Kaunarikuume, eli dokumentti lama-Suomesta ja Ridge Forresterista hullaantuneista mummoista

Jouni Heinonen, lokakuu 2026, nro 3

Muistan elävästi, kun Kauniit ja rohkeat (1987–) alkoi Suomessa viiden vuoden viiveellä, kaunarikuume nousi ja joka mummo alkoi pyhittää alkuiltansa Ridge Forresterin (Ronn Moss) leukaperille. Seurasin sarjaa aktiivisesti itsekin, ja myönnän jääneeni joitain kertoja perjantain jälkeen odottamaan malttamattomasti maanantaita.

Sarja oli erottamaton osa suomalaisuutta 1990-luvulla siinä missä MM-95 ja BumtsiBum (1997–2005, 2017, 2021). Lahden kaupunginteatterissa esitettiin aiemmin tänä vuonna näytelmää Mammal, jossa palataan muistoissa 1990-luvun karjalaismummolaan. Esitys sisälsi kaksi televisiopastissia, Čomia da Julgiet, eli Kauniit ja rohkeat livvinkarjalaksi, ja Juhan af Grannin yöufoilut.

Olen katsonut läpi sarjan ensimmäiset 40 jaksoa jokin aikaa sitten uudestaan ja todennut, kuinka toisesta maailmasta alkupään kaudet olivat. Jos Simpsoneiden (1989–) uusista jaksoista puhutaan zombie-versioina, Kauniiden ja rohkeiden nykykunto on hädin tuskin tomua. Sentään alkuperäistä mukaileva alkutunnari on palautettu vuosien jälkeen.

Ikonisen tunnusmusiikin lisäksi on mainittava jokaista tunnetilaa varten sävelletyt teemamusiikit, jotka tulivat hyvin tutuiksi. John Nordstromin sävellyksiä sarjalle on julkaistu hiljattain digitaalisilla alustoilla, ja ne toimivat ihan hyvin sellaisenaankin. Eivät Mulholland Drive tai Sheila Returns hirveästi ambient-soittolistan keskellä kalpenisi.

Kaunarikuumeessa (2026) saippuasarja toimii lähinnä joka suuntaan harottavana punaisena lankana. 1990-luvun ensimmäistä puoliskoa kalutaan vähän Mitä missä milloin -hengessä. Oikeastaan pääosan jakaa Suomen lama, syyt, jotka siihen johtivat, ja keinot, joilla ankeudesta selvittiin. Jääkiekkokultaa lamantaittajana ei todellakaan unohdeta.

Kalifornian mallitoimistomoguleista, heidän prameasta elämäntyylistään ja suhdesotkuistaan kertovan televisiosarjan esitetään toimineen eräänlaisena preludina käännekohdalle. Huomataan, kuinka vasta vuosikymmenten päästä pystymme todella ymmärtämään niitä muutoksia, joita tapahtui Neuvostoliiton hajoamisen ja Euroopan unioniin liittymisen välillä.

Tuo aikakausi on jättänyt jäljen, se heijastuu edelleen monipuolisesti maailmaamme. Sitä nostalgisoidaan ja romantisoidaan. Vasta ilmestynyt indie-peli Last Drop (2026) sijoittuu Jyväskylän betonihelvettiin vuonna 1994 ja mässäilee kurjuudella ja katkeransuloisilla muistoilla. Kaunarikuume on muisteloa ja yritystä ymmärtää aikaa niille, jotka sen itse kokivat.

Tietenkin nuo vuodet merkitsevät eri asiaa eri ikäisille ja elämäntilanteissa olleille. Pienituloiset, jotka eivät menettäneet työtään, olivat vain pienituloisia ennen ja jälkeen laman. Hyvätuloiset saattoivat pudota korkeammalta. Moni lapsista ei muuta ajatellut kuin saako joululahjaksi Turtles-figuurin tai Nintendo-pelin vai ei.

Arkistomateriaali näyttelijöiden vierailuista Suomessa toimii aina. Kuvat ovat tuttuja niille, jotka aikaa elivät. Samoin klipit kotimaisista keskusteluohjelmista, haastatteluista, uutisista ja politiikan parista. Miksei myös otteet saippuasarjasta. Osa materiaalista on tullut vuosien varrella vastaan YouTuben vanhojen nauhojen digitointikanavilta.

Puolet dokumentista on uusia haastatteluja ja lavastettua ysärinostalgiaa. Pieni joukko faneja kertoo, mitä sarja on heille merkinnyt. Osalle se on ollut pako todellisuudesta, osalle yhteisöllinen kokemus perheen parissa. Monet muistavat, kun mummolassa puhelimen luuri nostettiin pois paikaltaan, ettei pirinä häiritsisi Ridgen ja Brooken muhinointia.

Puhuvien päiden kohdalla aletaan roiskia: On katkeransuloisia muistoja siitä, kun filmi loppui jo limusiinia kuvatessa, eikä rullaa riittänyt ”Ridgeen”. Sitten ihaillaan kiireellä räpsittyjä kuvia mustasta autosta, jonka sisälle ei edes näe. Myös jutut fan clubeista, Facebook-ryhmän juonipaljastusringistä ja kilpailumatkasta kuvauspaikoille tuovat lisäarvoa.

Suurin osa jutuista kuitenkin jää jumiin kertomaan fanien omasta elämästä, mikä ei liity enää aiheeseen lainkaan. Hiuksenhienosti asiayhteys aiheen ja erään haastateltavan väliltä löytyy sisällöntuotannosta, kotivideoista YouTubeen. Kenties Kauniiden ja rohkeiden ansiosta! Toinen haastateltava peilaa näyttelijöiden Barbie-vartaloita omaan kehokuvaansa. Tärkeä aihe, ja pätee koko teollisuuteen.

Lavastetut mukaysäri-kohtaukset ovat paikoin väkinäisiä, ja ääniklipit kasibittisestä Nintendosta eivät ihan osu maaliin. Ei edes aloiteta feikki-Ericistä. Ehkä tässä on vain tarkoituksella tavoiteltu kömpelöä 1990-luvun alun tv-dokumenttien henkeä. Toisaalta Netflix-trendin mukaisesti lopulliseen versioon on jätetty materiaalia klaffin molemmin puolin.

Yhtäkään sarjan näyttelijää ei haastatella dokumenttia varten, eikä Ronn Mossin pitkään jatkunutta Suomi-suhdetta mainita juuri lainkaan. Poissa loistavat Lauri Karhuvaaran haastattelut, Mossin mainoskampanjat ja hengailu Jarmo Kosken kanssa. Olisi ollut kiva kuulla myös taustoja lyhytikäisestä tempauksesta dubata jaksoja suomeksi.

Joku tekijätiimistä bongasi kuvausten alettua Mossin hänen Suomen-vierailullaan ja unohti mainita hänelle projektista. Tarina kerrotaan dokumentissa, ja heidän yhteiskuvansa nähdään. Tämä on ainoa dokumentissa nähtävä kuva sarjan näyttelijöistä nykypäivänä. Oikeudet ja budjetti rajoittavat dokumenttien mahdollisuuksia, mutta resurssien mukaan olisi hyvä skaalata. Tuntuu kuin Kaunarikuume olisi venytetty pitkän elokuvan muotoon.

Jos ei anneta kauneusvirheiden häiritä, kyseessä on kelvollisen kevyttä hömppää kevyestä hömpästä. Dokumenttia ei voi sanoa liian kunnianhimoiseksi yritykseksi kuvata 90-luvun Suomea ja kaunarikuumetta sitä kokemattomille. Esimerkiksi nykyajan nuorille dokumentti voi tarjota lähinnä pintaraapaisun vanhempiensa nuoruusvuosista.

Entä pystyvätkö ulkomaalaiset ymmärtämään tuonaikaista ilmapiiriä ja mielenlaatua vai jääkö heille kuva suomalaisista ainoastaan takapajuisina reppanoina, jotka sekosivat, kun näkivät ensi kertaa kunnon pintaliitoa maalaiskomedioiden sijaan? Siinä onnistuttaisiin ehkä paremmin, jos puolet puhuvista päistä poistettaisiin. En voi kuvitella, että nämä osuudet kiinnostavat ulkomailla.

Kaunarikuume on harmiton hyväntuulen dokkari, jota lähihistoriasta kiinnostunut katselee mielellään. Informatiivisena ajan hengen kapselointina dokumentti onnistuu ruksimaan ison kasan rasteja ruutuun, huumoria unohtamatta. Mitättömältä tuntuva aihe onnistutaan nostamaan mainitsemisen arvoisten ilmiöiden joukkoon. Varovainen suositus myös nuoremmille.

Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltapäivänä paikallisessa pikkuteatterissa. Olimme paikalla seurani kanssa kahden, joten kommentointi elokuvan aikana oli poikkeuksellisesti mahdollista. Tämä elokuva hyötyy siitä. Televisioversio, joka on toivottavasti entisestään lyhennetty, kannattaa sitten katsoa sellaisella porukalla, joka saa aikakauden ilmiöistä eniten irti.

Kaunarikuume, 2026. Suomi. 78 min. 16:9.

Tuot. Liisa Karpo, Marianne Mäkelä, Ohj. Inka Achté, Käsikirj. Inka Achté, Kuv. Jarkko Virtanen, Leik. Magnus Svensson, Pääos. Anne-Mari Alajuuma, Jussi Jäntti, Hanna Pitkänen, Kaarina Hazard, Marko Reijonen, Aira Tapio.