Koditon katulaulaja Barcelonassa

Emmi Ketonen, lokakuu 2026, nro 3

Jarmo Lampela on aiemminkin kunnostautunut Barcelonaan sijoittuvien elokuvien ohjaajana. Aiempi yritys, kymmenen vuoden takainen Alma de Sant Pere (2016), on jäänyt mieleen vain häilyvästi. Elokuva kertoo suurista unelmista ja vuoden 2008 talouskriisin vaikutuksista niin ihmisiin kuin heidän unelmiensa toteutumismahdollisuuksiin. 

Tällä kertaa katse kohdistuu jälleen kovan maailman kärsijöihin. Don Quijote Barcelonassa -elokuvan pääosassa on kaksi koditonta miestä: toinen suomalainen, toinen espanjalainen. Olli (Juha Kukkonen) ja Lluc (Raúl Llopart) ystävystyvät sattumalta Barcelonan kaduilla. Kaksi yksinäistä kulkijaa tukevat toisiaan ja huomaavat raskaan tien siten keventyvän hetkittäin. 

Molempien asunnottomuuden taustalla on mielenterveysongelma, mutta miesten entinen elämä jää aavistusten varaan. Mielialat vaihtelevat ylimmästä ilosta lokaisimpaan rapakuntoon, eikä halpa viini ainakaan paranna tilannetta. Molempien taustalta paistaa kuitenkin hyvä koulutus. Olli on taitava muusikko, Lluc espanjalaisen kirjallisuuden tuntija. Vaikkakin Olli muistaa myös vitsailla suomalaisen koulutusjärjestelmän erinomaisuudella, jota espanjalaiset aina hehkuttavat. Hyvällä lukutaidolla ei tee mitään ilman niinkin pientä mutta kallista asiaa kuin silmälaseja.  

Elokuvan juoni on kierteinen, sykliytyvä. Ojasta ei singahdeta välttämättä allikkoon, mutta rapaiseen ojaan tie suistaa kuitenkin väistämättä. Välissä eletään parempia aikoja. 

Kun Lluc suostuu ottamaan vähän apua vastaan asunnottomien tienoilla kiertäviltä avustustyöntekijöiltä, järjestö on pian vienyt koko käden, tarjonnut yösijan asuntolassa ja palkannut hänet kokemusasiantuntijaksi. Llucista muodostuu olennainen linkki kadulla elävien asunnottomien ja avustustyöntekijöiden välille. Elokuva näyttää, etteivät kummatkaan osapuolet ole kovin halukkaita lähestymään toisiaan. Harvalle apu kelpaa, vaikka sitä olisi saatavilla, ainakin mikäli siihen sisältyy ilosanomaa Herrastamme Jeesus Kristuksesta. Llucin omat kokemukset tekevät hänestä taitavan kaksoisagentin, joka puhuu samaa kieltä sekä auttajien että avun vastaanottajien kanssa. 

Olli puolestaan löytää apua psykiatrisesta sairaalasta, mutta vasta hädän hetkellä. Lopulta ketään ei voi auttaa väkisin, ja päätös avun vastaanottamisesta on jokaisen oma. Ollia riivaavat vahvat houreet ja hallusinaatiot, ja hän jää avun tuolle puolen. Hänen päänsisäistä elämäänsä luonnehditaan Salvador Dalín maalauksin: venyvin kelloin, kärpäsin. Ollin mieli tahtoo umpeutua piittaamatta miehen hyvinvoinnista. Tässä asiassa elokuva ei suostu luomaan toivoa.

Asunnottomuus ei ole kotimaiselle elokuvalle tuntematon aihe. Don Quijote Barcelonassa jatkaa sillä rappioromanttisella linjalla, jota tyylillä ja toisella ovat kuvanneet niin Raidit, Turhapurot kuin kaurismäkeläiset työläiselokuvat. Lampelan versio valitsee joltisenkin realistisemman linjan, vaikka elokuva onkin kauttaaltaan teatraalinen. 

Elokuvan olisi aivan yhtä hyvin voinut sijoittaa Suomeen, mutta Espanjan maaperä on Ollin hahmolle luonteva pakopaikka. Barcelona ei ole mikään syrjäseutu, mutta kaupungin vilske tekee ihmisen tarpeen tullen näkymättömäksi. Suurkaupungin yksinäisyys tulee esiin konkreettisesti. Espanjaa puhuvana Olli maastoutuu paikallisten asunnottomien sekaan. Suomen kieli vilahtaa vain manauksissa ja kadulla trubaduurina esitetyissä iskelmissä. Hyvään koulutustaustaan viittaa sekin, että Ollin espanja on kirjallisesti opittua: hän lausuu kaikki b-kirjaimet suomalaisittain, ei v-kirjainten tapaan, kuten espanjassa on etupäässä tapana. 

Ollin ja Llucin hahmojen rinnastus Don Quijoteen ja Sancho Panzaan on suora, ja siitä otetaan kaikki ilo irti. Miguel Cervantesin romaani tietenkin kysyy järjen rajoja – kenen näkökulmasta mielenterveys näyttäytyy horjuneena, kenen ei. Onko se, mitä Don Quijote näkee, tuulimyllyt, joita vastaan hän taistelee, sittenkin jotain todellista? Demonit, joiden kanssa Olli päänsä sisällä kamppailee, ainakin ovat. 

Elokuvan roolitus on hyvin onnistunut. Kukkonen kukoistaa rappioituneen alkoholistin roolissaan, eikä aisaparinsa Llopert suostu jäämään jalkoihin. Yhdessä he ovat enemmän kuin Don Quijote ja Sancho Panza, ennen kaikkea tasavertaisia. Näyttelijäkaartiin on saatu sivuroolissa mukaan niinkin suuri nimi kuin Aina Clotet, joka voitti vastikään Cannesin elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnon ohjausdebyytistään Viva (2026).

Don Quijote Barcelonassa muistuttaa, ettei kukaan varsinaisesti synny kadulle. On erilaisia taustoja, entisiä koteja ja entisiä elämiä, jotka helposti unohtuvat, kun kommunikointi asunnollisten ja asunnottomien välillä hiipuu. 

Espanjassa asunnottomuus on varsin yleistä. Maa on kärsinyt jo pitkään liikaturismin aiheuttamasta hintojen noususta asuntomarkkinoilla. Puhutaan asuntokriisistä. Myös Suomessa asunnottomuus kuuluu viime aikoina lisääntyneen, kun tuoreet leikkaukset ovat ajaneet ihmisiä toimeentulon alarajalle. Asumiseen ei ole enää yksinkertaisesti varaa. 

Siinä missä Lampelan edellinen Espanjaan sijoittuva elokuva kertoi niin sanotusta valkoisesta elefantista eli kesken jääneestä rakennushankkeesta, Don Quijote Barcelonassa näyttää tuon aikaisen talouskriisin seuraukset. Kaduille päätyy yhä nuorempia ihmisiä mitä erilaisimmista taustoista, myös työssä käyviä.

Don Quijote Barcelonassa, 2026. Suomi, Espanja. 107 min. 1.85:1.

Tuot. Jarmo Lampela, Tamara García, Ohj. Jarmo Lampela, Käsikirj. Jarmo Lampela, Kuv. Hannu Kettunen, Leik. Kauko Lindfors, Säv. Pekka Lehti, Maco Oey, Janne Saksa, Pääos. Juha Kukkonen, Raúl Llopart, Pia Andersson.