Kulttiklassikko tappajalapsista

Emmi Ketonen, lokakuu 2026, nro 3

Espanjalainen kauhuelokuva Who Can Kill a Child? täyttää tänä vuonna pyöreät 50 vuotta. Vain vuosi Espanjaa diktaattorina hallinneen Francisco Francon (1892–1975) kuoleman jälkeen ilmestynyt elokuva on erinomaisen toimivaa spekulatiivista kauhua. Sen ilmestyminen ajoittuu fantaterrorin (eli 1960–70-lukujen indie-kauhun) ja ylipäätään espanjalaisen kauhuelokuvan kulta-aikaan.

Elokuva alkaa arkistomateriaalilla 1900-luvun suurista inhimillisistä katastrofeista: juutalaisten kansanmurhasta, Vietnamin sodasta, Indokiinan tilanteesta, Afrikan maiden nälänhädästä. Erityinen painotus on lapsissa: kuinka monta sataatuhatta lasta kussakin konfliktissa on kuollut ihmisen toiminnan seurauksena. 

Varsinaiset tapahtumat alkavat Malagan seudulta. Rantakaupunkiin saapuu brittiläinen turistipariskunta, Tom ja Evelyn, joilla on ennestään kotona kaksi lasta ja kolmas kypsymässä äitinsä vatsassa. Valokuvaliikkeessä nähty karu uutispätkä maailmalta saa pariskunnan keskustelemaan tulevasta lapsestaan. Illalla hotellissa Tom mainitsee Fellinin La dolce vitan (1960) ja kertoo, miten elokuvassa eräs mies tappaa omat lapsensa – kaiketi pelastaakseen nämä surkealta tulevaisuudelta. Evestä ajatus kuulostaa inhottavalta. 

Seuraavana päivänä pariskunta vuokraa veneen tarkoituksenaan ajaa sillä 15 päiväksi saarelle, jossa Tom on lomaillut joitain vuosia sitten. Saarelle saavuttaessa kylä on kuitenkin autio. Vastassa on vain muutama lapsi onkivavansa kanssa. Paikallisessa baarissa näyttää siltä kuin sieltä olisi lähdetty kesken kaiken. Vähitellen pariskunnalle selviää asukkaiden karu kohtalo – lapsiin on tarttunut jokin ”hulluus”, joka saa heidät tappamaan aikuisia. 

Tomin ja Even kohtaama eloonjäänyt kertoo, että saarelaisten kohtaloksi koitui se, ettei heistä kukaan kyennyt vastustamaan lapsia uhasta huolimatta. Samainen mies näyttää itse esimerkkiä ja päätyy teurastetuksi, kun ei pysty kieltäytymään oman tyttärensä näteistä pyynnöistä. 

Tom uskoo rikkovansa kirouksen sillä, että tappaa jonkun lapsista, mutta kun pariskunta odottaa pelastajia paikalle, toivo kääntyy vieläkin katkerammaksi kauhuksi. Ja mikä rooli onkaan lapsella, joka kasvaa Evelynin vatsassa?

Elokuva perustuu lasten viattomuuteen, kahdellakin tapaa: Juuri viattomuus on se syy, mikä tekee heidän vastustamisestaan vaikeaa, ja siispä lapset ovat oivallisia hävittämään vaikka puolen ihmiskuntaa. Tappaminen on heille kirjaimellisesti ”lastenleikkiä”. Toisaalta viattomat lapset ovat tähän asti saaneet tuta nahoissaan aikuisten tekemien virheiden seuraukset ja ovat elokuvan keskeisen sanoman mukaan ihmiskunnan kohtaamien katastrofien suurimpia sijaiskärsijöitä. Lapsia kuolee siis välillisesti aikuisten erheisiin, kun taas lasten suora tappaminen olisi hirmuista teurastusta. Tämän kaksoisstandardin elokuva pyrkii tekemään näkyväksi. 

Who Can Kill a Child? -elokuvaa on käsitelty 2000-luvulla nimenomaan Francon Espanjan myöhäiskauden tuotteena. Elokuva perustuu Juan José Plansin samana vuonna 1976 ilmestyneeseen romaaniin El juego de los niños (”Lastenleikki”). Sen voi siis nähdä puhuvan laajemminkin francolaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja regiimin välillisistä vaikutuksista. 

Elokuvaa on pidetty myös suoranaisena francolaisen terrorin allegoriana. Olennaista on, että elokuvan kauhu on alun alkaen lähtöisin perhepiiristä, omasta kodista ja oman suvun jatkamisesta, siis sisältä päin. Francon diktatuurikausi kesti huomattavan pitkään (1939–75), ja sukupolvien kuluessa sisäistetty francolaisuus saattoi aiheuttaa myös perheensisäisiä konflikteja. Mitä jos lapset kääntyisivät omia vanhempiaan vastaan? Tätä elokuva tuntuu testaavan käytännössä.

Elokuvan julkaisuaikaan diktatuurin ajan sensuuri ei toiminut enää niin kuin ennen. 1970-luvulla veri alkoi taas roiskua valkokankaalla. Väkivaltaviihde on tulkittu myös kostoksi hallinneelle regiimille. Vapautuminen näkyi espanjalaisen kauhuelokuvan kulta-aikana. 

Sillekin lienee syynsä, että elokuvan päähenkilöt ovat brittejä. Umpeutunut nationalistinen maa alkoi vähitellen avautua maailmalle, kun Franco lähti puhdistamaan maabrändiä edistämällä Espanjan asemaa turistikohteena. Jotain voi siis tulkita siitäkin, että pääosassa uhrin asemaan joutuvat nimenomaan turistit ja kaikki tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa, Espanjan ihanan auringon alla. 

Elokuvassa nähdään muun muassa oiva ihmispiñatakohtaus. Lapset hymyilevät kuin Hangon keksi samalla kun veri roiskuu ympäriinsä, ja tähän ”leikkiin” lapset aikovat kutsua mukaan koko maailman.

Kostonjanoiset lapset ovat nykykauhuelokuvalle tuttu trooppi, mutta Narciso Ibáñez Serradorin käsittelyssä aihe konkretisoituu ja nousee koko juonen keskiöön tavalla, jonka voisi nähdä esikuvalliseksi useammallekin 2000-luvun ”lapsikauhusta” ammentavalle elokuvalle.

¿Quién puede matar a un niño?, 1976. Espanja. 112 min. 1.85:1.

Tuot. Manuel Salvador, Ohj. Narciso Ibáñez Serrador, Käsikirj. Narciso Ibáñez Serrador nimellä Luis Peñafiel (Juan José Plansin alkuperäistarinasta), Kuv. José Luis Alcaine, Leik. Antonio Ramírez de Loaysa, Juan Serra, Säv. Waldo de los Ríos, Art. Juan Alonso, José Luis del Barco, Pääos. Lewis Fiander, Prunella Ransome, Antonio Iranzo, María Luisa Arias.