Kokkolan Kinojuhlilla piisaa lämmintä tunnelmaa

Harri Halonen, lokakuu 2026, nro 3

Tämän vuoden Kinojuhlien teemamaana toimi Saksa, joten viikonlopun aikana tuli siis katsottua saksalaista elokuvaa ja käyttäydyttyä ainakin hieman keskieurooppalaisittain. Perille päästyäni ajauduin olut kourassa katsomaan Margarethe von Trottan ohjaaman ja Barbara Sukowan näyttelemän Hannah Arendt -elokuvan (2012), joka tärkeästä ja ajankohtaisesta teemastaan huolimatta jätti paljon toivomisen varaa. Elokuva jäi valkokankaalla olevasta lahjakkuudesta huolimatta vaisuksi ja liian perinteiseksi henkilökuvaksi. Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiin keskittyvä elokuva ei vain ollut kokonaisuutena mielenkiintoinen, vaikka Arendt on todella kiinnostava henkilöhahmo.

Onneksi saatoin huuhdella pettymyksen suustani nauttimalla virvokkeita, joita kinokahvila tarjoili aamusta yömyöhään. Erityismaininnan ansaitsevat muurikkalätyt. Lettujen lisäksi Kinojuhlat panostaa vierailijoihin ja esiintyjiin. Tänä vuonna vieraina olivat ohjaaja Alli Haapasalo ja näyttelijä Aamu Milonoff elokuvalla Kerro Kaikille (2026). Esiintymässä olivat perjantaina DJ/musiikkituottaja ja Berliini-asiantuntija Mark Reeder, lauantaina kotimainen konemusiikkitrio Aavikko.

Perjantai-illan elokuva oli Jane Schoenbrunin uusin kauhusatiirihybridi Teenage Sex and Death at Camp Miasma (2026), joka esitettiin Kinojuhlien toisella päänäyttämöllä Kokkolan Bio Rexissä. Elokuvan pääosia näyttelevät Hannah Einbinder ja Salaiset kansiot -legenda Gillian Anderson. Teenage Sex and Death at Camp Miasma on oodi slasher-genrelle milleniaaleilta, jotka ovat olleet elokuvien ilmestyessä liian nuoria niitä katsomaan. Tämä sukupolvi tuntee nostalgiaa jopa niitä huonoimpia jatko-osia kohtaan, jotka seurasivat alkuperäisiä slasher-elokuvia. Tosin Camp Miasman visuaalinen tyyli voi vieroksuttaa slasher-puristeja, joille käytännön efektit ovat kaikki kaikessa. Itseäni taas maalattujen taustojen yhdistely B-luokan efekteihin virkisti. Erityisesti Michael Powellin Peeping Tomin (1960) ystävälle romanssin ja slasher-estetiikan yhdistäminen toimi erinomaisesti. Schoenbrun jatkaakin yhtenä mielenkiintoisimmista nykyohjaajista.

Lauantaina piti aamupalan jälkeen rynnätä ennen elokuvia paikalliseen levykauppaan nimeltä 33 Rpm. Pari progelevyä kassiin, ja sitten elokuviin. Lauantain ensimmäinen elokuvani oli saksalaisklassikko Josef von Sternbergin Sininen enkeli vuodelta 1930. Näytös esitettiin 35- ja 16-millisen filmin yhdistelmänä, sillä ajan hammas oli purrut palasen pois yhdestä kelasta. Kinojuhlilla onkin hienoa, että elokuvia esitetään myös filmiltä, vaikka DCP-kopioissa kuvanlaatu on huomattavasti parempi. Filmikopiolta katselussa on kuitenkin omaa menneen maailman taikaansa, josta pääsee nauttimaan nykyisin lähinnä festareilla. Niin, ja varmaan joissain etelän teattereissa, mutta mitäpä minä niistä mitään tietäisin.

Sininen enkeli alkaa tiukan professori Rathin (Emil Jannings) tuhoon tuomitulla yrityksellä ohjata nuoret oppilaansa pois turmelevan kabareen parista. Kuitenkin magneettisen Lola Lolan (Marlene Dietrich) vetovoima on liikaa poikamiesprofessorille. Komediaa ja tragediaa hienosti yhdistelevä elokuva on kestänyt aikaa hyvin. Sternbergin ristiriitaisen tulkinnan mielenkiintoisuutta lisää se, että Jannings tuki myöhemmin natseja, kun taas kiertävän sirkuspoppoon ahnetta tirehtööriä esittänyt Kurt Gerron kuoli Auschwitzissa vuonna 1944.

Natsismin turmelevasta vetovoimasta ja Berliinin sykkeestä kertoi Bob Fossen Cabaret (1972). En ole erityisen suuri musikaalien ystävä, mutta Cabaretissa asiat ovat kohdallaan. Tarina on hyvä ja kokonaisuus hallittu niin kabaree-esitysten kuin muunkin elokuvan aikana. Cabaret on lisäksi ikävän ajankohtainen. Oiva valinta festareille.

Tästä ryntäsin katsomaan Liz Sargentin ohjaaman ja käsikirjoittaman Take Me Homen (2026). Tässä esikoisohjauksessa kehitysvammainen Anna yrittää hoitaa ikääntyviä vanhempiaan heikoin tuloksin, jolloin Annan vanhempi sisko Emily palaa kotiin Floridaan pitämään huolta perheestään. Oravanpyörästä hyppääminen on kuitenkin tehty Yhdysvalloissa mahdottomaksi. Take Me Home on koskettava ja realistinen kuvaus armottomasta yhteiskunnasta, jossa ei ole tilaa fyysisesti rajoittuneille ihmisille. Erityismaininta kuuluu Liz Sargentin siskolle Annalle, joka kehitysvammaisena näyttelee pääroolin. Käsikirjoitus nojaakin laajasti siskosten tosielämän kokemuksiin. Valitettavasti elokuvan sosiaalista mutta tärkeää sanomaa alleviivataan hieman liikaa. Ohjaus on myös hieman hapuilevaa ja yksitoikkoista. Odotan kuitenkin innolla, mitä Liz ja Anna Sargent saavat seuraavaksi aikaan.

Ilta menikin sitten lasi kädessä itseäni fiksumpien seurassa pohtien Claire Denisin elokuvien mieskuvaa, elokuvakritiikin mielekkyyttä ja muuta teatraalista. Iltamenojen jälkeen koitti yö ja pian viimeinen festariaamu. Olin onneksi hyvin levännyt ja valmiina itselleni viimeiseen elokuvaan, Werner Herzogin dokumenttiklassikkoon Grizzly Man (2005). Olen nähnyt dokumentin kauan sitten, ja Timothy Treadwellin tarina oli jokseenkin muistissa, mutta käytännössä kyseessä oli ensikatselu. Kaiken kaikkiaan hyvä päätös Kinojuhlille.

Iltapäivällä olisi vielä ollut tarjolla viime vuosien parhaisiin elokuviin kuuluva Wim Wendersin Perfect Days (2023), mutta valitettavasti velvollisuudet kutsuivat allekirjoittanutta. Päätin kuitenkin, että palaan Kokkolaan jälleen ensi vuonna. Tällöin teemamaaksi lupailtiin Argentiinaa, jonka elokuvakulttuurista voin myöntää tietäväni en-yhtään-mitään. Ja se on hyvä asia, sillä elokuvissa on oleellista kokea uusia asioita.

Kinojuhlille lippuja ostaessa kannattaa olla skarppina tai saattaa jäädä ilman haluamaansa näytöstä. Useat näytökset myydään loppuun pian lipunmyynnin alkamisesta. Tästä syystä muutama kovasti odottamani näytös meni sivu suun. Erityisesti DJ Kridlokkin säestämä versio Fritz Langin Metropoliksesta (1927) olisi kiinnostanut kovasti. [Lue Kridlokkin kymmenen vuoden takainen haastattelu aiheesta Laajakuvan tekstiarkiston puolelta.]

Mikä tekee Kinojuhlista hyvän festarin? Hyvän ohjelmiston ja sijainnin lisäksi tunnelma ja koko ovat valtteja. Kooltaan festarit ovat sopivat. Tapahtumapaikkana toimivalla työväentalolla ei synny isompia ruuhkia, mutta väkeä piisaa ja tunnelma on lämmin. Oli ilo tavata ihmisiä, joihin olin tutustunut tai törmännyt edellisenä vuonna.

Tämä on oikeastaan kaikkien elokuvajuhlien myyntipuheenvuoro. Elokuva voi olla harrastuksena yksilökeskeinen. Festivaalien tarjoama yhteisöllisyys ja ainutlaatuiset kokemukset tarjoavat vastapainoa ajoittain yksinäiselle ajanvietteelle. Lisäksi, kun käyt elokuvajuhlilla, isoilla tai pienillä, mahdollistuvat Kinojuhlien kaltaiset kulttuuritapahtumat myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kokkolan Kinojuhlillakin vaikuttavat käyvän paikallisten lisäksi junan tuomat etelästä. Pohjoisemmat kävijät vaikuttavat harvinaisemmilta, vaikka esimerkiksi Oulun seudulla ei vastaavaa tapahtumaa ole viime vuosina järjestetty. Tosin säännön vahvistava poikkeus on samana viikonloppuna järjestetty Oulu elokuvissa -festivaali. Summa summarum, matkailu avartaa ja niin tekevät myös elokuvat.