Jouni Heinonen, lokakuu 2026, nro 3

Slovakialainen animaatio on jäänyt tšekkiläisen varjoon. Slovakian elokuvainstituutti (Slovenský filmový ústav) edistää tunnettuutta julkaisemalla arkistojensa aarteita laadukkaina julkaisuina. Tässä jutussa käsitellään “slovakialaisen animaation isän” Viktor Kubalin, “ensimmäisen leidin” Jaroslava Havettován ja Vladimír Pikalíkin paketit.

The Best of Viktor Kubal käsittää levyt Brigand Jurko (1976), The Bloody Lady (1980) ja Selection of animated films by Viktor Kubal.

1970-luvulla useissa Euroopan maassa tehtiin ensimmäisiä kokeiluja pitkän animaatioelokuvan parissa. Suomessa Riitta Nelimarkka ja Jaakko Seeck filmatisoivat Suomen kansalliskirjailijan, Aleksis Kiven, Seitsemän veljestä. Unkarissa Marcell Jankovics tulkitsi upealla väriloistolla Unkarin kansallisrunoilija Sándor Petőfin eepoksen János Vitéz.

Viktor Kubal valitsi maansa ensimmäisen pitkän animaatioelokuvan aiheeksi Juraj Jánošíkin, Slovakian kansallissankarin, joka oli myös maansa ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvan aihe (Jánošík, 1921). Ja kyllä, tämän lehden numerosta löytyy myös kritiikki ensimmäisestä tšekkiläisestä pitkästä animaatioelokuvasta, Czech Year (1947) ja sitä pian seuranneesta Old Czech Legendsistä (1952). Kansallinen identiteetti on ollut kantava teema!

Brigand Jurko (1976) kertoo maantierosvosta, joka varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Sherwoodin metsien sijaan hän päivystää slovakialaisilla vuorilla ja puroilla. Hän saa supervoimat pukeuduttuaan ihmevyöhön ja alkaa kaapata ahneilta kiskureilta kansan verotaalereita takaisin päätyen legendaksi ja monien vastarintaliikkeiden symboliksi.

Elokuvassa on paljon komiikkaa ja visuaalisia gageja, jotka tulevat Kubalin elokuvissa tutuiksi. Väkivalta on melko kesyä, ja vasta, kun astellaan mestauslavalle, alkaa tunnelma aidosti synkistyä. Elokuva näyttää äkkiseltään keskeneräiseltä, mutta sekin on Kubalille tyypillinen tyylikeino. Toimintakohtauksia on parhaimmillaan vedetty surutta läpi pelkkinä luonnoksina paperilla.

Kubalin kuvitukset ovat hyvin suosittuja Slovakiassa ja Tšekissä, mutta niistä ei ole tainnut tulla suuri vientituote. Tyyliin on kasvettava sisään. Kubalin ilmaisun vähäeleisyyttä ja yksityiskohtia alkaa arvostaa vasta ajan kanssa. Tietokoneanimaatiossa kuvan saa vaivatta vaikka tulvimaan tapahtumia, mutta silloin yksityiskohtien merkitys vähenee.

Kun Kubalin maailmassa joku kaivaa nenästään räkäpallon, tuijottaa sitä ja ampuu sen pois, sitä jää seuraamaan ja ihailemaan. Tarinan ei tarvitse edes edetä, kun Jurko hyppelehtii vuoren laelta toiselle tai erilaiset hahmot tanssivat tulen äärellä. Brigand Jurko ei ole mikään dramaturginen taidonnäyte, mutta sitä on aidosti ilo seurata.

Myös Kubalin toinen pitkä elokuva kertaa kansallista legendaa. Čachticen linnassa kiven sisään muurattu kreivitär Erzsébet Báthory tuomittiin hitaaseen kuolemaan ihmiskunnan historian pahimpana sarhamurhaajana. Hän kidutti, nöyryytti ja tappoi väitetysti yli 650 alkaen 12-vuotiasta tyttöä kylpeäkseen heidän veressään näyttääkseen nuoremmalta.

Ei anneta arvuuttelun siitä, mikä on totta ja mikä valtapeliä, tulla hyvän legendan väliin. Lukemattomia kertoja eri mediumeissa kerrottu tarina sopii ehkä hieman yllättäen erinomaisesti Kubalin ilkikuriseen tyyliin. Hän kääntää makaaberit tapahtumat mustaksi komediaksi, joka loistaa upeana kokonaisuutena läpi teoksen. Oikeastaan vain aivan lopussa nähty kapakkatappelu laahaa muuten täydellisesti rytmitettyä elokuvaa.

Bathory on elokuvan alussa kuin itse hyväntahtoisuus. Söpöt eläimet linnan ympärillä kokoontuvat kreivittären luo lumikkimaiseen tapaan. Kaikki on kivaa ja herttaista, kukkaset ja pupujussit tanssivat iloisesti. Tapahtumasarja tästä neitsyiden veressä kylpemiseen on kirjoitettu oivaltavasti. Tarina tarjoaa tragediaa ja näyttävän lopun.

Toisin kuin Brigand Jurko, tämä elokuva tuntuu kauttaaltaan kokonaiselta. Se noudattaa Kubalin tyylillisiä rajoitteita mutta vie kaiken ehjempänä maaliin. Tyyli on edelleen yksinkertainen, mutta kaikki kohtaukset on animoitu kokonaan ja taustat väritetty kauttaaltaan. Enempää ei jää kaipaamaan.

Gorea olisi toki voinut olla enemmänkin. Elokuva on verinen, mutta ei siinä sentään näytetä tyttölapsia roikotettavana altaan päällä vuotamassa kuiviin. Muutama tappo tapahtuu ruudulla, lopuista vihjataan. Tyttöjä haetaan elämän eri osa-alueilta uhreiksi, rääppeet raahataan hautuumaalle. Ajoittain toistuvat kohtaukset pilkkopimeässä on toteutettu hienosti pelkkiä ääriviivoja käyttäen.

Erityismaininta on annettava hienolle musiikille, josta on vastannut Juraj Lexmann, Kubalin hovisäveltäjä: se noudattaa goottikauhun perinteitä ison tuotannon hengessä ja prahalaisen orkesterin tulkitsemana. Musiikki, eleet, rytmi ja värisävyt kantavat dialogitonta tarinaa vaivatta. Vaikka musiikilla on roolinsa muissakin elokuvissa, se nousee tällä kertaa kantavaksi voimaksi.

Kuten todettu, Kubalin ilmaisuun on kasvettava sisään. Jos lähtee kylmiltään katsomaan The Bloody Ladya mestariteoksena, eikä tiedä mitä odottaa, saattaa pettyä. Ilmaisuun lämmenneelle elokuva on jokaisella katselukerralla vain parempi, ja uskaltaisin sanoa, että se on yksi sadasta parhaasta eurooppalaisesta animaatioelokuvasta.

Selection of animated films by Viktor Kubal kokoaa noin puolet Kubalin elokuvista yksiin kansiin. Suurin osa niistä on viidestä kymmeneen minuuttia pitkiä, The Marzipan Comedy (1987) 42-minuuttinen eli puolipitkä elokuva.

Ensimmäinen lyhytelokuva, Well of Love (1956), on mielenkiintoinen pala historiaa. Se on aloitettu jo 1940-luvun alussa. Ensin siihen ei saatu rahoitusta natsikarikatyyrien vuoksi. Sodan jälkeen sitä hyljeksittiin, koska se muistutti liikaa yhdysvaltalaista animaatiota. Ja kyseessä onkin aika räikeää Fleischer Studio -larppaamista.

Well of Lovesta näkee, että se on jäänyt pitkiksi ajoiksi heitteille ja sitä on kursittu kasaan silloin tällöin. Taustat ovat kuin haaleita harrastelijapiirtäjän raapustamia kuvia linnoituksesta, mutta toisaalta hahmoanimaatiossa näkyy osaamisen merkkejä. Samoin osa slapstickista ja gageista on ihmeen onnistuneita ensikertalaiselta. 

Lyhytanimaatioilla on ollut osansa järjestelmän tukemisessa ja kritisoimisessa. Näistä ilmeisimpiin kuuluu Chess (1973), jossa sotilas yrittää liikkua shakkilaudalla kiellettyyn ruutuun ja kukin pelinappula yrittää saada tämän ymmärtämään, ettei niin voi toimia. Osa koettaa risulla ja toinen porkkanalla. Kun mikään muu ei tepsi, on ongelmatapaus eliminoitava.

Chess on varhaisempaa tuotantoa. Idol (1989) aivan kommunistisen ajan lopussa on jo suorempaa kuvien kumartamattomuutta. Siinä liikutaan myös hämmästyttävän pitkiä aikoja kikkelisilteen. Elokuvassa tarjotaan loppu ja vaihtoehtoinen loppu siitä, mitä voi tapahtua, kun potkaisee idolin nurin. Idol jäi Kubalin viimeiseksi elokuvaksi, koska kommunismin romahdettua taide-elokuvaa ei enää kansallisesti rahoitettu.

Suurin osa elokuvista keskittyy muihin elämän osa-alueisiin, kuten teknologian pelkoon ja maaseudun urbanisoitumiseen, toisaalta teknologian syleilyyn liikennemerkkiukon opettaessa lapselle parhaansa mukaan, kuinka olla kuolematta liikenteessä siinä monen monta kertaa ensin epäonnistuttuaan. High Noonissa (1988) muste loppuu toimistojen kumileimasimilta, ja The Selectionissa (1982) nainen swaippaa kosioehdokkaitaan kuin Tinderissä konsanaan. 

Yhden idean allegoriset yhteiskuntakritiikit eivät tietenkään ole kaikkien mieleen. Niistähän löytyy kanta, jonka mukaan molemmilla puolilla on ihmisiä. Toiset teokset ovat tulkinnanvaraisempia: Only Childissa (1979) yksinhuoltajaisä paapoo ainoaa lastaan ja karhunpalveluksella on seurauksensa. Teos kuulostaa ja näyttää alkuunsa vain propagandalta siitä, kuinka kansalaisten pitäisi saada useampia lapsia. Vaikka se olisi sitä, slapstick ja animaatio toimivat.

Ja koska elokuvahullut rakastavat elokuvia elokuvista, Kino (1977) on tämänkin elokuvahullun mielestä paketin kärkikastia. Elokuvateatterin pyörittäjä vaihtaa filmejä mykkäkomediasta länkkäriin ja hirviöelokuviin. Sitten pitää saada liioitellun leveä valkokangas ja niin edespäin. Pian keinot myydä lippuja menevät vähintäänkin kyseenalaisuuksiin ja koko elokuvan olemus alkaa hämärtyä.

Kokoelman elokuvat ovat kronologisessa järjestyksessä, joten huomattavasti pidempi Marzipan Comedy on lyhärien välissä. Tämän olisi voinut laittaa eri kategoriaan muiden jälkeen katsottavaksi, koska se on lähempänä pitkän elokuvan mittaa kuin lyhyen. Ja pidemmässä formaatissa Kubal loistaa tässäkin tapauksessa.

Kyseessä on Hannu ja Kerttu -modernisointi. Urbaanista ympäristöstä vanhempiensa talutushihnasta synkkään metsään päätyneet lapset löytävät piparkakkutalon. Elokuvan aikana nähtävät sadat taustat näyttävät jälleen parissa tunnissa sutaistuilta, mutta hahmoanimaatio on parasta koko lyhärikoosteessa. Hahmot ovat turhan lapsellisen näköisiä, mutta ilahduttavaa surrealismia riittää.

Sanomaa on vähemmän kuin yhdessäkään lyhärissä. Elokuvan on vain tarkoitus olla hauska, ja siinä se onnistuu. Absurdi ilottelu heittää luutaa lukuun ottamatta oikeastaan kaikki noitakliseetkin pataan. Juuri tällä tavalla satuja pitää uusia.

Jaroslava Havettová teki kymmenkunta lyhytanimaatiota vuosina 1969–88, jonka jälkeen hän siirtyi käytännön syistä lastenohjelmateollisuuden piiriin. Tietokoneiden syrjäytettyä perinteiset tekniikat hän jäi kokonaan eläkkeelle. Hänen tyylilleen eivät myöskään sopineet alalla lisääntyneet tekniikat, kuten lipsync, etenkin koska hän oli tottunut dialogittomuuteen.

Selected Works sisältää kahdeksan lyhytelokuvaa. Ensimmäinen on periaatteessa varhainen musiikkivideo. Surutta Yellow Submarinen (1968) psykedeelisiä visioita kopioiva The Song (1969) kuvittaa Helena Vondráčkován ja Waldemar Matuškan laulun To se nikdo nedoví. Nainen lentää taivaalla kuin Lucy in the Sky with the Diamonds. Teos on silkkaa ”Meillä on Yellow Submarine kotona” -tyyppisen meemin lähdemateriaalia.

The Song sisältää melko maltillisesti animaatiota. Räikeitä hahmoja lipuu värikylläisissä maisemissa elehtimättä. Muutama muukin Havettován elokuvista olisi voinut olla kuvakirjoja menettämättä juuri mitään, etenkin kun hänen tyylinsäkin on niin kuvakirjamainen.

Statuen (1970) voisi kuvitella tyyliltään vaikkapa Vaaleanpunaisen pantterin jaksoksi. Asetelma tarjoaa otolliset mahdollisuudet viihteeseen ja filosofiaan: hahmo on lukenut taidekirjan, joka antaa helppoja vastauksia, kuten: ”Jokaisen kiven sisällä piilee veistos, kunhan sen vain takoo esiin taltalla ja vasaralla.”

Hahmo on tilannut valtavan kivenjärkäleen ja alkaa naputtaa, etsiä mestariteosta. Se, mihin koomis-filosofinen sketsi päätyy, ei herätä niin suuria tuntemuksia kuin premissi antaa odottaa, mutta konseptina lähtökohta olisi oiva animaatiotehtävä taidekoululaisille. Tuloksena olisi luokallinen täysin erilaisia, omaperäisiä lopputuloksia.

Myös toisessa lyhytelokuvassa veistokset ovat aiheena. The Last Stone (1982) käsittelee taiteen ja taiteilijan osaa yleisön ja päättäjien orjana. Vaikka kuinka upeita ja persoonallisia teoksia taiteilija osaisikaan luoda, vain sillä on väliä, mitä joku muu haluaa ja tarvitsee. Korruptiosta ja hyvä veli -verkostoista puhumattakaan.

Muutamissa elokuvissa nähdään tekniikoina rotoskooppausta ja piksillaatiota, mutta yleisesti Havettováa voi kutsua juuri piirtäjäksi. Siihen nähden kolmiulotteisuutta, varjojen ja tilan käytön muodossa, nähdään verrattain paljon. Havettová ei tehnyt esineanimaatiota, mutta Contactsissa (1980) hän animoi objekteja kolmiulotteisessa maailmassa piirtämällä mallista.

Contacts on Havettován vahvimpia töitä. Se kertoo kolme tarinaa erilaisista kontakteista esineiden välillä, analogioina ihmissuhteista. Ensimmäisessä kynä ja veitsi kohtaavat. Intensiivinen teroittaminen alkaa, jonka jälkeen kynä piirustaa kiemuraista viivaansa hetken kuin kuvioluistelija. Kynän tylsyttyä veitsen terä on katkennut ja hän on häpeissään luikkinut pakoon. Saapuu teroitin. Seuraavassa tarinassa ovat silitysrauta ja mekko, joka aina katoaa parempiin pirskeisiin, kun ei ole enää ryppyinen. Viimeisessä leikitään tulitikuilla. Äännähtelyt ja musiikki jaksoissa tukevat kaksoismerkityksiä.

Deal (1988) on kokoelman viimeinen ja kokonaisuutena paras lyhytelokuva. Se kokoaa aikuisikään ehtineen miehen elämän nousuiksi ja laskuiksi, arjeksi ja juhlaksi, raatamiseksi ja vapaudeksi. Se on ilottelua ja mässäilyä mutta myös kyyninen ja masentava, ehkä raadollisenkin realistinen kuvaus ajatuksista elämän taitekohdissa.

Tyyliltään Deal muistuttaa Bill Plymptonin töitä. Siinä nähdään luonnosmaista, vähäfreimisen tökkivää ja liitelevää ilmaisua, jossa liikutaan leikkausten sijaan metamorfoosien kautta. Mitä vielä olisimme Havettaválta tämän jälkeen nähneetkään, ellei kommunismin romahdettua taide-elokuvan julkinen rahoitus olisi loppunut?

Vain tunnin mittaisen paketin katsoo mielellään, ja siinä on paljon teknistä hajontaa, mikä on mielenkiinnon pysymiselle yllä hyvä asia, mutta samalla se hälventää hieman tekijänsä omaa ääntä. Sisällön laadullista hajontaa on vielä enemmän. Etenkin animaation vähyys ja piirrosten suurpiirteisyys muutamassa elokuvassa ei ole mikään positiivinen tehokeino.

Toistoa ei ehdi juurikaan tapahtua, vaikka jotkin aiheista liippaavatkin läheltä. Jokaisessa elokuvassa pureudutaan yhteen yhteiskunnalliseen ideaan tai henkilön moraaliseen dilemmaan. Until the Pitcher Is Broken at Last (1971) tarjoaa slovakialaisia sanontoja muinaisten Haban-keramiikan kuvitusten kautta. Sellaista ei ainakaan muualta näe.

Filmit ovat 2K-tarkkuudella skannattuja ja näyttävät DVD-levyltäkin erinomaisilta.

Nostetaan tässä välissä esiin Slovakian filmiarkiston jo 2009 julkaisema Slovak Animated Film -kokoelma. Kuriositeettina mainittakoon, että tšekkiläisen animaation merkittävimpiin nimiin kuuluvan Jan Švankmajerin slovakialaistuotanto Down To The Cellar (1983) löytyy tästä julkaisusta. Jiří Barta mainitsi Laajakuvan haastattelussa teoksen yhdeksi suosikeistaan.

16 lyhytanimaatiosta ensimmäinen puolisko on Kubalin ja Havettován dominoimaa, joten tittelit slovakilaisen animaation isänä ja äitinä eivät ole leikin asia. Yhtään Vladimir Pikalikin elokuvaa ei sen sijaan kokoelmasta löydy. Kesällä 2026 Pikalikin työt on julkaistu elokuva-arkiston toimesta Selected Works -nimen alla. Ne ovat leikin asia.

Toisin kuin Kubalin ja Havettován työt, Pikalíkin nukkeanimaatiot ovat lastenohjelmia, ihan itäsaksalaisen Nukkumatin (1959–) tasoa. En pidä lapsellisesta hahmosuunnittelusta tai lavastuksesta yhtään, mutta historiallisista syistä olen kiinnostunut siitä, kuinka kommunismin aikaisissa lastenohjelmissa perheen pienimpiä kaitsettiin.

Pikalíkin töissä toistuvat teknologian kummastelu ja tieteiskuvitelmat. Gongo-elokuvia tähdittää nukkumista harrastava päähenkilö, jota uusi teknologia piinaa – näissä kolmessa tapauksessa herätyskello, televisio ja robottipyykinpesukone. Robotti laitetaan lopulta pesemään pyykit pyykkilaudalla, ha ha.

Gongo and the Television Sets (1980) on kolmikon paras. Tuttuun tapaansa Gongo nukkuu keinutuolillaan, jonka näkökulmasta kiikkuen katsojakin näkee piirretyn televisiolähetyksen. Kun Gongo on nukahtamassa, televisio sammuttaa itsensä, koska haluaa myös nukkua. Gongo säpsähtää ja laittaa television takaisin päälle. Kun telkkari ei suostu pysymään auki, Gongo hakee uuden tottelevaisen tilalle. Lopulta televisiot tappelevat, seinään tulee reikä ja sieltä paljastuvatkin todellinen maailma ja piipittävät linnut. Todellisuus, luonnollisuus ja vanhat tavat voittavat kehityksen ja kulutuksen. Hurá!

Paras lyhäri on sarjatuotannoista irrallinen The Boy from the Star (1984), jossa superkehittynyt rotu avaruuden äärissä katselee haikaillen, kuinka pieni maalaispoika Slovakiassa leikkii narulla vedettävällä puulelulla. Avaruusolento on kyllästynyt huipputeknologiseen, kulmikkaaseen jalkapalloonsa, joka säihkyy kuin smaragdi ja uhmaa painovoiman lakeja. Hän sanoo isä-alienille, että kiidetään avaruusaluksella hakemaan tuo kivempi lelu. Vaihtokaupat tehdään, ja kotiplaneetallaan avaruuspoika on iloisempi puisesta lelusta. Monitorista näkyy, kuinka maalaispojan isäkin jo vuolee pojalleen uutta puuheppaa.

Toisen sarjatuotannon, Jozinko-elokuvien, päätosteos ja kokoelman viimeinen animaatio, Jozinko’s Space Adventure (1990), kierrättää The Boy from the Starin avaruuskuvastoa televisiossa pyörivään tieteiselokuvaan. Jozinko säntää leikkipuiston rakettikaruselliin, avaa ruuvin ja sinkoutuu avaruuteen, jota tarkkailuasemalla aletaan seurata UFO:na. Muissa Jozinko-jaksoissa viiletetään potkulaudalla, mennään kalaan, kummitustaloon ja eläintarhaan. Niistä löytyy hädin tuskin sanomaa, korkeintaan ”leiki näin” tai ”älä leiki näin”.

Viimeiseksi on nostettava kokoelman toinen irrallinen elokuva, The Naughty Little Wheel (1983), joka lähestyy rataksena koneistossa -teemaa kirjaimellisesti. Tuhma ratas ei haluaisi olla aina se, joka pitää koneistoa kasassa, mutta kuinkas käykään, jos oikuttelee! Stop-motion on kautta linjan ammattimaista, ja mitä vähemmän rataksia nukkejen sijasta, sen parempi.

Tähän päättyy Slovakian elokuvainstituutin kuratoima matka heidän animaationsa pariin. Julkaisut ovat laadukkaita pakkauksiltaan ja sisällöiltään. Rahalleen saa vastinetta, etenkin, koska hintataso on maltillinen. Valtaosa animaatioista on dialogittomia, mutta englanninkieliset käännökset löytyvät tarvittaessa. Myös kattavat bookletit sisältävät käännöstekstit.

Käsitellyt julkaisut:

• Best of Viktor Kubal
• Jaroslava Havettová. Selected Works
• Vladimír Pikalík. Selected Works