Kalle Toivonen, lokakuu 2026, nro 3

Suomalaisen elokuvan kummisedäksikin tituleeratun Anssi Mänttärin CV on mykistävä, mahdoton. Vuonna 1941 alkaneen elämän ja vuonna 1963 alkaneen elokuvauran aikana pitkälle toistasataa elokuvaa, pitkää sekä lyhyttä, ohjaajana, tuottajana, kirjoittajana, näyttelijänä, säveltäjänä, järjestäjänä, avustajana… Kaiken kukkuraksi Mänttäri on ollut perustamassa omaa tuotantoyhtiötä Reppufilmi Oy:tä, Sodankylän elokuvajuhlia, Elävän kuvan keskusta ELKE ry:tä sekä Mänttä-Vilppulan Taidekaupungin elokuvajuhlia, jotka järjestetään toista kertaa 15.–18.10.2026.

Valtavana jylhissä korkeuksissaan seisovan ansioluettelon vastapainoksi Mänttärin elokuvat ovat pienenpieniä ja vaatimattomia, ne loikoilevat ruohonjuurten ja ihmissydämen tasalla ja haistattavat pitkät ansioluetteloille ja -merkeille. Ne ovat suurmiehen pieniä teoksia tavallisista ihmisistä, joilla on tavallisia ongelmia. Vai ovatko? Ensiksi Mänttäri kehottaa lopettamaan teitittelyn.

Olet sanonut kuolemansa lavastavasta ekonomista kertovan Ylösnousemuksen (1985) yhteydessä ihmisen itsekkyyden ja itsepetoksen olevan enemmän tai vähemmän kaikkien elokuviesi aihe. Miksi?

Elokuvissa, joissa päähenkilö on vaikkapa kehitysvammainen, ongelmat tulevat silmille. On paljon mielenkiintoisempaa tehdä elokuvaa ihan tavallisista ihmisistä, joilla luulisi kaiken olevan hyvin. Ei tavallista ihmistä olekaan. Joskus kun istun raitiovaunussa, katselen kanssamatkustajia. Kun katsoo tarkkaan, huomaa ettei siinä ympärillä istu yhtä ainutta tavallista ihmistä. Kuka tahansa näistä voi äänestää perussuomalaisia. Ainoa elokuvani, jossa on onnellinen loppu, on Anni tahtoo äidin (1989), sillä se on lastenelokuva. Lapsille saa valehdella. Ei niille tarvitse vielä kertoa, että maailma on paska paikka.

Eli ei onnellista loppua ilman valetta?

Suurin piirtein noin.

Mennään takaisin alkuun. Kaikki alkoi Inkeroisista ja filmijulisteiden naulaamisesta 13-vuotiaana. Kerrotko vähän siitä?

Jo silloin olisi pitänyt huomata, että maailma ei ole reilu. Naapurin poika Armas vinkkasi mulle ja broidille, että työväentalo etsii nuoria poikia johonkin hommaan. Kun mentiin sinne kolmestaan, mä ja broidi saatiin duunia ja Armas jäi ilman. Broidi kuljetti rautatieasemalta filmikopioita, ja minä naulasin julisteita. Palkaksi pääsi nelisen kertaa viikossa elokuviin.

Jäikö joitakin tuolloin katsottuja elokuvia mieleen?

Yllättävän vähän itselle tärkeitä teoksia tuli silloin nähtyä. Errol Flynnin ja Raoul Walshin San Antonio (1945)* oli suosikki. Muita mitä vielä muistaa oli 30 sekuntia Tokion yllä (1944, Mervyn LeRoy). Niin ja Abbottit ja Costellot, jotka eivät olleet mitenkään ihmeellisiä, mutteivät myöskään samalla tavalla alamittaisia kuin vaikkapa Speden tuotannot. Spede oli muuten öykkäri, joka ei pitänyt oikein kenestäkään.

En ymmärrä nykyistä elokuvakoulutusta ollenkaan. Dome Karukosken elämäkerran mukaan elokuvakouluun valitaan ihmisiä, jotka eivät tiedä elokuvista mitään, jotta he ottaisivat opin paremmin vastaan. Minun mielestäni kaikkein tärkein tapa opiskella elokuvia on katsoa mahdollisimman paljon elokuvia. Elokuvan tekemisen käytännön kyllä oppii tekemällä, jahka päässä on valmiina se, mitä ja minkä näköistä elokuvaa haluaa tehdä.

Urasi elokuvanteon parissa alkoi avustajana Mikko Niskasen Sisseissä (1963). Millaista se oli?

Sisseissä juoksin pääosaa esittäneen Matti Oraviston selän takana sotakohtauksissa kahden kuukauden ajan. Siinä ajassa porukka huomasi, että olen jämpti, aina aikataulussa, ja pyysivät Fennadalle töihin. Kuvausten jälkeen pääsin katselemaan leikkaajan selän takana, miten tuota kahden kuukauden ajan filmattua materiaalia leikataan ja miten siitä syntyy elokuva. Se oli korkeakouluni. Lisäksi Niskanen näytti, miten elokuvaa ei tehdä. Jos kaikki ei mennyt hänen mielensä mukaan, hän huusi ja taittoi jonkun oksan polveaan vasten ja meni yksin metsään kiroilemaan. Saattoi olla tunninkin siellä. Siinä meni hirveästi aikaa hukkaan.

Eli hyvä tunnelma kuvauksissa on tärkeää?

En koskaan varsinaisesti opiskellut muilta ohjaajilta, miten tehdä elokuvaa, mutta Matti Kassilalta ja Jörn Donnerilta, joiden tuotantopäällikkönä olin, opin, että jos pidät hyvän ilmapiirin kuvauspaikalla, niin kaikki muukin sujuu paremmin. Heidän kuvauksissaan oli aina kivaa. Kyllä kaikki siellä kuvauspaikalla haluavat, että ohjaaja ja elokuva onnistuvat. Mua on väitetty Suomen nopeimmaksi ohjaajaksi, ja se johtuu siitä, että en koskaan pidä kiirettä. Jos ohjaaja ei pidä kiirettä, niin kaikki sujuu nopeasti. Pitää vain tietää, mitä tehdä seuraavaksi, mutta hosumalla ja huutamalla ei mistään tule mitään. Pyhän perheen (1976) kuvauksissa tuli kerran vartti tyhjäkäyntiä, kun mietin, mitä pitää tehdä seuraavaksi. Se otti niin paljon päähän, että päätin, että tällainen ei tule toistumaan. Eikä toistunut.

Millainen kokemus esikoisohjaus Pyhä perhe oli?

Katsoin juuri Pyhän perheen, kun se sattui tulemaan telkkarista. Ei se mikään hyvä ole. Eikä minun elokuvan näköinen. Oma tyyli löytyi vasta Totossa (1982). Pääosan Lasse Pöysti oli taitava kuin mikä, muttei sitä, mitä ajoin takaa. Hän oli myöhemmin muutamissa elokuvissani ja tulimme hyvin toimeen, mutta tässä ongelmana oli se, että hän oli jo teatteriversiossa tehnyt roolista oman merkkiteoksensa. Paavo Piskonen näytteli humalaista niin kuin pitää, irtonaisesti ja holtittomasti. Pöysti oli liian jämpti, liian suunniteltu.

Elokuvissasi on kyllä tarkkanäköisesti kuvattu suomalaista juopottelua.

Elokuva-alalla käytettiin ennen vanhaan paljon enemmän viinaa kuin nykyään, samoin muusikkopiireissä. Aika usein ryyppyporukoissa törmää helvetin tyhmiin juoppoihin, jotka ovat kuitenkin selvinpäin ihan järkeviä.

Olet luonnehtinut Pyhän perheen jälkeisten elokuviesi tyylisuuntaa mänttärismiksi. Mitä se tarkoittaa?

En ole tehnyt eläessäni yhtäkään komediaa. Jopa Dirlandaa (1999) oli farssi eikä komedia. Hauskoja elokuvani voivat olla muttei koskaan komediaa. Lähimpänä komediaa oli scifi-elokuva, Paavo Haavikon näytelmän filminnös Kuningas lähtee ranskaan (1986), jota kuitenkin kutsuttiin jossain arviossa aikanaan halvaksi historialliseksi seikkailuksi, mitä se ei todellakaan ollut. Ei se mikään halpa ollut, ja se sijoittuu tulevaisuuteen. Haavikkohan ennakoi tuossa teoksessa ilmastonmuutoksen!

Eli on helpompi sanoa, mitä mänttärismi ei ole kuin että mitä se on?

Jotain sellaista.

Kello (1984) pääsi Guinnessin ennätysten kirjan vuoden 1989 painokseen maailman nopeimmin kuvattuna elokuvana. Muutenkin 80-lukua määritti kiihkeä luomisen tahti. Esimerkiksi vuosina 1982–86 valmistui kymmenen kokoillan elokuvaa ja kourallinen lyhäreitä ja tv-tuotantoja päälle. Miten on mahdollista tehdä elokuva 36 tunnissa?

Oikeasti Kelloon meni 34 tuntia. Tuo 36 tuntia on jäänyt elämään kun Heikki Katajisto (1941–2026)** muisti sen jossain haastattelussa väärin. Yhtenä päivänä vain päätettiin, että tehdään tämä puolivalmis käsikirjoitus elokuvaksi ensi viikolla. Käytiin viikonloppuna katsomassa kuvauspaikat valmiiksi ja kirjoitin kässärin loppuun. Sitten yhtenä kuvauspäivänä kuvattiin ulkokuvat järjestyksessä rautatieasemalta asemaravintolan kautta Bulevardille. Seuraavana päivänä kuvattiin asunnon kuvat putkeen. Muuten kaikki meni hyvin, mutta yksi äänittäjistä nukahti keskellä yötä ja jouduttiin hälyttämään varamies paikalle.

Onko kuvauspaikalla läsnä Reppufilmin tuottaja Mänttäri, käsikirjoittaja Mänttäri vai ohjaaja Mänttäri?

Ohjaaja. Tuottajalle ei ole tarvetta, sillä säästöt olen tehnyt jo kirjoittaessa. Kuvauspaikalla ei enää tarvitse tehdä kompromisseja. Joskus kirjoitan samalla, kun etsin kuvauspaikkoja. Usein elokuvan musiikkikin on jo kirjoittaessa joko valmiina tai mielessä. Lisäksi olisi hullua, jos kirjoittajan ja ohjaajan välille tulisi jotain ristiriitoja. Ei sellaista työryhmää pidä kasata! Dekkaria Jumalia ei uhmata (1988) valmistellessa oltiin [alkuperäisteoksen kirjoittajan] Pentti Kirstilän kanssa Italiassa etsimässä kuvauspaikkoja. Kirjoitin käsikirjoitusta parvekkeella ja Kirstilä nukkui vielä krapulaansa pois sisällä. Jossain kohtaa huikkasin sisälle että Pena, saanko tappaa kauppiaan vaimon, johon Pena murahti, että siitä vaan.

Joistakin ohjaajista sanotaan, että he leikkaavat teoksensa kamerassa. Kuulostaa siltä, että sinä leikkaat elokuvasi jo käsikirjoituksessa.

Teen juuri oikean mittaisia käsikirjoituksia. Enkä uudelleenkirjoita, sillä silloin niistä katoaa tuoreus. Taloudellisella käsikirjoituksella ei varsinaiseen leikkaamiseen mene pahemmin aikaa. Kun ei ole filmattu mitään ylimääräistä, ei ole mitään ylimääräistä leikattavaa. En koskaan ota varmuuden vuoksi -ottoja. Otto vedetään uusiksi vain, jos jokin on mennyt pieleen. Ei, jos näyttelijä sitä vaatii ja minun mielestäni kaikki meni hyvin. Yksi ainoa poikkeus oli Antti Litja, sillä kun hän sanoi tekevänsä seuraavan oton paremmin, hän myös aina teki niin.

Muukin kyllä onnistuu. Esimerkiksi Veiko Õunpuu ei tiedä edes kuvauspaikalla, mitä tulee tekemään. Hän kuvaa ihan helvetisti materiaalia, ja elokuva syntyy vasta jopa vuoden mittaisessa leikkauksessa ja hyviä niistä tulee. Kullakin on oma tapansa. Mitä väliä, kunhan elokuvat ovat hyviä.

Kuinka monta elokuvaa olet tehnyt?

Pitkiä elokuvia pitäisi olla noin 25, mikäli muistan oikein. Riippuu vähän, miten laskee. Omien ohjaustöiden päälle kun laskee kaikki, joissa olen tuottajana, näyttelijänä tai avustajana ollaan jossain 120 elokuvassa. Niistä neljä tai viisi on henkilökohtaisia elokuvia. Voin kertoa, mitä ne ovat, mutta älä kirjoita niitä sinne ylös.

Nämä muutamat henkilökohtaiset elokuvat, jotka tuntuvat kaikki käsittelevän tavalla tai toisella perhesuhteita, lukeutuvat ulkopuolisin silmin urasi parhaimpiin. Jostain se kertoo.

Faija ajoi työkseen kuorma-autoa ja aina kun se tuli kotiin, se meni myrkyttämään omenapuita. Mutta ei siitä sen enempää. Elokuvanteko on kallis tapa terapoida itseään. Olen yrittänyt vieraannuttaa itseni omaelämäkerrallisista elokuvistani, jotta niitä ei voi jäljittää. Teokset alkavat elää paremmin omaa elämää, jos ei ole liian uskollinen niille tositapahtumille, jotka ovat ne synnyttäneet. Jos olisin tehnyt ne täysin kuten oikeasti tapahtui, olisinko voinut olla rehellinen? Lopulta elokuva ottaa vallan ja pääsee irti omista lähtökohdistaan.

Oletko jäänyt kaipaamaan yleisömenestystä?

Yleisömenestys merkitsee mahdollisuutta tehdä lisää elokuvia. Ohjaajia, jotka haukkuvat uunoturhapuroja sun muita, kuten vaikkapa minä, pilkataan, että ne tekee elokuvia vain itselleen, kavereilleen ja kriitikoille. Se ei pidä paikkaansa. Kaikki ohjaajat haluavat yleisön. Eri asia on se, että tarvitseeko yleisöä ajatella elokuvaa tehdessä. Pahinta on, jos elokuva on tylsä. Tekniset viat antaa anteeksi, jos elokuva muuten rullaa. Hyviä elokuvia ei synny ilman riskiä. Eihän sitä kukaan tehdessä tiedä minkälainen siitä tulee.

Pitää olla tyytyväinen siihen, miten paljon on saanut tehtyä. Donner sanoi, että kaksi elokuvaa ei ole ura vaan tragedia. On paljon ohjaajia, jotka eivät pääse edes toista elokuvaa tekemään. Näytti pitkään siltä, että mulle käy niin, mutta lopulta tein vaan. Voin olla tyytyväinen, että olen sentään aika paljon saanut tehtyä. Laajan tuotannon saa aikaan pysymällä hengissä. Ei kannata edes harkita muita aiheita kuin niitä, joita oikeasti haluaa tehdä.

Mitä haluat tehdä?

Runar Schildtin novellin Kotiinpaluu filmatisoinnin piti olla toinen elokuvani. Se sijoittuu Suomen sisällissotaan, mutta olisin kuvannut sen westerninä. Tarinassahan on kaikki länkkärin elementit. Punakaartiin liittynyt poika palaa kotikulmille ja piilottelee metsissä valkoista veljeään. Vain poikien äiti tietää punaisen veljen palanneen. Lopulta veljekset on tietenkin vastatusten. Nuorempi lähtee muiden valkoisten kanssa haravoimaan metsää kuultuaan, että siellä piileskelee joku punainen. Äiti lähtee perään, kuulee kaksi laukausta, putoaa polvilleen ja elokuva loppuu kuvaan äidin kasvoista. Siihen ei tullut aikoinaan millään rahoitusta. Aion yhä tehdä sen.

Tekemättä jääneet Shakespeare-elokuvat vaivaavat yhä mieltä. Litjan kanssa piti tehdä sellainen tulkinta Hamletista, jossa Hamlet on alkoholisti. Sillähän on kaikki alkoholistin piirteet. Se isän näkeminen on ihan selvä juopon houre. Litja oli ehkä vähän vanha rooliin, mutta toisaalta ei Olivierkaan mikään nuori Hamlet ollut. Samoihin aikoihin, kun Villealfan porukka teki Shakespearea — Pauli Pentin Macbeth ja Aki Kaurismäen Hamlet Liikemaailmassa (molemmat 1987) — me Reppufilmillä suunnittelimme elokuvaa Kuningas Learista. Kuvasin siihen muutaman kohtauksen Kalevi Kahran kanssa, mutta rahoitusta ei koskaan järjestynyt. Nyt ollaan tehty Tammen Eeron kanssa muun muassa elokuvaa Kullervo Kukkasjärvestä ja 103-vuotias Mänttäri muistelee -sarjaa, jota varten kasvatin pitkän risuparran ja puin ylleni Dubaista aikoinaan ostetun kaavun. Kyllä tässä on kuutisen elokuvaa tuloillaan.

Tämä haastattelu tulee Laajakuvan numeroon, jonka teemana on Ruohonjuuritaso. Voiko sinua luonnehtia ruohonjuuritason tekijäksi?

Sähän voit kirjoittaa sinne, mitä haluat.

Miksei sinusta ole kirjoitettu elämäkertaa?

Ensi vuonna on tulossa parikin kirjaa: muistelmat sekä elokuviani käsittelevä kirja.

Perustamillasi Sodankylän elokuvajuhlilla on tapana kysyä jokaiselta vieraalta eräs kysymys. Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Mahdoton kysymys, mutta vastataan, että Joseph Loseyn Eeva (1962).

Sodankylän elokuvajuhlat ovat Sodankylässä ja Mänttä-Vilppulan Mänttä-Vilppulassa. Miksi festarisi ovat aina metsän keskellä?

Minkä minä sille voin. Sodankylän idea syntyi, kun kerran 80-luvulla esitelmöin kahdellesadalle kulttuurisihteerille, joista puolenyön maissa oli vain yksi jäljellä, Sodankylän Marja Martikainen. Siitä se lähti kehittymään. Sitten kun tyttäreni täytti neljäkymmentä, hän ehdotti elokuvajuhlien pitopaikaksi Mänttää, koska se tituleeraa itseään taidekaupungiksi. Nyt Mäntällä on tilaisuus todistaa se. Lisäksi Mänttä on lyhennys Mänttäristä.

Onko jotain loppukaneettia?

Pidän itseäni ihan tavallisena ihmisenä. Jos tuntee itsensä hyvin, voi sanoa noin. Jos ei tunne, saattaa pitää itseään erikoisena.

Etkö sanonut, ettei tavallisia ihmisiä ole olemassakaan?

Niin. Kun Haavikon kanssa kirjoitettiin Kuningasta joka lähtee Ranskaan, sovittiin, että ei analysoida. Ei puhuta ollenkaan taiteesta. Eikä puhuttu, kaikesta muusta kylläkin. On mukava tehdä niin, ettei heittäydy turhan viisaaksi.

* David Butler virallinen ohjaaja, mutta Walsh ja Robert Florey ohjasivat osia saamatta nimeään tuotantotietoihin.

** Mänttärin pitkäaikainen ystävä ja hovikuvaaja.