ei ole usein muuta kuin huonoja valintoja.

Schmalzin videot esittävät pariutumisen itsekkäiden valintojen litaniana, jossa aivan liian lähelle innokkaasti tunkeva ”tyttökaveri” vaatii katsojaa maksamaan ostoksensa tai uhkaa murskata polvilumpion. Hänen hahmonsa stalkkaa, ei usko ”eihin” ja on yleensäkin sosiaalisesti nolo luuseri. Nämäkin videot toisintavat 2000-luvun vaihteen estetiikkaa, tällä kertaa kömpelön japanilaisen PC-erotiikan muodossa. Mutta lupauksena voitosta ei ole kuumien deittien jälkeen seuraavia tuhmia kuvia vaan se, että protagonisti saa toivottavasti pitää henkensä yritettyään parhaansa mukaan välttää treffit sekopään kanssa.

Sukupuoliroolit seuraavat videoissa metatasolla: Schmalzin esittämän surullisen hahmon ritarin tuottama transgressiivinen ilo on siinä, että ruumiinrakenteeltaan hento nainen käyttäytyy videoilla niin kuin tarrautuvat ja pelottavat miehet yleensä tekevät. Videot eivät kuitenkaan toimisi niin monitasoisesti sekä kauhuna että huumorina, mikäli Schmalz olisi mies, vaikka joissain Dev Limesin videoissa sivutaan tätäkin aspektia. 

Mieshahmossa korostuu silkka uhan ja väkivallan elementti. Schmalzin naiseus tekee uhasta korostetusti fiktiompaa, monimuotoisempaa, kaamean lisäksi hykerryttävää katsottavaa. Samalla se on eräänlainen kommentaari ja jatko-osa takertuvan tyttöystävän meemille vuodelta 2012. Niin meemi kuin Schmalzin työ monipuolistaa kuvaa nuorista naisista esittäen nämä pelkän uhrin sijasta myös uhkaavina toimijoina.

Edellisellä en tarkoita vähätellä parisuhteessa naisten väkivallan uhriksi joutuneiden miesten kokemuksia; on vain niin, että kulttuurissamme mies edustaa korostetusti aitoa uhkaa, kun taas naisen väkivalta on harvinaisempaa, valtaväestölle vieraampaa, jolloin sen käyttöarvo on taideteoksissa usein monipuolisempaa kuin miehisen väkivallan.

Epäonnistuneiden deittien teeman varsinainen päätyö on tähän mennessä 50-minuuttinen ja luultavasti päätöksensä saanut videosarja, joka ei koostu shorts-videoista vaan pidemmistä kokonaisuuksista. Niissä seurataan creepyn hahmomme matkaa nappaamansa uhrin kanssa ensitreffeistä vaikeuksien kautta kohti alttaria.

Samalla mukaan tulee elementtejä, joiden vuoksi Schmalzin tuotantoa on verrattu niin usein Lynchiin. Stalkkeriaan kauhuissaan välttelevä näkökulmahahmo saa yllättävän liittolaisen vainolaisensa kaksoisolennosta. Doppelganger-teema kertoo ihmisen dualismista, siis siitä, kuinka haavoittuvan ja oudosti käyttäytyvän naisen sisällä on mahdollisesti puoli, joka tietää tekevänsä väärin ja haluaa rakkauden lisäksi työntää pois kurjaan ansaan joutuneen kumppaninsa. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsineiden kanssa seurustelleet tunnistavat ilmiön.

Vitsi piilee kuitenkin siinä, että kaksoisolentoja on mahdotonta erottaa toisistaan, joten niiden piirteet sulautuvat pohjimmiltaan yhteen. Yhdessäkään ihmisessä ei todella ole kahta puolta, montaa persoonaa. On vain yksi, monikasvoinen ihminen itsessään kaikkine tekoineen ja vastuineen.

Videot hyödyntävät nykivän leikkauksen ja tiheiden skarvien lisäksi myös Schmalzin kasvoja. Hän on hyvin tietoinen niiden lievästä outoudesta ja kolkkoudesta. Maaninen ilmeily vihjaa oudosta laaksosta. Yksi koomikon arsenaaliin kuuluvista työkaluista, joilla saada katsoja samastumaan itseensä, on vaikuttaa epäviehättävältä epäonnistujalta (mitä menestyksestään humaltuneet ja aina niskan päälle haluavat Dave Chappellet eivät suostu ymmärtämään), ja naisilla tämä vaatimus korostuu. Jos haluat olla ”hauska nainen”, sinun on osoitettava itseironian tajua ja syleiltävä rumia hetkiäsi, sillä ne tekevät sinusta karismaattisemman.

Koska Dev Lemonsin muusikonura vaikuttaa olevan nousukiidossa (toisen albumin vinyylit on myyty loppuun, eikä julkkarikiertueelle ole kuin enää vähän lippuja), epäilen Schmalzin Dev Limes -puolen siirtyvän vähän kerrassaan sivuun vakavasti otettavan musiikin tieltä. Kukaan suosiota saanut tubettaja ei halua jäädä ikuisesti toistamaan samoja vitsejä, koska se tappaa sielun. Epäilenkin Limesin sanoneen ainakin satiirin ja kauhun keinoin kaiken, mitä parisuhdemarkkinoista on sanottavanaan.