Hisko Hulsingin elävät kuolleet maalaukset

Jouni Heinonen, lokakuu 2026, nro 3

Hisko Hulsing (s. 1971) on alankomaalainen taidemaalari ja animaatio-ohjaaja. Hulsingin omat öljyvärimaalaukset ovat toimineet hänen elokuviensa pohjana alusta asti. Hänen ensimmäinen elokuvansa terrorisoivasta vuokraisännästä, Harry Rents a Room (1999), vakuutti rahoittajat ja mahdollisti seuraavan animaation, Seventeenin (2003), jossa siirrytään asunnosta talojen katoille ihmettelemään elämää ja yhteisöjä.

Junkyard (2012) kertoo Hulsingin omista kokemuksistaan huumeiden värittämässä nuoruudessa ja siitä, kuinka ystävysten tiet erkanivat ja päätyivät traagisella tavalla yhteen. 3D-mallinnoksia maalauksiin yhdistelevä elokuva avasi ovet Hollywoodiin ja suoratoistopalvelujen maailmaan. Hulsing on työskennellyt Netflixin, HBO:n ja Amazon Primen tarjonnan parissa ja tehnyt mainoksen myös MusicTV:lle.

Monelle nimi on tullut tutuksi vasta tänä vuonna, kun Hulsingin 11 vuotta valmistama indie-lyhytelokuva Danse Macabre (2026) leimattiin Annecyn ensi-illassa AI-roskaksi. Mitä tapahtui? Otamme selvää tässä haastattelussa, minkälainen taiteellinen tausta ja ura Hulsingilla on takana ja yrittikö hän ”promptata sloppia” kankaille, vai mistä tässä sosiaalisessa mediassa ja elokuvafestivaalilla syntyneessä kohussa on kyse.

Minkälaisen viihteen parissa kasvoit?

Luin lapsena sarjakuvia ja kävin klassisissa konserteissa, koska isäni oli töissä Alankomaiden filharmonisessa orkesterissa. Äitini oli keraamikko. Inspiroiduin joka kerta, kun haimme hänet töistä ja näin kipsisiä patsaita ja veistoksia joka puolella pitkin pölyisiä käytäviä. Pystyn palaamaan siihen mielikuvaan koska tahansa.

Kävimme paljon museoissa, mikä innosti minut piirtämään ja maalaamaan pienestä pitäen. Isoisäni oli kirjailija, muusikko, toimittaja ja kuvittaja. Minä ja veljeni Milan, joka on nykyään erinomainen sarjakuvataiteilija, istuimme lattialla isoisämme luona ja kuuntelimme, kun hän ja vanhempamme kinastelivat politiikasta. Samalla me katselimme kuvakirjoja ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta.

Näillä taustoilla on varmasti ollut vaikutusta siihen, että minusta kasvoi kaikkiruokainen kulttuurin suhteen. Makuni on laaja, oli kyse sitten musiikista, visuaalisista taiteista, kirjoista, elokuvista, animaatioista, sarjakuvista tai mistä tahansa luovasta.

Mikä sai sinut kiinnostumaan animaatiosta?

Olen aina rakastanut vanhoja Disney-elokuvia, mutta etenkin moniongelmaisena, pilveä pössyttelevänä teininä minulle kehittyi pakkomielle elokuvaan Pink Floyd: The Wall (1982). Silloin tajusin, kuinka animaatio voi viedä katsojan päähenkilön pään sisälle unien ja hallusinaatioiden kautta.

Toinen merkittävä tekijä oli Jan Švankmajer, jonka tapasin 23-vuotiaana. Viehättävä naispuolinen ystäväni tuli mukaani tulkiksi, koska tšekkini oli hieman ruosteessa. Švankmajer oli kiinnostuneempi kauniista ystävästäni, ja hänen vanha koiransa sen sijaan erittäin kiinnostunut minusta. Koira nylkytti jalkaani koko tapaamisen ajan, ja kun lähdimme, Švankmajer ojentui pyyhkimään karvat housuistani.

Se oli kuin Švankmajerin elokuvasta. Ei dialogia, pelkkä sarja surrealistisia tapahtumia.

Onko alankomaalainen animaatio liittynyt kiinnostukseesi alaa kohtaan?

Michaël Dudok de Witin Isä ja tytär (2000) on suurimpia suosikkejani. Elokuvan voi katsoa uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta se muuttuu. Makuni on barokimpaa kuin alankomaalainen minimalismi, joten se ei ole vaikuttanut omiin töihini. Rakastan myös Paul Driessenin elokuvia, mutta ne ovat kaukana omasta tyylistäni.

Kuinka kuvailisit tyyliäsi ja animaatiotekniikoitasi?

Jokaisen elokuvani pohjana on omat öljymaalaukseni. Maalauksissani on paljon tunnelmaa, synkkyyttäkin, mutta haluan pitää ne mysteerisinä. Maalaustekniikkani ovat klassisia. Maalaan kuten alankomaalaiset taiteilijat 1600-luvulla. Olen kokeillut paljon uusia teknologioita saadakseni animaatiohahmot sopimaan maalauksiini.

Kun tein ensimmäisen elokuvani, Harry Rents a Room, animoin kalvoille, jotta voisin käyttää maalauksiani kohtausten taustoina. Tämä oli ennen tietokoneohjelmia, joten jouduin värittämään jokaisen kalvon ja kuvaamaan animaation kuva kerrallaan yläpuolella olevalla valtavalla kameralla 35 mm filmille.

Junkyardia varten maalasin kaikki varjotkin yksin. Se vei elämästäni kaksi kokonaista vuotta. Se oli supertylsää, mutta ainakin minulla oli aikaa kuunnella TED talkeja ja podcasteja, joten minusta tuli vahingossa tosi fiksu prosessin aikana.

Aloin työskennellä 2D- ja 3D-animaattoreiden kanssa Seventeenistä lähtien. Silloin kolmiulotteisuutta käytettiin lähinnä autojen ja rakennusten kanssa. Junkyardista alkaen aloin hyödyntää 3D-projisointia, eli heijastin maalattuja kuvia kolmiulotteisille objekteille saadakseni kaiken näyttämään yhdenmukaiselta.

Netflix-spesiaalissa The Sandman – A Dream of a Thousand Cats (2022) rotoskooppasimme 3D-animaatiota värittäen kuvan muuten “lättänästi”, mutta käytimme varjostukseen kolmiulotteisia varjoja. Teimme saman Undonessa (2019–22), mutta pohjana käytimme mallinnoksen sijasta näyteltyä kuvaa.

Sellainen näyttää ihan hyvältä, mutta mielestäni hieman steriililtä ja synteettiseltä, vähän liiankin sulavalta. Joten kun kehitin Danse Macabren tyyliä ja huomasin, että voisin renderöidä 3D-hahmojen tekstuurin maalauksieni tyylillä, se oli unelmien täyttymys. Ainoa ongelma oli, että se oli uskomattoman vaikeaa toteuttaa.

Onko animaatio sinulle alun perin maalauksen jatke vai elokuvaa?

Opiskelin maalausta taidekoulussa ja otin valinnaisen animaatiokurssin. Se oli huono idea! Se on ansa. Animaatio vie kaiken ajan. Onneksi se on myös medium, joka pitää sisällään kaikki muut taiteenalat. Animaation kautta pystyn täysin hyödyntämään kaikkia pakkomielteitäni. Maalaukseni ovat lähde tyylilleni ja maailmoille joita luon.

Elokuvaa tehdessä on otettava huomioon myös äänet ja musiikki. Sävelsin itse musiikit kahteen elokuvaani, Junkyardiin ja Seventeeniin. On myös otettava huomioon valot, asut, hahmoanimointi, leikkaus ja näyttelijöiden ohjaus.

Toki jokaisen teoksen jälkeen lupaan itselleni, etten tee enää yhtään animaatioelokuvaa. Animaation tekeminen on todella monimutkaista ja päädyn taloudellisiin vaikeuksiin lähes joka kerta. Kannattavia poikkeuksia ovat Undone ja Sandman, jotka tuotettiin Amazon Primelle ja Netflixille. 

Toistan koko ajan itselleni, että lopeta tämä animaatioharrastus ja rupea ammattimaalariksi. Sitten tulee uusia ideoita, joku ottaa minuun yhteyttä ja minut imaistaan takaisin animaation pyörteisiin. Se on toisaalta vähän surullista. Ja toisaalta, maalaukseen on hankala mahduttaa kaikkia ideoitani.

Animaatiossa ja elokuvissa on hienoa se, että niillä on mahdollista kertoa tarinoita, hyvinkin monimutkaisia filosofisia ajatuksia; imeä yleisö mukaan luomaamme maailmaan ja antaa heille uusia ikkunoita todellisuuteen.

Muuttiko runsas pilvenpoltto käsitystäsi todellisuudesta sellaisilla tavoilla, joita olet käyttänyt hyödyksi animaatioissasi?

Aloitin polttelun 12-vuotiaana, ja paras päätös, jonka olen ikinä tehnyt, oli lopettaa se 17-vuotiaana. Olisin muuten päätynyt psykoottiseksi. Se aika sai kuitenkin ymmärtämään, että kokemuksemme todellisuudesta ovat vain käsityksiä, erittäin yksinkertaistetusti sanottuna. Nuo ajat muuttivat tajuntani.

Aloin ymmärtää, kuinka me tavallaan luomme maailmaa, jota koemme, ja kuinka sisäistä maailmaamme on mahdollista kuvitella, maalata ja animoida. Unet ovat siitä todiste. Näemme joka yö unia, vaikkemme muistaisi niitä. Aivomme luovat kokonaisia maailmoja ja ihmisiä niissä.

Todellisuuden ja käsityksen rajat ovat aina kiehtoneet minua, ja se on jatkuva teema teoksissani. Ne hiipivät mukaan silloinkin, kun en ole itse kirjoittanut tarinaa. Esimerkiksi Undonessa ja The Sandmanissa Platonin luolavertaus tulee esille samalla tavoin kuin kirjoittamissani tarinoissa.

Mitä kiistattomia etuja animaatiolla on näytelmäelokuvaan verrattuna?

Semirealistisella animaatiotekniikalla on helpompi kaventaa rajaa todellisuuden, unen, psykoosin ja muistojen välillä. Se on mahdollista näytelmäelokuvassa, mutta niissä se harvoin tuntuu unelta. Poikkeuksia toki on, kuten David Lynchin elokuvat ja Roman Polańskin asuntotrilogia (Inho, Rosemaryn painajainen, Vuokralainen).

Silti yleisesti näytelmäelokuvissa unien kuvaaminen tuntuu joko liian realistiselta tai sitten ero on aivan liian suuri efektien takia, mikä saa katsojan menettämään kiinostuksensa. Undonessa todellisuuden raja on koko ajan tulkinnanvarainen. Siksi se onkin niin vahva kokonaisuus. Se tuntuu aidosti tripiltä.

Rotoskoopattu animaatio näyttää herkästi hieman kömpelöltä. Mikä on tärkeintä huomioida, jotta jälki näyttää hyvältä?

Tärkeimpiä ovat hyvä varjostus ja taustat. On paljon tapoja käyttää tuota tekniikkaa, ja suurin osa rotoskoopatuista animaatioista toden totta näyttää erittäin kömpelöltä.

Et pidä ensimmäistä elokuvaasi Harry Rents a Room onnistuneena. Miksi?

Esitin elokuvan keskeneräisenä jossain bileissä neljältä aamuyöllä. Siellä oli joku joka on leikannut Peter Greenawayn elokuvia. Kysyin häneltä mielipidettä, ja hän teurasti minut täysin kaikkien edessä. Se ei ollut kivaa. On kuitenkin totta, että vaikka elokuvassa oli valtavasti luovaa hulluutta, en osannut vielä kertoa tarinaa.

Sain elokuvan kuitenkin valmiiksi, eikä se ollut helppoa. Ensi-illan jälkeen sain paljon kiitosta yleisöltä. Vaikka iso osa yleisöstä olikin kavereita ja läheisiä, se innosti jatkamaan. Filmiä näytettiin ennen David Cronenbergin eXistenZia (1999) ja Seventeen sai rahoituksen koska olin nyt todistanut saavani jotain valmiiksi.

Osaatko sanoa, millä elokuvallasi on ollut suurin merkitys urallesi?

Hollywoodin tuottajat ja ohjaajat huomasivat minut Junkyardin vuoksi. Sen ansiosta pääsin tekemään animaatiojaksoja Kurt Cobainin elämästä kertovaan dokumenttielokuvaan Montage of Heck (2015). Suurelle yleisölle olen Undonen tekijä. Se on Rotten Tomatoesin parhaiten arvosteltu animaatiosarja vuodelta 2019.

Mainitsit Polańskin asuntotrilogian. Seventeenissa on paljon yhtäläisyyksiä Vuokralaisen (1976) ja Rosemaryn painajaisen (1968) kanssa. Onko tämä tietoista?

Polańskilla on ollut valtava vaikutus itseeni. Olen katsonut Vuokralaisen 26 kertaa ja kirjoitin opinnäytteeni siitä. Hänen elokuvansa pääsevät ihoni alle. Ne ovat mestarillisia ja hienosti kerrostettuja. Vasta pari viikkoa sitten löysin viimeksi uusia kerroksia Vuokralaisesta.

Mitä tulee Seventeeniin, se on enemmän omaelämäkerrallinen tarina. Minut potkittiin ulos koulusta, kun olin seitsemäntoistavuotias ja aloin työskennellä rakennustyömailla talojen katoilla. Machoilevat työmiehet pilkkasivat minua ja käyttivät minusta feminiinistä persoonapronominia.

Olin vielä tuohon aikaan hämilläni omasta seksuaalisuudestani ja rakensin elokuvaan tarinan näiden kokemuksieni ympärille. Nykyään osaan jo syleillä omaa seksuaalista hämmennystäni, mutta siihen aikaan oman identiteettinsä löytäminen oli vielä hyvin vaikeaa.

Elokuva on enimmäkseen inspiroitunut Rosemaryn painajaisesta, jossa on paras unijakso, jonka olen nähnyt. Yritin tehdä jotain samanlaista. En kuitenkaan ollut vielä kovinkaan hyvä animaattori, ja tyyli on aika karheaa. Elokuva on hyvin kuvattu, mutta teknisten virheiden takia en katso sitä uudestaan juuri koskaan. 

Seventeenin musiikista pidän erittäin paljon. Sävelsin sen pienelle orkesterille, ja olen siitä erittäin ylpeä. Ehkä ylpeämpi kuin mistään muusta, mitä olen elämässäni tehnyt.

Indie-animaation ja suoratoistopalveluille tuotetun sisällön välillä on suuri ero. Kuinka paljon taiteellista vapautta olet pystynyt säilyttämään tilaustöissä?

Tietenkin taiteellinen vapaus on rajoitettua. Undonessa kirjoittajat ja tuottajat ovat hierarkiassa yläpuolellani. En välitä siitä, koska he ovat älykkäitä ja luovia ihmisiä. Ideat paranevat, kun lyömme päät yhteen. Kompromissit liittyvät lähinnä budjettiin. Joidenkin toiveiden puolesta olisi voinut nostaa ääntä, mutta taistelut on valittava.

Osasitko odottaa Danse Macabreen kohdistunutta negatiivista vastaanottoa tekoälyn käytön vuoksi?

En yhtään. Tekstuurien luominen 3D-animaatioon tekoälyn avulla on ollut suurimpia haasteita urani aikana. Enkä edes tehnyt sitä itse. Työskentelin erittäin lahjakkaan kaverin kanssa, joka keksi ongelmaan kuin ongelmaan ratkaisun. Odotin, että elokuva olisi vastaanotettu teknologisena vallankumouksena!

Aloitimme kehittämään tätä työkalua kauan ennen kuin oli olemassakaan käsitettä AI-roska. Luulen, että olimme vuoden liian myöhässä tai vuoden liian ajoissa julkaisun suhteen. Ensi-illan aikaan AI:lla generoitua tauhkaa tulvi internetissä, ja tekoälyä sovellettiin kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin hallitsemattomasti.

Ihmiset ovat peloissaan ja vihaisia aivan syystä mutta valitsivat väärän kohteen. Ei minulla käynyt mielessäkään, että olisin tehnyt jotain väärää.

Tapahtumien kulku oli seuraava: Trailerista tuli viraali kaksi viikkoa ennen Annecyn elokuvajuhlia. Sitä katsottiin neljä miljoonaa kertaa. Kun ensin saimme 200 000 tykkäystä, kaikki olivat, että ooh ja aah, mutta kun meni pari päivää, kommenttiosio alkoi täyttyä AI-roska-kommenteista.

Tietysti osa kommenteista on vain botteja, mutta liikkeellä on ihan järjestäytynyt tekoälyvastainen liike, joka oli ehtinyt lähettää Annecylle avoimen kirjeenkin aiheesta. Siinä vaiheessa aloin hiljalleen epäillä, että festivaalinäytös ei välttämättä tule olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista.

Protestoijat olivat löytäneet uhrinsa: alle viisiminuuttisen indie-lyhytelokuvan, joka on neljän varsin hauraan eurooppalaisen studion, 30 animaattorin ja riippumattoman taiteilijan – joka öljyvärimaalasi jokaisen kohtauksen – kätten jälkeä.

He suunnittelivat protestia ja jakoivat tekoälyvastaisia tarroja elokuvateatterin edessä. He tulivat paikalle ja odottivat elokuvan alkavan vain, että voisivat sitten kävellä teatterista ulos buuaten minulle. Joku vielä korotti ääntään buuauksen yli haistatellakseen. Silloin nostin keskisormeni heille.

Jotkut ehkä järkyttyivät keskisormesta, mutta se oli tapani buuata takaisin, koska eivät he olisi voineet kuulla sanottavaani siinä metelissä. Paikalle jäänyt nainen kiljui tekoälyn vievän ihmisten työt. Voi olla, mutta hän huusi sitä samalla, kun taustalla pyörivät elokuvan lopputekstit, joissa lukivat kaikkien mukana olleiden 80 ihmisen nimet.

Luultavasti koko sarjassa ei kilpaillut toista elokuvaa, joka olisi työllistänyt niin monta ihmistä. Minuutin taustatyö olisi selvittänyt heille, että olen käsityöläinen ja vain pari prosenttia elokuvasta hyödynsi tekoälyä. He olisivat voineet katsoa netistä elokuvan making ofin. Näytin heille keskisormea laiskuudesta olla ottamatta selvää asioista.

Mitä ajatuksia päässäsi liikkui, kun kuulit buuakset?

Mietin, kuinka surullista se on, että elokuvalle buuataan vääristä syistä. Ennen ensi-iltaa julkaistuissa jutuissa elokuvaa pidettiin mestariteoksena. Odotukset olivat niiden perusteella aika erilaiset. Mietin niitä kymmeniä tuhansia tunteja, jotka käytin elokuvan tekemiseen. Mietin niitä 79 isoa öljyvärimaalausta, jotka elokuvaan tein.

Yhdeksän niistä maalauksista oli muuten esillä Annecyssa. Luonnollisesti kaiken tämän jälkeen se, että kutsutaan tekoälypelleksi ja joutuu tuhansien ihmisten vihaamaksi, on aika rankkaa. Olen kuitenkin saanut paljon tukea taiteilijoilta, joita arvostan. Monet pitävät edelleen elokuvaa mestariteoksena ja protestia kuvottavana.

Annecyn jälkeen juttu paisui netissä entisestään. Lopetin vastaamasta kommentteihin, kun huomasin, kuinka radikaaleja osa kiihkoilijoista on. Tekoälyvastainen liike on kuin kultti tai uskonto. Mikään ei muuta heidän mieltään. Fyysisiä uhkauksia ja henkilökohtaisuuksia tuli päivittäin. Onneksi se on jo loppunut.

Hyvä puoli on se, että he tekivät elokuvasta vuoden puhutuimman lyhytanimaation. Sen ansiosta myös Hollywoodissa kiinnostuttiin siitä, mitä olen elokuvalla tehnyt. Ei ole huonoa julkisuutta, sanotaan.

Uskotko, että festivaalit, kriitikot ja suoratoistopalvelut pelkäävät nyt koskea elokuvaasi lynkkausmielialan pelossa?

Uskon. Voi myös olla, että he eivät edes itse ymmärrä pelkäävänsä. He löytävät jonkun muun syyn olla hyväksymättä elokuvaa. Kyse on kognitiivisesta dissonanssista.

Typerintä on, että protestoijat ovat ampuneet itseään jalkaan. Terrorisoimalla animaattoreita olemaan käyttämättä tekoälyä, artistit tulevat käyttämään sitä salaa ja meiltä jää rakentava keskustelu asiasta käymättä.

Me tarvitsemme tekoälyn sääntelyä, mutta kuinka poliitikot tai edes festivaalien järjestäjät voisivat tehdä päätöksiä, kun heille ei anneta oikeaa informaatiota. Alkukantainen ajatus siitä, että tekoälyvastaisuus lopettaisi tekoälyn, on kuin vastustaisi sadetta. Tarvitsemme älykästä keskustelua, emme terrorisointia ja cancelointia.

Oliko kukaan työryhmästä missään vaiheessa tekoälyn käyttöä vastaan?

Ei.

Kuvitellaan, että ihmiset haluaisivat nähdä tekoälyttömän version Danse Macabresta. Olisiko mahdollista poistaa tekoälyn luomaa sisältöä ja julkaista paljasta versiota tai luoda varjostimia käsin?

Ei. Olen kehittänyt erilaisia ​​tekniikoita kaikkiin elokuviini. Olen utelias ihminen, joka kokeilee asioita päästäkseen kohti visiota. Pelkkä 3D-animaatio ei sovi maalauksiini, koska se näyttää liian realistiselta. Teen kuitenkin parhaillaan paria making of -videota, joista ihmiset näkevät eron 3D-animaation ja lopputuloksen välillä.

Olen erittäin ylpeä tästä lopputuloksesta, miksi haluaisin tehdä varjostimia käsin? Ei minun maalaustyylilläni tehdä animaatiota ruutu ruudulta. Vaikka siihen olisi käytettävissä tuhat klassisen koulutuksen saanutta öljymaalaria, kylkiluiden ja kallojen maali tulisi aina liikkumaan epämiellyttävällä tavalla.

Tein elokuvaan täysin esteettisistä syistä tekoälyn avulla jotakin, mitä ei ole koskaan ennen pystytty tekemään. Toki esimerkiksi Loving Vincent (2017) on maalattu animaatio, mutta sen tyyli onkin hyvin yksinkertainen.

3D-ohjelmissa tulee varmasti olemaan tekoälyvarjostimia jo parin vuoden päästä. Kuinkahan moni animaattori sitten protestoi niitä vastaan? Todennäköisesti Mayaan tulee jossain vaiheessa Danse Macabre -tekoälyvarjostin. Pitääpä hankkia jo asianajaja valmiiksi!

Eikö aiempien elokuviesi visuaalinen tyyli olisi riittänyt Danse Macabreen?

Ei, aiemmin käyttämäni tyylit eivät olisi riittäneet tälle projektille. Teimme kartoitustestin vuonna 2017. Loimme tekstuureja 3D-animaatiolle maalausteni perusteella, mutta lopputulos näytti liikaa peliltä. Tarkoitus oli alusta alkaen, että animaatio näyttäisi täysin maalauksiltani.

Kohusta on kulunut nyt pari kuukautta. Mitä sanoisit nyt niille, jotka reagoivat elokuvaan niin voimakkaan negatiivisesti?

Katsokaa elokuva. Euroopassa sen näkee ilmaiseksi Artelta.

On todella turhauttavaa, että kaikki keskustelu elokuvasta käsittelee vain tekoälyä. Elokuva kertoo pelottavista asioista, joita tapahtuu maailmassa. Kun Venäjä valtasi Krimin, huomasin, kuinka Putinin laajentumishankkeet, militarisaatio ja kansan tukahduttaminen kopioitiin äärioikeiston riveissä Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Halusin varoittaa ihmisiä ja näyttää, kuinka me olemme aivan uudenlaisen fasismin edessä. Vaikka se näyttäisi erilaiselle, se on sitä samaa. Kun aloitin elokuvan teon yksitoista vuotta sitten, tämä muutos ei ollut vielä niin ilmeinen. Ja nyt jotkut poliitikot ovat avoimen fasistisia. Muutos on ollut nopea.

Elokuva varoittaa siitä, kuinka demoneja kaivellaan menneisyydestä perustelemaan nykypäivän sotia. Elokuva käsittelee propagandaa, taidetta ja sotaa. Se kerrotaan Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 10:n (1946–51/53) tahtiin. Teoksen on kerrottu olleen kammottava kuvaus massamurhaaja Josef Stalinista.

En halunnut ottaa aihetta liian kirjaimellisesti, mutta annoin musiikin ohjailla minua. Musiikki oli minun käsikirjoitukseni. Se ohjasi rakennetta, tunteita ja kuvia.

Yksi elokuvan työnimistä oli ”The Spectacle”. Muistan, kun ensimmäisen Persianlahden sodan aikaan pystyi katsomaan reaaliajassa CNN-kanavalta Bagdadin pommitusta. Se oli oma viihteen muotonsa, spektaakkeli, jota ihmiset katsoivat kuin se olisi Hollywood-elokuvaa.

Siksi elokuva alkaa ja loppuu kuvalla teatterista. Sen merkitys on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Donald Trumpin propaganda sosiaalisessa mediassa ja iranilaisten demonisointi ovat kaikki yhtä suurta teatteria. Ihminen ei voisi edes kuvitella mielessään sellaisia kauheuksia, mitä Stalinin aikana koettiin.

Elokuvan muusat tuovat kuolleen sotilaan takaisin henkiin. Hänen kasvonsa muuttuvat pääkalloksi, koska sotilaan lähtiessä eturintamaan hänen kohtalonsa on sinetöity. Aivan kuten Ukrainaan viedyt venäläissotilaat: kun he pääsevät junaan he ovat käytännössä jo kuolleita. Tämän yritän sanoa neljässä ja puolessa minuutissa.

Aiotko kokeilla tekoälyn mahdollisuuksia lisää?

En aio kokeilla tekoälyä mihinkään, mitä en ole jo kokeillut. Tämänhetkisessä projektissa emme käytä tekoälyä, koska emme halua vastareaktion vievän huomiota tärkeältä aiheelta. En silti näe syytä olla käyttämättä tekoälyä elokuvissa tai animaatiossa.

Ihmisten on totuttava siihen, mutta sen täytyy olla poliitikkojen ja lainlaatijoiden sääntelemää.

Videoita Danse Macabren tekoprosessista:

• Anatomy of a shot
• The Compositing of a shot for Danse Macabre
• Falling skeletons
• Making of video
• Timelapse of a painting for Danse Macabre