Joonatan Nikkinen, lokakuu 2026, nro 3

Italialaista eksploitaatioelokuvaa rakastavat mainitsevat monesti suosikeikseen Lucio Fulcin, Dario Argenton tai Sergio Martinon kaltaisia tekijöitä. Italian Ed Woodiksi kutsutun Bruno Mattein nimi nousee harvemmin esille – ja jotkut harrastajat suorastaan inhoavat häntä – vaikka tämä kuuluu epäilemättä saapasmaan tunnetuimpien roskaleffamaakarien listalle. Mattei-viha on tietyllä tapaa perusteltua: paitsi että ohjasi reilut puolisensataa elokuvaansa mikrobudjetilla, kiireisillä aikatauluilla ja usein vähän sinne päin, hän myös varasti niihin kosolti materiaalia niin ideoiden, kohtausten kuin hahmojen tasolla ja pöllipä jopa suoria kuvia ja musiikkia muiden leffoista.

Omia ideoita miehellä ei juuri ollut, vaan rip-offeja, uudelleenfilmatisointeja ja epävirallisia jatko-osia syntyi myyvien aiheiden ja menestysfilmien vanavedessä. Cathal Tohillin ja Pete Tombsin kirjassa Immoral Tales (Primitive Press, 1994) todetaan vain harvalla olleen hyvää sanaa ohjaajasta, mutta hän osasi silti antaa yleisölle, mitä se tahtoi, ja hänen elokuvansa tuottivat joka tapauksessa rahaa.

Mattei itse on pohtinut eräässä haastattelussa, että pitää elokuviaan lapsinaan mutta ohjaisi silti mieluusti ne kaikki uusiksi. Hänet on tunnettu myös lukuisista pseudonyymeistään, joihin lukeutuvat monien muiden ohella Frank Klox, George Smith, Anthony Pass, Gilbert Roussel, J. M. Cunilles ja tunnetuimpana Vincent Dawn, johon Mattei sai inspiraationsa George A. Romeron Dawn of the Deadista (1978). Mies onkin naureskellut, ettei Bruno Mattei onneksi ole ohjannut yhtään elokuvaa, joten hänellä ei myöskään ole mitään hävettävää.

Itselleni Mattei on ollut kiinnostava tekijä elokuvaharrastukseni aamunkoitosta lähtien – siitäkin huolimatta, että jo tuolloin teini-iässä pidin osaa hänen tuotannostaan armottoman huonona. Silti mukaan mahtui myös Hell of the Living Deadin (1980) kaltaisia hervottoman huvittavia tapauksia, joita lainailin kalkkunasplatterin taianomaisuudesta vaille jääneille lähimmäisilleni, joiden mielestä moisessa väkivaltasaastassa ei tietenkään ollut mitään hauskaa.

Muistan Bruno Mattein olleen jo nuorena yksi niistä muutamasta italo-ohjaajasta, jonka koko tuotannon läpi kahlaamisesta haaveilin. Metsästin hänen elokuviensa fyysisiä painoksia kissojen ja koirien kanssa ja sain ainakin yhden kovaäänisen hermoromahduksen, kun hävisin viime hetkellä huutokaupan Iskujoukko – Strike Commandon (1987) FIx-kasetista. Varsinaista muuta syytä tälle innostukselleni en osaa enää sanoa kuin perverssin intoni huonoja elokuvia kohtaan yhdistettynä tuolloiseen suosikkituotantomaahani Italiaan.

Aikojen saatossa Mattein nimi alkoi menettää hohtoaan ja lopetin hänen elokuviensa keräilyn sekä käytännössä myös niiden katselemisen. Tänä vuonna nostalgia kuitenkin valtasi mieleni ja sain ajatuksen uusintatarkastaa parit Brunon elokuvat. Lopulta tämä muistojen verestäminen paisui laajemmaksi projektiksi, jonka aikana rakkauteni hänen filmografiaansa kohtaan syttyi jälleen uuteen liekkiin. Tätä pientä ja pinnallista katsausta varten olen tsekannut kaikkiaan 36 Mattein elokuvaa – iso kasa muiden muassa 1990–2000-luvun taitteessa tehtyjä eroottisia filmejä rajautuu siis tämän artikkelin ulkopuolelle. Sen tarkoituksena ei ole esitellä asiantuntemustani tai olla kattava historiikki eräästä elokuvahistorian turhan aliarvostetusta tekijästä vaan olla lähinnä fiilispohjainen sukellus spaghettilandian kulturelliin kuralätäkköön.

Bruno Mattei syntyi fasistien ikeen alla olleeseen Roomaan torstaina heinäkuun 30. päivä 1931. Hänen elokuva-alalla työskennellyt isänsä omisti editointistudion, ja myös poika päätti lähteä samalle polulle. Hän kirjautui Centro sperimentale di cinematografia -elokuvakouluun, josta vuonna 1951 valmistuttuaan ryhtyi tekemään töitä leikkaajana ja ääniteknikkona. Louis Paul kertoo teoksessaan Italian Horror Film Directors (McFarland, 2010) Mattein elokuvauran alkaneen 1956 Sergio Griecon ritariseikkailulla The Violent Patriot (Giovanni dalle bande nere), jossa Mattei toimi apulaisleikkaajana – Internet Movie Database tosin luettelee hänen ansioluetteloonsa myös neljä vuosien 1952–55 välillä valmistunutta nimikettä. Editointitöitä oli 1960-luvun mittaan runsaasti, ja Brunon tiedetään käyttäneen salanimeä jo näinä aikoina, ainakin Sergio Solliman bondsploitaatio-filmistä Agent 3S3: Passport to Hell (Agente 3S3: Passaporto per l’inferno, 1965) alkaen, johon hänet on kreditoitu Jordan B. Mattewsiksi – saksankieliset alkutekstit tosin ilmoittavat jakauksen kihelmöintiä aiheuttavasta leikkauksesta vastaavan kaverin nimeltä Bruno Matthis. Mattei itse on väittänyt editoineensa yli sata nimikettä ennen ensimmäistä omaa ohjaustaan. Uskoo ken tahtoo. Filmografiat eivät ainakaan tätä väittämää tue, joskin aikansa Italian tapauksessa kaikki on toki mahdollista.

Bruno Mattei toimi leikkaajana myös espanjalaismestari Jesús Francon vuonna 1968 kuvatussa ja seuraavana vuonna ensi-iltansa saaneessa 99 Womenissa (Der heiße Tod). Vaikkei Stephen Throwerin Franco-aiheinen Murderous Passions -opus (Strange Attractor, 2015) asiasta mitään mainitse, Mattein on kerrottu ohjanneen naisvankilaelokuvan ranskalaiseen hardcore-versioon pornokohtauksia eräiden lähteiden mukaan jopa 20 minuutin edestä. Ajalleen tyypilliseen tapaan parittelu on tallennettu eri näyttelijöiden kanssa lähikuvissa eikä kohtauksilla ole sen kummempaa funktiota muun filmin kannalta. 

Mattein esikoinen taiteista tärkeimmän parissa syntyi helmikuussa 1970, jolloin pasifistissävytteinen sotadraama Armida, il dramma di una sposa sai ensi-iltansa. Jo tässä vaiheessa oltiin ilmeisesti asian ytimessä, sillä elokuvan Jordon B. Matthews -nimellä ohjannut Bruno oli aiemmin leikannut Christos Kefalasin kreikkalais-italialaisen filmin O lipotaktis (1970). En Kefalasin teosta ole nähnyt, mutta Armidan sanotaan olevan suora kopio hänen rainastaan. Samanlaisten juonikuvioiden – taisteluihin kyllästynyt solttu etsii piilopaikkaa naisten luota maatilan ullakolta – ohella molempien elokuvien pääosissa nähdään italonäyttelijätär Franca Parisi. Mattein valinta kuvata Armida esikuvansa tapaan mustavalkoisena kielii joko plagiaatiosta tai editointipöydälle jääneiden materiaalien hyödyntämisestä myös hänen ensiohjauksessaan. Gordiano Lupin ja Ivo Gazzarrinin kirja Bruno Mattei, L’ultimo artigiano (Edizione Il Foglio, 2013) ilmeisesti avaisi taustoja tarkemmin, mutten kyseistä nidettä onnistunut tähän hätään käsiini saamaan. Elokuvana Armida kuitenkin osoittaa, ettei pian genreroskaan erikoistunut Mattei hallitse epookkidraamaa lainkaan, vaan kokonaisuus on nähdyn version viiden vartin kestossakin todella laahaava ja pitkäpiimäinen. Kankaalle pommien tavoin iskevät, sotaa julistavat plakaatit ja lopun päättymättömältä tuntuva juoksu maantiellä hevosia karkuun tuntuvat joko kuvakerronnalliselta osaamattomuudelta tai jonkinlaiselta parodialta.

Joidenkin väitteiden mukaan toisena käsikirjoittajana toiminut Mattei olisi osallistunut myös ohjaamiseen Joe D’Amaton Emanuelle and Françoisessa (Emanuelle e Françoise, 1975), mutta ainakin pääosissa nähtävä George Eastman on muistellut Mattein lähinnä pyörineen kuvauspaikalla häiriköimässä D’Amatoa ja antamalla tälle ohjeita, joille kippari puolestaan viittasi kintaalla.

Love Sacrifice -seksikomedian (Cuginetta, amore mio!, 1976) jälkeen Mattei päätti antaa Tinto Brassin Salon Kittyn (1976) saappaanjäljissä panoksensa kolmannesta valtakunnasta ammentaneeseen sleazyyn nazisploitaatio-genreen. Vuonna 1977 näkikin ensi-iltansa kaksi Mattein ohjaamaa lajityypin elokuvaa: tammikuussa Natsi nuket (Casa privata per le SS, tunnetaan Suomessa videolla myös nimellä SS tytöt) ja maaliskuussa Women’s Camp 119 (KZ9 – Lager di sterminio). Näistä kumpaakaan en osannut joskus parikymppisenä arvostaa, eikä elokuvista ole jäänyt talteen muistiinpanoja saati kummempia mieleeni.

Natsi nukkien sisältö nojaa halpaan saastaryöppyyn orgioineen ja naista jo julistekuvassa kuksivine saksanpaimenkoirineen, eikä yllättäen näyttelemisessäkään ole kehumista. Kaiken kruunaa päälle liimattu ja tekopyhä moraalinen pohdiskelu, joka on kontekstissaan melkein yhtä huvittavaa kuin leffassa nähtävä hakaristillä koristeltu paavin mitra. Osa näyttelijöistä on tuttuja Salon Kittysta, ja mukana on myös muualta varastettua kuvamateriaalia ja musiikkia. Vanha suomalainen videokasetti kiteyttää elokuvan näin: ”Ainoastaan SS-Tytöt kykenivät suorittamaan velvollisuutensa näin perusteellisesti… ei aseilla, luodeilla tai pommeilla, vaan yksinkertaisesti blondeilla, punapäillä ja tummaveriköillä. He olivat yhtä kauniita kuin oveliakin ja yhtä eksoottisia kuin säälimättömiäkin. Heidän paras aseensa oli halu, johon ei ollut puolustusta. SS-TYTÖT – ELOKUVA SODASTA JA KEINOISTA, MILLÄ SE VOITETAAN.”

Natsi nukkien kanssa samaan aikaan kuvattu, Josef Mengelen innoittama ja sensuurin kynsiin ajautunut, Women’s Camp 119 ei jättänyt jälkeensä tämänkään vertaa muistikuvia, mutta molemmat tuottivat kuitenkin tekijöilleen mukavasti liiroja.

Vuosi ei ehtinyt vaihtua, kun Mattei jo saatteli valkokankaille ensimmäisen neljästä mondo-dokumentistaan. Porno Nights of the Worldin (Notti porno nel mondo) emäntänä toimii Mustana Emanuellena parhaiten tunnettu indonesialaistähti Laura Gemser, ja Jimmy Matheuksi nimetty Mattei ohjasi sen yhdessä Joe D’Amaton kanssa – tai miten sen nyt ottaa, elokuvassa kun on ilmeisesti enemmänkin materiaalia sveitsiläisen ohjaaja-tuottaja Erwin C. Dietrichin töistä. Jo Emanuelle and Françoisessa ja Natsi nukeissa säveltäneen Gianni Marchettin kauniit musiikit soivat introssa samalla, kun Gemserin kasvoista otettujen still-kuvien päälle iskeytyvät tekstiplanssit kertovat meille, mitä tuleman pitää: lesbo-klubi, peto kiimassa, tissien paraati, neitsyen uhraus, Venuksen synti… Maailman seksiklubeja ja muita pervoiluita esittelevä filmi on kuvattu kokonaisuudessaan Roomassa eksoottisempien otosten ollessa arkistomateriaalia.

Kohtaukset vyöryttävät katsojan silmien eteen toinen toistaan häiriintyneempää kamaa, kuten yökerhon lavalla naispuolista tutkimusmatkailijaa naivan miehen todella kökössä gorillapuvussa, giltsille peniksen loitsivan taikurin, mutapainia muijan ja Santo-naamioisen äijän välillä, seksikoulun, makumbariittejä ja maailman suurimman rakastajan, Omarin petikisan lukuisia partnereitaan vastaan. Typerintä antia edustaa jakso, jossa kuvausryhmä lähtee Afrikkaan filmaamaan aviorikoksen tehneen parin kastraatiota ja mestausta – leffan vähäisestä goresta vastaava pätkä saa Arthur Davisin Brutes and Savagesin (1978) krokotiilikohtauksen näyttämään realistiselta. Myös iljettävyyskäyrä vedetään tappiin osiossa, jossa strippari hinkkaa itseään ahdistuneen näköistä koiraa vasten, minkä jälkeen suuresta lahjapaketista löytyvä schäfer laitetaan nuolemaan naisen jalkoväliä. Kohtausten välissä Gemser muiden muassa riisuutuu alasti. Porno Nights of the World tarjoaa sensaatiohakuisuudellaan omat hetkensä, mutta kokonaisuus alkaa tuntua pidemmän päälle puuduttavalta.

Sama meno jatkui elokuvassa Emanuelle and the Porno Nights of the World (Emanuelle e le porno notti nel mondo n. 2, 1978), jossa siinäkin D’Amato hääri Brunon tukena ja Marchetti nuottivihon takana. Materiaaliin lukeutuu orgiat käynnistävää spiritisti-istuntoa, mustaa messua naisalttareineen, yleisöltään vaatteet päältä taikovaa maagia, painimista vaahdossa ja juontajana jälleen nähtävän Gemserin nakuilua. Moraali ei ole korkealla etenkään kohtauksessa, jossa miesyleisö arvioi lavalle saapuvia strippareita ja ajaa väärältä näyttäviä tanssijoita takaisin verhon taa buuausten ja katsomosta lentävien vihannesten kera. Valopilkku löytyy viimeisestä runsaammanpuoleisesta esiintyjästä, joka kieltäytyy poistumasta estradilta, tönäisee häntä hätyyttelevän seremoniamestarin kumoon ja viskoo päälleen saamiaan kasviksia takaisin penkkiriveille. Jatko-osan huipentumana toimii Tämä on Aasian (1974) kirurgisen toimenpiteen mieleen tuova peniksensuurennusleikkaus, jossa tyytymätön vaimo vie puolisonsa operoitavaksi. Tässä tuoksinnassa meille esitellään tarkkoina lähikuvina pikkuveijarin poistoa skalpellilla ja sen korvaamista järkyttävän kokoisella pöllillä – luulisi nyt avio-onnen jälleen kukkivan. Lopussa nähdään vielä Miss Nude America -dokumentista (1976) saksitut nudistiriennot rumpujen soittoineen, kisailuineen ja laskuvarjohyppyineen. Vaikka Emanuelle and the Porno Nights of the Worldissa on hetkensä, tuntuu kokonaisuus innottomammalta ja laimeammalta kuin ykkönen.

Cicciolina – Hyvän yön tyttö (Cicciolina amore mio, 1979) on silkkaa seksploitaatiota, jota joku ilmeisesti pitää myös lajityypiltään komediana. Radiopersoonana tunnettu ja italialaisten genre-elokuvien pikkurooleissa pitkälti aiemmin vilahdellut, myöhemmin pornotähtenä ja poliitikkona tunnettu Ilona ”Cicciolina” Staller on sankarittaremme Cicciolina. Tämä supersuosittu laulaja saa kannoilleen valokuvaajapojan, jonka tehtävä on lähinnä hymyillä silmät autuaan lasittuneina ja eräässä kohtauksessa saada pataansa. Leffassa ei kummoista juonta ole, vaan Staller nähdään ratsastamassa hidastettuna valkoisella hevosella, keikistelemässä pehmolelujen kanssa, ulkoiluttamassa pikkukoiraa karvatupsu vilkkuen ja hieromassa itseään hiekalla. Liki sietämättömän tylsän elokuvan ainoa kannatteleva voima onkin seppelepäinen vaaleaverinen nimikkohahmomme, jonka liki katkeamatonta iloa on vaikea vihata. Filmiä ei muuten kannata katsoa ruokaillessaan, sen verran vastenmielisesti mieleen jää kohtaus, jossa aamiaispöydässä katseillaan ja eleillään hyvin vaivaannuttavasti toisilleen flirttaileva pari päätyy sotkemaan naisen limaisella marmelaatilla, jota mies ryhtyy intohimoisesti nuolemaan pois. Mattei ohjasi elokuvan nimellä Jimmy B. Matheus yhdessä Amasi Damianin ja Riccardo Schicchin kanssa.

Sitten oli vuoro Brunon kolmannen mondon. Libidomania eli Sexual Aberration (Sesso perverso, 1979) on törkyasteikollaan Mattein neljästä kokeilusta häiritsevin. Se on niin hämärää ja härskiä saastaa, että jättää tuskin ketään kylmäksi. Tällä kertaa tyylilajina on muka-tieteellinen dokumentti ja kameran eteen pannaan valkotakkisia psykologeja luennoimaan toinen toistaan vakavampina erilaisista fetisseistä ja seksuaalisista käyttäytymismalleista aina koprofiliasta nekrofiliaan ja zoofiliaan. Toisinaan siteerataan esimerkiksi markiisi de Sadea, ja väliin leikatuissa pätkissä näemme aika lailla kaiken mahdollisen kuviteltavissa olevan aiheeseen liittyvän: hevosten parittelusta kiihottumista, narsistin tyydyttämässä itseään peilikuvansa edessä, ruumiiden panemista hauta-arkuissa, vanhan miehen kahmimassa pöntöstä kouriinsa ripulia ja autenttisen dokumentaarisuuden huipentumana raiskausmurhan. Arkistomateriaalia käytetään uskomattoman paljon, ja Bruno on leikannut mukaan muiden muassa aiempien mondojensa penisoperaation, seksikoulun ja nudistikilpailun unohtamatta Akira Iden mondofilmistä Nuova Guinea, l’isola dei cannibali (1974) napattuja kohtauksia. Jälkimmäinen on kiinnostava sen vuoksi, että Mattei käytti Iden kuvaamaa materiaalia myös Hell of the Living Deadissa. Kuten arvata saattaa, hienotunteisuutta on aivan turha odottaa puoleen tai toiseen, ja osa asiantuntijoiden heittämästä dialogista saa – erityisesti tänä päivänä – kiemurtelemaan vaivaantuneena. Kaiken kaikkiaan elokuvan tarkoituksena tuntuu olevan shokeerata katolisessa ummehtuneisuudessa kasvanutta yleisöä mahdollisimman rajulla kädellä. Libidomania meneekin parhaiten alas porukassa muutaman kaljan voitelemana mitä vittua?! -huutokilpailuna.

Salattujen paheiden luostari (La vera storia della monaca di Monza, 1980) käynnisti Mattein yhteistyön pitkäaikaisen kumppaninsa Claudio Fragasson kanssa. Pienestä asti seitsemännen taiteen maailmassa elänyt Fragasso toimi käsikirjoittajana elokuvassa, jota hän kertoo Luca M. Palmerinin ja Gaetano Mistrettan Spaghetti Nightmares -kirjassa (Fantasma Books, 1996) kuvatun samanaikaisesti Mattein toisen nunsploitaatiofilmin, The Other Hellin kanssa. Taiteellisesti onnistunut Salattujen paheiden luostari tuo mieleen Paul Verhoevenin Benedettan (2021), ja lihallisten himojen valtaamassa monasterissa nähdään esimerkiksi unikohtaus, jossa Jeesus laskeutuu ristiltä ja kävelee nunnan luokse, jonka annetaan ymmärtää antavan vapahtajalle suuseksiä. Vaikka mukana on törkyilyä, kuten aistien terävöitymistä flikan ja jätkän katsellessa (jälleen kerran) tarkkoina kuvina esitettyä hevosten kopulaatiota, on yleisilme surumielinen. Mukaan mahtuu myös muutama järkyttävä kohtaus, kuten yhden sisaren luovuttaminen muiden nunnien toimesta miehelle raiskattavaksi, vastasyntyneen viskaaminen ikkunasta ja lopun selliin elävältä muuraaminen. Alastomuutta ja naiskentelua kyllä riittää, minkä ohella näemme erään Mattein pieneksi tavaramerkiksi muodostuneen yksityiskohdan, ruumista jyrsivät rotat.

Vuonna 1980 selluloidille ilmestyi myös ohjaajamme ehkä tunnetuin elokuva, Isossa-Britanniassa video nasty -statuksen saanut ”maailman tarpeettomin zombielokuva” (– Nalle Virolainen), Hell of the Living Dead (Virus). Claudio Fragasson yhdessä vaimonsa Rossella Drudin kanssa kirjoittama hulvaton kuvaelma on ensimmäinen, jossa Mattei käytti taiteilijanimeään Vincent Dawn – eikä ihme, sillä lopputulos on vahvalta haiseva kopio Dawn of the Deadista ja Lucio Fulcin Zombie Flesh-Eatersista (1979). Fragasso itse harmittelee yhdennäköisyyttä ja väittää alkuperäisen käsiksen olleen omaperäisempi näkemys kolmannen maailman zombien nousemisesta teollisuusmaiden sotilaita vastaan. Hän kertoo myös ohjanneensa joitain kohtauksia ja auttaneensa tehostemies Pino Ferrantia erikoisefektien parissa ja toteaa Spaghetti Nightmaresissa opastaneensa Mattein goren käyttöön vaatiessaan peliin hurmetta ja sisuksia, joita ilman kyseisen genren filmissä ei olisi mitään mieltä. Totaalisen hölmö tarina liittää yhteen zombiviruksen, terroristeja, Papua-Uuteen-Guineaan hyökkäävän muutamasta miehestä koostuvan SWAT-tiimin, itsensä alasti riisuvan antropologin, isänsä popsivan lapsen ja runsaasti ö-luokan splatteria. Kohtauksia on leikattu mukaan aiemmin mainitun Iden mondoleffan lisäksi parista muustakin pätkästä ja soundtrackin tarjoaa yksi maailman parhaista bändeistä, Goblin. Outoa vain, että ihan kuin olisin kuullut nämä sävellykset jo aiemmin elokuvassa tai peräti kahdessa… 

Mondoista puheen ollen, Mattein viimeinen yritys genren parissa, Libidomanian jatko-osaksi mainittu Sesso perverso, mondo violento putkahti sekin ulos 1980. Claudio Fragasson käsikirjoittama ja George Smithin ohjaama leffa alkaa tutulla kohtauksella, jossa miesyleisö nakkelee naisesiintyjiä huonoksi menneillä vihertuotteilla. Sitten nähdään jälleen nudistien kisailua, vaahtopainia ja heimorituaaleja. Siinä sivussa on naisten jumppaamista karvoitus trikoiden välistä rehottaen, jäätelötötterön laittamista poskeen, lisää mustaa messua ja afrikkalaisen homoparin lemmenelämää. Näemme transvestiittiprostituoituja, piiskaamista, puhallettavia seksinukkeja ja seksuaalimurhaajan pidätyksen sekä pahoinpitelyn, joka huipentuu köysistä irti päästetyn ja vielä elossa olevan uhrin suorittamaan rikosvälineen irti silpomiseen. Kaiken kaikkiaan jo katsottujen Mattein mondojen valossa kyseessä on absoluuttisen turha elokuva, josta voi toki saada jotain irti, mikäli kolme edellistä leffaa eivät ole entuudestaan tuttuja.

The Other Hell (L’altro inferno, 1981), Mattein toinen yritys nunsploitaation parissa, ohjattiin nimellä Stefan Oblowsky, ja se kertoo paholaisen riivaamista nunnista mausteinaan veri ja elävät kuolleet. Esitystavaltaan elokuva on täysin erilainen kuin Salattujen paheiden luostari eli mitä mainiointa lauantai-illan roskaa, jonka biisit Mattei on ottanut Goblin-yhtyeen loistavilta levyiltä Il Fantastico viaggio del ”bagarozzo” Mark (Cinevox, 1978) ja Roller (Cinevox, 1976). Kirjoittajan pallilla istunut Fragasso kertoo saaneensa molemmat nunnaelokuvansa kiireisellä viiden viikon aikataululla purkkiin laittaneelta Brunolta tehtäväkseen kuvata leffaan sen splatter-osuudet. Nunnaluostarin kellarissa on laboratorio, ja koirat repivät lopulta kanan ja kissan kuolemaan syyllistyneen miehen kurkun auki Suspirian (1977) ja The Other Hellin kanssa samana vuonna ilmestyneen The Beyondin tyylillä. Mattei mainitsee heillä olleen ongelmia kanan mestaamisen kanssa, sillä näyttelijä Franco Garofalo kieltäytyi pelkuruuttaan tappamasta eläintä – kaikeksi onneksi työryhmän löytämä kanakauppias suostui teurastamiseen. 

Tinto Brassin Caligulan (1979) vanavedessä markkinoille tuli joukko halpoja jäljittelijöitä, jotka pyrkivät esikuvansa tavoin järkyttämään yleisöjä raa’an väkivallan ja monenmoisen seksin keinoin. Mattei kuvasi aiheesta kasan materiaalia, josta editoi kaksi elokuvaa, Caligula ja Messalinan (Caligula et Messaline, 1981) ja Nero and Poppea – An Orgy of Powerin (Nerone e Poppea, 1982), joista jälkimmäinen tunnetaan myös hauskalla nimellä Caligula Reincarnated As Nero. Yllättäen kumpikaan filkoista ei ole oikein mistään kotoisin. Caligula ja Messalina on valju softcore-versio Bob Guccionen pornolla höystämästä originaalista, sisältäen peplumeista mukaan nipsaistuja kohtauksia, eläinten välistä yhdyntää ja originaalin uusiksi filmattuja tähtihetkiä. O’n tarinassa (1975) nähty Vladimir Brajovic keisarina on Malcolm McDowelliin verrattuna onneton pölkky, joka kaiken lisäksi kupsahtaa kesken kaiken, minkä jälkeen leffa keskittyy kuvaamaan Messalinaa syöttämässä jengiä leijonille ja tarjoamassa pakoputkeaan kääpiölle.

Nero and Poppea on hieman viihdyttävämpi esitys, jossa erikoisilla kasvoilla siunattu ja homopornonkin parissa häärinyt erotiikkamies Piotr Stanislas sekoilee kaiken mielipuolisuutensa keskellä sympaattisesti virnuilevana Nerona. Tästä tulee Rooman pääjehu poikaansa nussivan äiti Agrippan juonittelujen kautta, mutta nukkehallitsija ei vain tahdo pysyä aisoissa. Taiteita rakastava tyranni irstailee menemään, murhauttaa ihmisiä oikkujensa mukaan ja kähmii areenalle paaluun sidottuja ihmisiä. Seksuaalisia fantasioita toteutetaan esimerkiksi kuohimalla poika, jonka kanssa Nero voi tämän jälkeen teknisesti ottaen mennä naimisiin, vaatimalla palvelijalta anaaliseksiä ja katselemalla, kuinka puoliso hässii uima-altaassa orjan kanssa. Näyttämöllepano on paikoitellen omituista kehonrakentajien ainoana tehtävänä pullistella lihaksiaan orgioiden taustalla, ja Rooman suuri tulipalokin demonstroidaan muutaman kadulle sytytetyn nuotion kautta. Myös suoria kohtauksia esikuvasta löytyy, kuten peniksen köyttäminen ja viinin pakkojuottaminen kidutuskeinona. Kokonaisuutena Nero and Poppea on flipannut leffa, joka voisi toimia puolisen tuntia lyhyemmäksi tiivistettynä.

Sitten oli vuorossa kaksi peräkkäin kuvattua WIP (Women in Prison) -elokuvaa, joissa molemmissa nähdään lukuisia samoja näyttelijöitä, pääosissa aviopari Laura Gemser ja Gabriele Tinti. Violence in a Women’s Prison (Violenza in un carcere femminile, 1982) on näistä sleaze-pommeista parempi. Emanuelle soluttautuu tällä kertaa vankilaan raportoidakseen Amnesty Internationalille laitoksen raakuuksista, ja niitähän piisaa pamputtamisista ja kiduttamisista pakkotyöhön ja suoranaisiin murhiin. Jesús Francon naisvankilaelokuvista muistuttavan ryönärainan kenties ikonisimmassa kohtauksessa Emanuelle lukitaan rottia kuhisevaan eristysselliin. Musiikit ovat huippuluokkaa, etenkin lopputekstien aikana soivaa, Gemserin tulkitsemaa Crazy Eyes (And We’ll Love Againia) kuuntelisi mieluusti muutoinkin. Elokuva ei edes yritä sanoa mitään syvällistä tai esittää sosiaalista kommentaaria, mutta pastaeksploitaationa se pärjää töhryisyydessään ja soljuvuudessaan hyvin omassa lajityypissään. Women’s Prison Massacre (Blade Violent – I violenti, 1983) on puolestaan tyhjänpäiväinen räpellys, jossa Gemserin tutkivan journalistin työmatkalla naisvankilaan eksyvä hahmo kantaa nimeä Emanuelle Arsan. Camp-henkinen loppuhuipennus kera minikoosteen, joka sisältää liki kaiken pätkässä roiskutetun ketsupin, pelastavat jotain. Sekä Claudio Fragasso että Laura Gemser ovat sanoneet edellisen ohjanneen käytännössä koko filmin. Mattei palasi WIP:n pariin vielä uransa loppupuolella jopa Women’s Prison Massacrea kurjemmin lopputuloksin.

7 raivoisaa gladiaattoria (I sette magnifici gladiatori, 1983) oli amerikkalaisen Cannon-yhtiön tuotanto, joka kuvattiin peräperään Luigi Cozzin ohjaaman Herculesin kanssa. Seitsemän samurain (1954) juonta antiikin Rooman tienoille siirtävän elokuvan päärooleissa nähdään Cozzin filmin tavoin itävaltalaistaustainen kaunotar Sybil Danning ja vihreänä Hulk-möykkynä uransa elävissä kuvissa startannut kehonrakentaja Lou Ferrigno. Claude Gaillard esittää kirjassaan Barbarians: From Conan to He-Man (Pulse, 2024), että toiset tahot ovat arvelleet Herculesiin tarkoitettujen erikoistehosteiden viivästyneen, jonka vuoksi luppoaika päätettiin hyödyntää 7 raivoisan gladiaattorin kuvaamiseen. Sääli, sillä peplumista ammentava puuduttavan tylsä lopputulos ei ole edes niin huono, että olisi hauska – huomattavasti suuremmat tunteet nostatti Nelosen tarjoaman tv-lähetyksen jännittynyt venaaminen uudenvuodenaattona 2011, jonka vietin kaverillani sen vuoksi, että olin heittänyt digiboksini menemään. Gaillardin mukaan egoistinen mölli Ferrigno ei voinut sietää ajatusta vahvemman roolin itselleen vaatineesta Danningista himmentämässä sädekehäänsä, ja kaksikon välit olivat kuvauksissa tulehtuneet. Ja voi sitä mielensä pahoittamista, kun kokenut ratsastaja Sybil pysyi satulassa Lou-parkaa paremmin.

Asfalttisoturin (1981) bensankatkuisissa renkaanjäljissä maailman valtasi 1980-luvun alkupuoliskolla postapokalyptisten halppisten aalto, johon Mattei hyppäsi eläinkauhua kohti kallistuvalla elokuvallaan Rats: Nights of Terror (Rats – Notte di terrore, 1984). Rats on menevää ja jännällä musalla ryyditettyä campia koko kestonsa ajan. Joukko motoristeja hakee suojaa ydintuhon jälkeisessä aavikkomaailmassa rottia kuhisevasta laboratoriosta, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Näyttely on kauheaa ja hahmot kaluunoin sekä mitalein varustettuine sotapukuineen sun muine asuineen naurettavia. Lisää vitsiä saadaan esimerkiksi rottien jyrsittyä pärinäporukan pyöränkumit puhki, minkä jälkeen pakeneminen varmalta kuolemalta on tietysti mahdotonta, ja tuholaisten kävelyttäessä kuolleita uhrejaan pitkin taloa näiden sisälle menemällä. Unohtaa ei sovi myöskään kohtausta, jossa siimahännät kaatavat painollaan nurin kokonaisen panssarioven kameran kuvatessa tilanteessa vuoroin mielipuolisesti saranoillaan ryskyvää ovea, vuoroin muutamaa sen toisella puolen itseään sukivaa takkuturkkia. Viimeistään Apinoiden planeetasta (1968) muistuttava rottaihmisten ilmaantuminen tuo pisteet kotiin Matteille, joka kertoo yhdessä haastattelussaan mustaturkkisten punasilmien olleen maalattuja marsuja. Tästä päästäänkin leffan suurimpaan probleemaan, sillä eläinten hyvinvointi ei selvästi ole ollut tuotannossa kummoisella sijalla. Miljöönä toimivat Suuresta gangsterisodasta (1984) ylimääräisiksi jääneet kulissit, ja ainoan tummaihoisen hahmon nimi on mikäpä muukaan kuin Chocolate.

Ramboilufilkka Iskujoukko – Strike Commando (Strike Commando) oli ensimmäinen sekä Mattein lukuisista yhteistöistä tuotantoyhtiö Flora Filmin kanssa että trion Mattei-Fragasso-Drudi Filippiineillä toteutettamista toimintafilmeistä – pelkästään italiaa puhuneen ohjaajan kielitaidottomuudesta huolimatta. Yhdysvaltalainen kuusenklapi Reb Brown tulkitsee ylitökerösti Vietnam-kommando Michael Ransomia, jonka häröilyjä kaukoidän viidakoissa elokuva keskittyy selvittelemään. Mukana on amerikkalaista yltiöisänmaallisuutta (italialaisten esittämänä), absoluuttisen pahoja ja kaapinkokoisia kaljupääneukkuja ja tietysti umpimähkäistä räiskintää sekä räjäyttelyä vaikka pienen planeetan tuhoamiseen asti. Esikuvana toimineesta Syltyn toimintapläjäyksestä on varastettu mukaan muun muassa päähenkilön kidutuskohtaus. Musana popittaa lukemattoman monesta italoleffasta tuttu jumputus, joka ei tämän kasariperseilyn taustalla todellakaan tuota pettymystä. Riehumisen ja ammuskelun ohella Strike Commando tarjoaa varsin pätevän tilaisuuden naurupaineiden purkamiseen. Reb Brownin örinän ja yhden käden konaritulituksen ohella herkullisin huumori revitään neuvostoliittolaisesta superpahiksesta, jonka kanssa Ransom ehtii ottaa yhteen kerran jos toisenkin filmin aikana äijien esimerkiksi rynnätessä toisiaan kohti karjuen ja pääpuskulla jykevän kumahduksen saattelemana yhteen törmäten. Unohtaa ei sovi myöskään eeppistä lopputappelua, jossa Ransom tunkee käsikranaatin vihollisensa rautahampaiden väliin ja antaa paukkua.

Filippiinimeininkiä jatkaa Double Target (1987), jossa Brownin sielunkumppani, karismaa roskakatokseni kompostilaatikon verran omaava barbaarileffojen kasvo Miles O’Keeffe, lähetetään jälleen yhtenä puolen liiran Rambona sodanjälkeisen Vietnamin sademetsiin etsimään kadonnutta poikaansa, jonka äiti on kuollut kommaripirujen uudelleenkoulutusleirillä. Ihan mukiinmenevänä kökköactionina alkava filmi käy puuduttamaan puolenvälin tienoilla jälleen yhden samanlaisen konekivääriräiskinnän koittaessa. Näyttelijöiden tähtitaivaalta löytyvät O’Keeffen ohella inhalaattoria imevä Donald Pleasence ja pahan jätkän palttooseen puettu Bo Svenson. Elokuvaan on saatu mukaan myös hai, jonka sankarimme räjäyttää lopulta kahtia – mikä mainio syy leikellä mukaan Enzo G. Castellarin filmiä Tappajahai – surffaajien kauhu (1981).

1987 oli vuorossa (Beatrice Filmin ja Multivideon tuottamia) spagettilänkkäreitä kaksin kappalein, jälleen kerran osittain samoilla näyttelijöillä ryyditettynä. Valkoinen apassi (Bianco Apache) on nippa nappa siedettävän rajoilla oleva spagun irvikuva. Konsepti tuntuu makaronieksploitaatiota ennemmin joltain Disneyn piirrosfantasialta aina kertojana toimivasta hauskasta Crazy Bullin hahmosta lähtien. Mitään fiilistä ei tunnu löytyvän, ja kaikki on kertaalleen nähtyä, tarpeetonta ja tylsää, eikä musakaan potki munille. Lopussa saadaan kuitenki aikaiseksi kiinnostavampaa ja jopa tunteisiin vetoavaa draamaa, mikä pelastaa Mattein länkkäristä edes jotain.

Pisan kaltevaa torniakin korkeammalle tasolle yltää sen sijaan Päänahat (Scalps), joka on mahdollisesti suosikkini fratello Brunon filmografiassa. Kyseessä on jumalattoman nihilistinen, synkkä ja jopa ajatuksellinen tarina intiaanitytöstä, joka heimonsa massamurhan jälkeen pakenee etelävaltioiden sotilaita tönössään majailevan ja alkuperäisasukkaita vihaavan leskimiehen luokse. Molemmat hahmot kuvottavat toisiaan mutta joutuvat yhdistämään voimansa selvitäkseen hengissä Konfederaation tappajilta. Tätä seuraa väkivaltainen kostoretki, jonka aikana verta ei säästellä tai hymyä huulille väännellä. Äärimmäisen karuun selviytymistaisteluun on yhdistetty rasisminvastaista sanomaa ja kankeaa romanssia. Hahmot muovautuvat puolentoista tunnin aikana sympaattisiksi, toiminta on näyttävää eikä musiikkikaan jää jälkeen genren parempien teosten tasosta. Mitään jättimäisiä eksploitaationjyviä ei mukaan ole kylvetty, vaikka pari raakaa (mutta halvalla toteutettua) gore-efektiä löytyykin. Tämän ohjasi muuten Werner Knox.

Palataan takaisin Aasiaan ja silli-italiansalaatin pariin. Zombie 3 (Zombi 3, 1988), Lucio Fulcin uudeksi tulemiseksi tarkoitettu Zombie Flesh-Eatersin jatko-osa on täysi mahalasku. Fragasson mukaan goren kummisetä ei noudattanut hänen käsikirjoitustaan ja sai purkkiin materiaalia editoinnin jälkeen alle tunnin edestä, jolloin Bruno Mattei piti kiidättää paikalle kuvaamaan leffa loppuun. Fulci itse mainitsee Stephen Throwerin Beyond Terror -kirjasta (FAB Press, 1999) löytyvässä haastattelussa, ettei pidä koko elokuvaa omanaan ja jatkaa joutuneensa typerässä tuotannossa idioottien ympäröimäksi. Hän haukkuu Fragasson ääliöksi, väittää Mattein maalanneen ennen ohjaajaksi ryhtymistään taloja ja syyttää Claudion pilanneen Fulcin laatiman käsikirjoituksen. Lopulta Fulci sai sen verran tarpeekseen, että lensi takaisin Roomaan. Fulcin kädenjälki – toisin kuin kollegansa – ei todellakaan välity tylsistyttävästä roskafilmistä, jossa umpisurkeat näyttelijät potkivat zombeja kuin missäkin karatepätkässä. Haudantakaisen ruton syyksi kelpaa tällä kertaa terroristin varastamastaan biologisesta aseesta saama tartunta. Kuoltuaan armeija määrää polttamaan tämän ruumiin, mutta kyseessä on paha virhe, krematoriosta nousevan savun levittäessä epidemiaa kulovalkean tavoin. Pökäleen gore ja musiikit kyllä kelpaavat, minkä ohella camp-arvoa löytyy toki myös. Fulcin ainoa ylpeydenaiheekseen nostama asia, ilmojen halki lentävä ja Mystics in Balin (1981) tapaisista filkoista muistuttava zombipää, raskaana olevan naisen mahasta syntyvä aikuisen miehen käsi ja seuraavan kappaleensa kaikille maailman eläville kuolleille omistava mätänevä DJ ovat jotain sellaista, mitä ei aivan hevillä unohda.

Huolimatta Claudio Fragasson varoituksista lopettaa viidakkotoiminta Double Targetiin jatkoi Bruno toverinsa kanssa näiden suoltamista Flora Filmille Filippiinien saarivaltiossa. Seuraavana oli vuorossa Kuoleman commando (Trappola diabolica, 1988), Strike Commandon unettavan tylsä jatko-osa. Miltei jokainen vähänkin kiinnostavampi kohtaus on siirretty leffaan lähes sellaisenaan Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981), eikä Reb Brownin saappaisiin astunut Brent Huff kärsi samasta karismanpuutteesta kuin edeltäjänsä. Dialogi kuulostaa suurimmalti osin jo aiemmin jossain kuullulta, eikä filmi missään vaiheessa tunnu etenevän suuntaan taikka toiseen. Parista nasevasta räiskintäkohtauksesta sekä käsikirjoitukseen lisätyistä mutta itse sisältöön nähden täysin käsittämättömistä ninjoista toki plussaa. Samanaikaisesti Fragasson After Deathin – ehkä sen oikeasti maailman huonoimman zombielokuvan – kanssa kuvatun leffan hauskin puoli on kuitenkin Claudion kertomus siitä, kuinka Mattei oli tuotantopalaverissa heitellyt hänelle ja Drudille liukuhihnalta kohtauksia ja repliikkejä muista elokuvista. Pariskunta oli yrittänyt kertoa, ettei tämä voi vain kopioida elokuvaansa alusta loppuun muilta, mutta Bruno oli ollut toista mieltä.

Flora Filmin juttuja oli myös Robowar (Robowar – Robot da guerra, 1988), rip-off-versio Predatorista (1987) ja Robocopista (1987) mukanaan aiemmin filmattuja otteita Strike Commandosta ja Double Targetista. Elokuvassa ei lyhyesti ja ytimekkäästi ole mitään järkeä. Big Ass Motherfuckers -niminen kommandotiimi säntää viidakkoon, jossa tulittaa karjuen kaikkea mahdollista, milloin hidastettuna, milloin ei. Energinen poppi laittaa adrenaliinin kiertämään, joka kolmas kohtaus on kähvelletty vailla omantunnon tuskia sellaisenaan Predatorista ja pyöriipä kuvioissa vielä kaiken terminoiva tappajarobottikin – tai oikeammin teräshaarniskalla elävien kirjoihin saatu kaatunut sotilas – jonka panssari näyttää lähinnä nahkarotsilta ja moottoripyöräkypärältä. Idioottimaisen teoksen lopetuskohtaus on jo lähes liikuttava, eikä Reb Brownin sähkönsinistä napapaitaa tosiaan voi sanoilla kuvata. Kertojaäänemme Fragasson mukaan Mattei oli sairastunut kesken kuvausten, ja hänet oli pyydetty jatkamaan tuotantoa päätekijän maatessa vuoteessaan – siitä huolimatta, ettei Claudiolla ollut mitään käsitystä siitä, mitä kohtauksia oli aiemmin filmattu. Hän kommentoi elokuvan olevan kamala ja Mattein huonoin Shocking Darkin (1989) ohella, josta ei puolestaan mieluiten puhuisi sanaakaan.

Brent Huff jatkoi sankarina vuoden 1988 seuraavassa keskinkertaisessa viidakkoräiskinnässä. Cop Game lainaa ideansa leffasta Saigon – kahden poliisin helvetti (1988) siinä missä materiaalia ties monestako Mattein aiemmasta ohjauksesta. Maurizio Cerantolan laulama tunnusbiisi on korvamato ja se menevin puoli Vietnamin sodan loppuvaiheiden etelän pääkaupunkiin sijoittuvassa tarinassa, jossa pari sotilaspoliisia selvittää raskaan sarjan salaliittoa, josta ei kaksinaamaista peliä tai agentteja puutu. Huffin esittämä päähenkilö Morgan on siitä epäonnistunut hahmo, että tämän kuolemaa toivoo lähes jokaisessa käänteessä, milloin surmaan suinkin on mahdollisuus. Näistä eräässä Morgan hyppää suojaan baaritiskin taa pahan pojan tulittaessa konetuliaseellaan tiskin sijaan sen takana olevaa seinää. Tällä kertaa Mattein nimenä on Bob Hunter.

Sitten päästään siihen nimikkeeseen, jota Claudio Fragasso ei tahdo edes muistella. Shocking Dark on yksi Mattein häikäilemättömimpiä rip-offeja jo julistettaan ja alkuperäistä nimeään myöten, joka on mikäpä muukaan kuin Terminator II. Entistä häiriintyneemmän tästä tekee se, että elokuva on aika lailla kuvasta kuvaan kopioitu uusintaversio Aliensista (1986). Italialaisessa ydinvoimalassa kuvatussa kloonissa tulevaisuuden saastuneessa Venetsiassa operoi erikoisjoukko, joka on lähetetty selvittämään kadonneiden tiedemiesten arvoitusta. Pääkallonpaikan putkistossa elelee arka tyttö, nurkissa vaeltaa hirviöiksi mutatoituneita ihmisiä, näiden kanssa jumitutaan isolla ikkunalla varustettuun huoneeseen ja sakkia löytyy koteloituna johonkin mähmään. Finaalia kohti mentäessä eräs hahmoista paljastuu tappajarobotiksi ja ryhtyy metsästämään köyhän naisen Ripleytä ja Newtiä aiemmasta sulavuudestaan huolimatta äkisti kankeasti liikkuen. Tämän jälkeen löydetään vielä aikakone, ja sitten mennään. Tehosteet ovat hupaisia ja näyttely surkeaa, mutta suurin osa ilosta karisee pois, sillä leffa on pitkälti tylsää juoksentelua pimeillä käytävillä. Ai niin, yhden hahmon nimi on Samuel Fuller.

Flora Filmin filippiiniläistuotantojen kausi päättyi vuonna 1989 ilmestyneellä b-luokan toimintahutulla Born to Fight (Nato per combattere). Vielä kerran näemme aina yhtä rakkaan Brent Huffimme, tällä kertaa sotavankileiriltä hengissä selvinneenä Vietnam-veteraani Sam Woodina, joka joutuu palaamaan traumaattisille kidutuspaikoilleen. Raskaat kokemukset eivät Indy-tyyliin sonnustautuneen miekkosen olemuksesta tosin paista, vaan hikinen ja alkoholisoitunut sänkileuka vetää osaansa hidastetuissa tulituksissa ja muissa tositoimissa mielenkiinnottomalla rutiinilla. Brunon jo nähtyjen Rambo-imitaatioiden jälkeen tämä kaikki tuntuu myös katsojasta turhanpäiväiseltä, vaikka mukaan onkin eksynyt pari kelpo kohtausta. Nämä ovat Woodin paljain käsin nappaaman käärmeen lypsäminen lasiin ja myrkyn nielaiseminen viinan kaverina sekä jakso, jossa mies toimittajakumppaneineen (Mary Stävin, ruotsalaissyntyinen Miss Maailma -77) on joutunut rynkyillä aseistautuneiden vihollisten piirittämäksi. Tilanne ratkeaa journalistin heittäessä ilmaan tukun seteleitä, jolloin rahanhimon sokaisemat kommunistit unohtavat nappaamansa tunkeilijat ja ryhtyvät eläimellisen vimman vallassa poimimaan riihikuivaa. Eräänlaista sosiaalista kommentointia kai tämäkin.

Yhdysvaltojen Virginiassa pääosin kuvattu ja 3. elokuuta 1990 Italian ensi-iltansa saanut Night Killer vetää Terminator II:n tapaan suun hangonkeksille alkuperäisellä nimellään. Italiassa Texasin moottorisahamurhat (1974) näet levisivät nimellä Non aprite quella porta, ja Claudio Fragasson alunperin vakavaksi ja tunnelmalla pelaavaksi trilleriksi tarkoittama filmi julkaistiin tittelillä Non aprite quella porta 3. Fragasso huomauttaa Spaghetti Nightmaresissa, etteivät elokuvien nimet olleet Italiassa tekijänoikeuksien alaisia ja riemuitsee perään: ”Ajattele, miten pettyneitä Tobe Hooper -fanien on täytynyt olla!” Tuottajia Fragasson ohjaamat visiot eivät vakuuttaneet, joten Bruno Mattei nakitettiin purkittamaan rainaan muutama verinen kohtaus, jotka piristävät muuten petulta maistuvaa kokonaisuutta. Riemukkaana yksityiskohtana Claudio pahastui tästä verisesti, koki ystävänsä Mattein pettäneen hänet ja ilmeisesti vihoitteli Brunolle pidemmän tovin auteur-työnsä tärvelemisestä.

Kiinnostavin puoli elokuvasta on se, että murhamies on jonkinlaiseen Freddy Krueger -maskiin ja veitsihansikkaaseen pukeutunut heebo. Harmi vain, että Elm Streetillä rahastaminen jää tähän, sillä italialainen versio Cravenin klassikosta olisi voinut olla oikeasti kiinnostavaa katseltavaa. Suurin lovi Night Killerin hupiarvoihin nakerretaan heti alkumetreillä, sillä jenkkiläistä kaupunkia terrorisoiva murhaaja ei tyydy vain silpomaan uhrejaan vaan viihdyttää itseään myös näitä raiskaamalla. Vaikkei mitään The Last House on the Left -tyylistä (1972) mässäilyä nähdä, ovat psykopaatin läähätyssoitot ja esimerkiksi kohtaus, jossa tämä sitoo kidnappaamansa naisen sänkyyn, luotaantyöntävää materiaalia. Tämän vastenmielisyyden ei voi sanoa korostavan kauhua, sillä koko filmi on toinen toistaan huonompine näyttelijöineen, järjettömine käsikirjoituksellisine twisteineen ja laahaavine etenemisineen pursotettu suoraan peräsuoleen. Night Killerin – joka jäi Mattein viimeiseksi työksi Flora Filmille – ohjaajaduolta julkaistiin vielä viisi päivää myöhemmin seksikomedia Three for One (Tre pesci, una gatta nel letto che scotta, 1990), jonka jälkeen Brunon ja Claudion tiet erosivat.

1990-luvun yhdeksään jääneestä elokuvasta olen nähnyt Night Killerin ohella vain kaksi. Madness (Occhi senza volto) on toinen kahdesta Mattein vuonna 1994 ohjaamasta giallosta – genrestä, joka oli mennyt muodista jo vuosikymmeniä sitten. Tässä turhakkeessa joku tehtailee kirjaimellisesti silmittömiä veritekoja taiteilija Giovanna Dein suositun sarjakuvan Doctor Darkin tapaan. Huonosti toteutettu ja näytelty sekä latteasti kuvattu, fumetteista ja nimeään myöten Georges Franjun Silmistä ilman kasvoja (1960) ammentava tekele häipyy muistoista unholaan nopeammin kuin ehtii gattoa sanoa. Troy Howarth kiteyttää Madnessin kirjassaan So Deadly, So Perverse vol. 2 (Midnight Marquee, 2015) ”kirpunsyömäksi gialloksi eksploitaatioguru Bruno Matteilta”, mikä tiivistää itse asiassa kaiken, mitä elokuvasta kannattaa mainita.

1995 pistettiin Floridassa purkkiin puolestaan haielokuva Cruel Jaws, johon liimailtiin mukaan matskua kolmesta ensimmäisestä Tappajahaista, D’Amaton Deep Bloodista (1989) ja merkittävimmissä määrin Castellarin Tappajahai – surffaajien kauhusta. Taustalla kuullaan Tähtien sota -henkistä musiikkia, kun Mattei esittelee kaikki alagenren kliseet rantaan ajautuvasta hain pureskelemasta ruumiista (sinisen filtterin läpi kuvattuihin) yöuinteihin ja väärän kalan nappaamisesta sikamaisen pormestarin vaarasta huolimatta avaamiin lainelautakisoihin. Alkuperäisen Tappajahain (1975) pohjalla olleesta Peter Benchleyn romaanista on otettu mukaan Spielbergin versiosta pois pudotetut mafiosot. Järjestäytyneen rikollisuuden miesten paskanjauhannan ohella kamera keskittyy kuvaamaan rannalla bikineissä juoksentelevien tyttösten strategisia alueita, ja virnuilevat aikamiespojat järjestävät keskenään turpakekkereitä. Kaikki tämä kiinnostaa kuin Kalottireitin vaeltaminen tiilillä lastattu rinkka selässä, eikä Mattei onnistu rakentamaan pienintäkään jännitettä edes elokuvan suolana toimivaan syöminkien odotteluun. Onneksi kaverin logiikan puute elvyttää toimintaa urpoudellaan parikin kertaa, kuten vaikkapa eräässä kohtauksessa hysteerisen naisen läikyttäessä bensaa ympäri veneen kantta vieressä seisovan miehen tottakai laukaistessa samalla hetkellä valopistoolinsa kohti meressä suhaavaa selkäevää. Dialogin huippuhetkiä on toteamus: ”We’re gonna need a bigger helicopter!”

Bruno oli toimettomana vuodet 1997–2002, kunnes videomarkkinat alkoivat kutsua. En ole nähnyt ainuttakaan kolmesta vuoden 2002 IMDb:n draamaksi luokittelemasta ja paljaita pakaroita kansitaiteessaan tarjoilevasta leffasta (Belle da morire, Privè ja Sex and Love in Venice), jotka veivät Mattein työskentelemään La Perla Nera -tuotantoyhtiön leipiin. 2003 pääsin taas mukaan kelkkaan pseudonyymillä Pierre Le Blanc ohjatun Snuff killer – La morte in direttan myötä. Joel Schumacherin 8 mm – kahdeksan millimetriä -teoksen (1999) innoittamassa jännärissä Carla Solaron tulkitsema Michelle lähtee etsimään huumehöyryisten bileiden myötä kadonnutta tytärtään. Jäljet johtavat pornofilmiteollisuuteen ja sen synkimmille soille, snuffiin, jonka myötä Michelle laskeutuu syvälle saastaisimpien aikuisviihdemarkkinoiden syövereihin sidekickinään baarissa tapaamansa mies. Elokuva ei ole rumimmasta päästä, mutta lopulta sangen tarpeeton yritelmä vailla shokkiarvoa tai kummempaa jännitettä. Lopun twistit ovat niin naurettavia, että viimeistään tässä välissä vähäkin uskottavuus on menetetty.

2004 oli vuorossa kannibaaligenre, joka oli nähnyt lyhyen kukoistuskautensa 1980-luvun alussa. Peräkanaa Filippiineillä filmatuista elokuvista Cannibal World (Mondo cannibale) ja Land of Death (Nella terra dei cannibali) ensimmäinen tekee omissa kirjoissani historiaa sillä, että se on kaikista Mattein elokuvasta surkein näkemäni. Luokattoman huonosti kuvattu filmi on ö-luokan re-make Cannibal Holocaustista (1980). Ylinäyttely pistää vihaksi, ja ylipäätään kaikki mahdollinen on kustu viimeisen päälle. Eläintappoja on mukana onneksi vain yksi. Land of Death on puolestaan ihmissyöjien maahan sijoittuva Predator-rip-off, jossa Arska-klassikon ohella monistetaan kohtauksia ja dialogia myös Cannibal Holocaustista sekä muistiinpanojeni mukaan jopa Jesús Francon White Cannibal Queenista (1980). Ekstremegorea, eläintappoja ja muuta vastenmielistä tulvii ruudulle visuaalisesti amatöörimäiseen tuotoksen myötä. Hammastahnalla maskeeratuille ja pärstäänsä huutaen vääntäville kannibaaleille nauraa sen viiden minuutin ajan. Repliikeistä löytyy sellaisia omaperäisyyksiä kuin ”ain’t got time to bleed”.

Vuosi 2005 viisine nimikkeineen on jäänyt allekirjoittaneelta kokonaan väliin. Sitten alkoi loppusuora. The Tomb (La tomba, 2006) on Stephen Sommersin Muumio-sarjaa apinoiva kauhuleffa, joka alkaa muinaisesta maya-kaupungista, jossa paha pappi on toteuttamassa demonista rituaalia ihmisuhreineen. Paikalle rientävät maalliset sotajoukot pistävät hommalle stopin, ja äijä suljetaan silmät puhkaistuina kiviseen hauta-arkkuun. Tästä siirrytään nykypäivään, jossa opiskelijaryhmä saapuu Mexico Cityyn tutustuakseen maya-kulttuuriin. Porukan pervo ja juoppo opas kokee pian kohtalonsa eksyttyään strippibaariin, jossa tavattu intiaaninoidan henki piinaa tämän lopulta hengiltä kirkkomaan avoimessa haudassa. Noita johdattaa arkeologikokelaat parin mutkan kautta viidakossa sijaitsevaan kadonneeseen kaupunkiin, jossa pahuuden voimat pääsevät valloilleen. Osa lavasteista ei ole tämän luokan tuotantoon nähden hullummasta päästä ja mullan uumenista hautakuoppaa harovat kalmojen kädet on toteutettu nekin veikeästi. Elokuvaa on editoitu kasaan parista ensimmäisestä Indiana Jonesista, Pimeyden armeijasta (1992) ja Sommersin ekasta Muumiosta (1999).

The Jail: A Women’s Hell oli vuonna 2006 Mattein viimeinen vastaus WIP-genreen, ja saa suomalaiselta ilon irti italialaisella nimellään Anime perse, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kadonneita sieluja. Muuten elokuva ei juuri huvita. Tuttuun tyyliin ideana on esitellä naisjoukon telkien takana kokemia kärsimyksiä aina rääkkäyksestä seksiorjuuteen, kunnes loppupuolella neitien paetessa viidakkoon homma muuttuu sadistiseksi ihmismetsästykseksi leffan iskiessä splatterin ja inhimillisen kärsimyksen maksimoimisen suhteen entistä kovemmat panokset pöytään. Loppuratkaisu on tuttu jo aiemmin nähdyistä Brunon Women in Prison -filmeistä. Pääosassa nähdään Yvette Yzon, joka näytteli myös Mattein kahdessa viimeisessä teoksessa.

Mattei ohjasi vielä haudantakaista lihanhimoa käsittelevät elokuvat Island of the Living Dead (L’isola dei morti viventi, 2007) ja Zombies: The Beginning (Zombi: La creazione, 2007), jotka filmattiin The Jailin tapaan molemmat Filippiineillä. Island of the Living Deadissa kapteeni Kirkin pursi haaksirikkoutuu trooppiselle saarelle, jossa mellastavat 1600-luvulla henkensä heittäneet elävät kuolleet ja… vampyyrit? Mattei on rakentanut filminsä yhdistelemällä Zombie Flesh-Eatersia Steve Beckin Aavelaivaan (2002), minkä ohella kohtauksia ja ideoita on varastettu Usvasta (1980) ja Elävien kuolleiden yöstä. Jotakin materiaalia on kierrätetty sellaisenaan Veren vangeista (1994). Tehosteet ovat huonoja, näyttely naamaansa vääntelevine zombeineen hirvittävää ja logiikka hukassa esimerkiksi satojen vuosien ikäisten mikkihiirinenäisten raatojen silmien ollessa yhä kunnossa. Aavelaivasta lainatun osion liittäminen tähän kaikkeen saa törkypläjäyksen tuntumaan hullunkuriselta, eikä naurua tarvitse huippuhetkien aikana säästellä. Jatko-osa Zombies: The Beginning on sen sijaan puudutuspiikki suoraan lihakseen. Esiosan loppu väännetään alussa täysin uusiksi, minkä jälkeen elokuva muuttuu Mattein toiseksi kuvasta kuvaan uudelleenfilmatisoinniksi Aliensista. Kun paluun kohteeksi tarkoitettu saari on historioineen muuttunut aivan toiseksi maailmaksi, voi ainoastaan ihmetellä, mitä hyötyä nämä oli esittää itsenäisten elokuvien sijaan sarjana? Julistekuva on yllättävän hieno, mutta tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että se on plagioitu Lucio Fulcin City of the Living Deadista (1980).

Mattein tarkoitus oli seuraavaksi ohjata päätösosa zombitrilogiaansa, mutta tämä jäi ikuiseksi unelmaksi. Hänellä diagnosoitiin aivokasvain, jonka ohjaaja päätti lääkärin varoituksista huolimatta mennä leikkauttamaan. Mattei vajosi operaation seurauksena koomaan ja menehtyi 21. toukokuuta 2007 ostialaisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 75-vuotias.

Vaikka Bruno Mattein uran voi kokonaisuutena sanoa olleen härskiintynyttä eksploitaatiota puhtaan rahan teon vuoksi ja suurimmalti osin vailla persoonallisia ideoita saati kunnioitusta toisten ihmisten vaivalla tekemää työtä tai eläinten tapauksessa näiden elämää kohtaan, joudun myöntämään löytäneeni tämän projektin myötä uudelleen elokuvien katselusta jo hetkeksi kadonneen taian ja innon. Vaikka harva Mattein elokuva täyttää millään tasolla perinteisiä laatukriteerejä, on hän eräs aikansa ilmiö, joka ei suostunut hiipumaan pois italialaisen elokuvateollisuuden romahtamisen myötä vaan jatkoi uraansa sinnikkäästi kauan sitten kuolleiden alagenrejen parissa pitäen yllä kotimaansa roskaelokuvan kulta-ajan henkeä. Siitä huolimatta, että osa hänen räpiköinneistään on tylsyydessään lähellä katselukelvotonta, nautin monesta Mattein filmistä myös aidosti.

Bruno Mattei on ristiriitojen mies. Varastaminen on rumaa ja väärin, mutta samalla on hauskaa bongailla tuttuja dialoginpätkiä, kohtauksia ja muuta vastaavaa hänen elokuviensa äärellä. Lopulta voidaan vetää överiksi ja liioitellen pohtia, missä määrin pikkutekijä Bruno Mattein tyyli lopulta eroaa maailman rakastamasta – ja Mattein tavoin ainoastaan muutaman hyvän leffan ohjanneesta – Quentin Tarantinosta, jonka arvostettu ja miljardeja dollareita Hollywoodin elokuvateollisuudelle tahkonnut ura on rakennettu omaperäisyyden sijaan nappamalla tätä sieltä ja toista täältä kunnian osoittamisen ja pastissin nimissä?

Itse ainakin viihdyn paremmin Mattein kuin Tarantinon äärellä.

Rossella Drudin (1963–2025) muistolle.