Mies joka kutistui, ja mitä on kutistua?
Kalle Toivonen, lokakuu 2026, nro 3
Avomerellä leijuu outo pilvi. Kaikki on muuten aivan tavallisesti. Aivan tavallinen amerikkalainen pariskunta on purjehtimassa, meri on tyyni ja aurinko paistaa. Nainen laskeutuu kajuuttaan noutamaan kaljaa. Mies jää yksin kannelle. Samassa tuo kummallinen pilvi kimaltavaa sumua kohtaa purjeveneen. Mies altistuu, nainen ei. Pilvi menee menojaan, ja pariskunta unohtaa pian koko jutun.
Jonkin ajan kuluttua mies huomaa vaatteiden käyneen liian isoiksi. Ei, ei voi olla kyse vain laihtumisesta, sillä hihat ja lahkeet ovat venyneet liian pitkiksi. Eikö vaatteiden pitäisi pikemminkin kutistua pesussa? Suudelmaa vaihtaessaan he sen tajuavat: Mies on lyhentynyt, kutistunut. Lääkäri hieroo ohimoitaan ja kohii piippuaan. Tiede on ymmällään. Mies vain kutistuu ja jatkaa kutistumistaan. Tavallisen kodin tavalliset esineet alkavat muuttua vieraiksi.
1950-luvun amerikkalainen elokuva oli tällaisten aiheiden pauloissa. Mitä jos se, mikä on tavallista, muuttuukin vieraaksi? Mitä jos koti ei olekaan turvallinen, mitä jos normo onkin friikki? Miehen joka kutistui (Jack Arnold, 1957) kutistuva mies, lähinnä tästä muistettu televisio- ja b-sarjalainen Grant Williams, joka Arnoldin mukaan oli liian blondi ja sinisilmäinen sekä päärooleihin että sivuosien luonnerooleihin, on luonteenpiirteetön tyhjääkin tyhjempi amerikkalaisen ihanteellisen keskivertoisuuden merkitsijä, WASP per se. Hänen pitäisi olla kaiken tällaisen ulko- ja yläpuolella. Jollekulle toiselle näin voisi käydä, jopa soisi käyvän, muttei hänelle. Hänhän on tavallinen.
Uudelle maksavalle asiakaskunnalle, teineille, suollettiin 50-luvulla halpahintaisia tieteis- ja kauhuelokuvia, jotka pohjasivat helposti markkinoitaville, yksinkertaisille huuhaakonsepteille. Tuotantopalaverien aivoriihissä pohdittiin kysymyksiä suoraan kyseilyikäisen taaperon suusta: Entä jos muurahaiset olisivat norsun kokoisia? Tai hämähäkit talon? Mitä jos olisi tosi ilkeää hyytelöä? Entäpäs millainen olisi tosi iso nainen tai tosi pieni mies? Tehostenikkarit pääsivät irrottelemaan elokuvissa, joissa osassa varsinainen auteur löytyy ohjaajanpallin sijaan mainos- tai erikoistehosteosastolta. Miehen joka kutistui tehosteet ovat sivumennen sanoen erinomaisia, alati muuttuvaa mittakaavaa ei hosuta pieleen, pikkumiehen kimppuun viimeisellä kolmanneksella käyvät kissat ja hämähäkit eivät huvita vaan hirvittävät. Suurina palloina satavat vesipisarat ovat muuten vedellä täytettyjä kondomeita!
Se, mikä aluksi oli hienoista, on pian hälyttävää. Muukalaiset tuijottavat ja osoittelevat. Lehdistö partioi etupihan nurmikolla. Vieraiksi muuttuneet esineet käyvät jo vaarallisiksi. Ulos ei voi enää mennä. Perheen kissa alkaa katsella vaaksan mittaiseksi kutistunutta miestä sillä silmällä. Vaimo ei ole aikoihin katsonut häntä sillä silmällä eikä hetkeen kai ollenkaan. Katkeroitunut pikkumies tiuskii ja kiukuttelee hänelle. Miksei pariskunnalla muuten ole lapsia? Miksei miehen veljeä lukuun ottamatta kukaan tule pariskunnan avuksi?
Kysyttäessä kysymyksiä livetään helposti hassusta kauheaksi. Neuroosit puskevat pintaan. Katse eksyy yövalon kajastuksesta huoneen pimeisiin nurkkiin. Entä jos rakas lähimmäiseni olisikin jokin toinen? Entä jos en voisi erottaa pahoja muita hyvistä meistä? Nämä kysymykset eivät olleet genre-elokuvan yksityisomaisuutta. Vainoharhainen suhtautuminen elämän peruspalikoita, ydinperhettä ja amerikkalaista unelmaa, kohtaan luikerteli alitajunnassa kuin ulkoavaruudesta haaksirikkoutunut virus. Ja juuri tuolla vuosikymmenellä, josta on myöhemmin maalattu kulta-aikaa, suuruutta johon palata. Pinnan alla kyti jotain kauheaa. Sen tiesi vaikkapa Nicholas Ray, jonka teos Peilin takana (1956) on trendikästä ilmaisua sivutakseni kuin kohotettu versio aikansa kauhusta. Rakastava perheenisä muuttuu lääkekuurin myötä äkkiä raivohulluksi ja vainoharhaiseksi fasistiseksi despootiksi. Kuinka paljon hän todella muuttuu? Lunastaako hän vain potentiaalinsa? Joka tapauksessa perheen kodista, entisestä turvapaikasta, tulee vaarallinen kuolemanloukko. Ollaan astuttu tavallisesta arjesta peilin taakse jonnekin toisaalle. Ehkä todellisempaan maailmaan.
Kultaisella 50-luvulla tavan amerikkalaisella riitti syitä pelätä: atomipommi, kolmas maailmansota, kommunistit, lentävät lautaset, oikeuksia vaativat vähemmistöt, teinit, beatnikit ja kaihdinten raosta kyyläävät naapurit. Kommunismin syvälle juurrutettu pelko, melko vakiintunut psykoanalyyttinen selitys kauhun ja scifin kukoistukselle, näkyy hyvin vaikkapa Don Siegelin Ruumiinryöstäjissä (1956). Tai näkyy, jos sen haluaa nähdä. Pelko asuu päivänpolitiikkaa syvemmällä. Se ei pohjimmiltaan kohdistu niihin ja tuohon vaan meihin ja tähän. Koko elämänmuoto ja identiteetti on epävakaalla pohjalla, oli naapurin kellarissa vallankumousta suunnitteleva kommunistisolu tai ei. Vuosisatojen väkivallan päälle vihdoin rakennettu yltäkylläinen elämänmuoto, sanotaan sitä vaikkapa amerikkalaiseksi unelmaksi, ei tuonutkaan mukanaan onnellisuutta.
Lopulta kissa jahtaa miehen kellariin. Hän on kutistunut niin pieneksi, ettei huhuileva vaimo erota häntä muusta lattianrajan roskasta. Vaimo lähtee langon kanssa suunnittelemaan hautajaisia. Koti on miehelle valtaisa vaarojen maa. Elämä ennen suojaa antaneen keskiluokkaisen kodin seinien sisällä taantuu metsästäjä-keräilijän asteelle. Tulitikkurasia turvaa hämähäkiltä. Lattialistalle pitää kiivetä kuin siirtolohkareelle, hyllyn päälle kuin vuorelle. Tavallisesta kodista on tullut helvetti. Tavallisesta miehestä ihmeellinen.
Jack Arnold oli tällaisten ajatusleikkien mestari. Kutistumisen lisäksi Arnoldin legendariumissa aivan tavallinen amerikkalainen arki särkyi esimerkiksi jättiläishämähäkkien, avaruuden muukalaisten ja laguunissa uiskentelevan liskomiehen vuoksi. Arnoldin elokuvat ovat yksinkertaisia, toteavia ja hyytäviä. Alun arki ei tunnu auvoiselta, vaan ankealta. On luonnottoman tyyntä ja hiljaista, kuin juuri ennen ison pommin ääni- ja paineaaltojen iskua. Staasin särkevä häiriö, peilin taakse astuminen, vain paljastaa sen, minkä kaikki jo salaa tiesivätkin, miten kaikki on kuin onkin tuhoon tuomittua. Miten miehen kutistuessa asiat eivät muutu, ne vain näyttävät todet kasvonsa: sen, miten ympäröivä yhteiskunta suhtautuu poikkeaviin yksilöihin, sekä sen, miten linnakkeeksi ulkomaailmaa vastaan rakennettu koti on samalla vankila siinä asuville.
Universalin 30-luvun goottilaisesti koristellut painajaiset ovat saaneet asiantuntijapiirien postuumin suitsutuksen, samoin Lewtonin ja Tourneurin 40-luvun liki bressonlaisiksi pelkistetyt mestariteokset. Jack Arnold odottaa vielä vuoroaan. Miehen joka kutistui ihmeellisyyden lisäksi Tarantulan (1955) kuvat öisen taivaankannen peittävästä suunnattoman suuren hämähäkin siluetista ovat eräitä kauhistuttavimpia ihmisen valkokankaalle uneksimia näkyjä.
Miehen, joka kutistui, kutistumiselle ei näy loppua. Mies taitaa kutistua aina molekyylitasolle asti ja sen ohitse, ensin atomien ja sitten atomia pienempien hiukkasten kokoiseksi. Entä sitten? Uutta kirkkautta silmissään mies astuu vankisellin kaltereita muistuttavan tuuletusräppänän verkon silmistä ulos entisestä kodistaan, pihalle, maailmaan, luomakuntaan, ikimetsältä näyttävän nurmikon sekaan. Hän katsahtaa vielä kerran taivaalle, näkee supernovat ja galaksit, ja aloittaa tyynin, päättäväisin mielin matkansa kohti alkeishiukkasten salattua todellisuutta.
Teoksen äkisti mollista duuriin loikkaava lopputulema on hätkähdyttävä. Keskellä konservatiivien kulta-aikaa, ennennäkemätöntä nousukautta ja ennen hippiliikettä studion drive in -viihdyke päättää saarnata luopumisen kauneudesta. Mies alkaa elää vasta kodin muututtua viidakoksi, vasta taistellessaan vähistä resursseista — entisen itsensä tiputtamista leivänmuruista — villieläinten kanssa. Viimeisissä kuvissa entinen elämä, arki ja amerikkalaisuus ovat kaukaista unta, jota tuskin enää muistaa. Hän ei ole enää wasp, tuskin enää mieskään. Hän on kutistunut katselemaan luojaa silmästä silmään. Vaikka kukaan muu ei näe häntä, Jumala näkee. Jumalalle ei ole olemassa nollaa. Ruohonjuuritasolla odottaa tao, nirvana ja Johannes Kastajan suuhun laitettu lause: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”
Miehen joka kutistui sukulaisteos löytyy Roger Cormanilta. Corman oli ehtinyt jo tuoreeltaan ratsastaa kutistuvan miehen maineella pykäämällä pikavauhtia teoksen käänteiskuvaksi The Amazing Colossal Manin (myös 1957), joka merkattakoon pöytäkirjoihin rahastukseksi. Cormanin hieman myöhäisempi Röntgenkatsemies (1963) on kutistumismiehen todellinen, tunnustamaton ja paha kaksoisveli.
Elokuvassa Ray Millandin tieteilijä kokeilee kehittelemiään röntgenkatsesilmätippoja tietysti itseensä. Hänen näkönsä sen kuin kohenee, tarkkenee, syvenee ja lavenee. Se, mikä alussa mahdollisti pikkutuhman tirkistelyn, piinaa lopussa näyillä todellisuuden perimmäisistä salaisuuksista, suuresta tuijottavasta silmästä maailmankaikkeuden keskellä. Lopussa Milland repii itseltään silmät päästä herätyskokouksen teltassa. Kurkistus verhon taakse olikin kirous, sulautuminen kaikkeuteen painajainen, liika tieto liikaa. Arnold profetoi vaihtoehtoväen halun paeta tavallisen amerikkalaisen elämänmuodon kahleita luojaan ja luontoon ja omaan tajuntaan. Corman näki jo vuonna 1963 tuonkin polun päässä häämöttävän umpikujan.
Arnoldin mestariteoksen jälkeen kutistuminen on kiinnostanut viihdemaakareita ja tehostevelhoja harvakseltaan mutta hieman vaisuin lopputuloksin. Viimeisin aiheen tulkinta lienee ranskalainen aiheen uudelleenkuvitelma vuodelta 2025, L’Homme qui rétrécit (Jan Kounen). Joel Schumacherin versiossa Apua, kutistun (1981) kutistuja vaihdetaan naiseksi ja yhteiskuntakritiikki kohotetaan alatekstistä tekstiksi. Richard Fleischerin ruutikuivassa Fantastisessa matkassa (1966) kylvetetään Raquel Welchia psykedeelisissä, laavalampun sisustaa muistuttavissa technicolor-verisuonissa. Elokuva on kiinnostava oksymoron: unettava, mutta viihdyttävä. Ihmisen sisään kutistutaan myös Joe Danten kaasu pohjassa koohottavassa Pienessä suuressa seikkailussa (1987), joka toteuttaa tuota samaa itseristiriitaa nurinniskoin.
Alexander Paynen muotopuolessa satiirissa Downsizingissa (2017) ihmisen kutistamista markkinoidaan ratkaisuna väestöräjähdykseen ja resurssipulaan. Keskiluokkaiset pösilöt kutistuttavat itsensä parituumaisiksi kylpeäkseen miniatyyrimaailman yltäkylläisyydessä, jossa pisarasta samppanjaa voi vetää pään täyteen. Globaalin kuluttajakapitalismin epäkohdat seuraavat lilliputtien maailmaan jakojäännöksettä; pienten ihmisten pienessä maailmassa on pieniä ghettoja ja suuria luokkaeroja ja ristiriitoja. Köyhät pysyvät köyhinä ja rikkaat rikkaina. Lopussa käy ilmi, että maailma ei pelastunutkaan.
Mies joka kutistui kuitenkin pelastuu. Tai jotain. Ainakin hän kutistuu niin pieneksi, etteivät maailman menot ja murheet enää kosketa häntä. Tavallisen elämän ja arjen tuhoava kauhu olikin pelastus tavallisen elämän kauhuilta.
The Incredible Shrinking Man, 1957. Yhdysvallat. 81min. 1.85:1.
Tuot. Albert Zugsmith, Ohj. Jack Arnold, Käsikirj. Richard Matheson, Richard Alan Simmons (Richard Mathesonin kirjaan The Shrinking Man (1956) pohjaten), Kuv. Ellis W. Carter, Leik. Al Joseph, Säv. Irving Gertz, Earl E. Lawrence, Hans J. Salter, Herman Stein, Art. Robert Clatworthy, Alexander Golitzen, Pääos. Grant Williams, Randy Stuart.