Valkoisen miehen uni

Emmi Ketonen, lokakuu 2026, nro 3

Kaksi tiedemiestä matkustaa samoissa maisemissa mutta eri aikaan.

Ensin saksalainen kasvitieteilijä Theodor von Martius (Jan Bijvoet) on ollut tutkimassa Amazonian viidakkoa ja sairastunut kohtalokkaasti. Sanotaan, että hänet voi pelastaa vain pyhä kasvi, yakruna. Löytääkseen kasvin luo mies tarvitsee oppaakseen kansansa hävityksestä ainoana eloon jääneen shamaanin, Karamakaten (Nilbio Torres).

Eletään vuotta 1909. Kautsukuume eli Amazonian alueen raakakumin kaupallistaminen on ollut käynnissä jo 1800-luvun puolivälistä alkaen ja lähtisi hiipumaan muutaman vuoden päästä. ”Valkoinen kulta” on tuonut kolumbialaiset ryöstöretkelle alkuperäiskansojen maille. Kokonaisia heimoja on hävitetty, naisia raiskattu ja miehiä pakotettu orjiksi.

Tiedemiehen matkaseurana on myös toinen paikallisen alkuperäiskansan edustaja, Manduca (Miguel Dionisio Ramos), jonka saksalainen on ostanut vapaaksi kautsuorjuudesta. Juuri Manducan ansiosta tiedemiehen päiväkirjat ja kirjeet päätyvät Saksaan ja elokuvan toisessa aikatasossa nähtävän yhdysvaltalaisen biologin Richard Evans Schultesin (Brionne Davis) käsiin.

Evan saapuu Theon jäljissä samaan paikkaan kuin edeltäjänsä mutta neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja pyytää tietämättään oppaakseen samaa miestä, Karamakatea (Antonio Bolívar).

Ensimmäisen matkan varrelle mahtuu vierailu kapusiinien luostarissa, jossa ainut jäljellä oleva veli huolehtii kymmenistä orpolapsista. Orjuudelta pelastetut lapset saavat toisenlaisen taakan: ankaran kristillisen kurinpidon. Vuosikymmeniä myöhemmin sama pyhättö on muuttunut maallistuneen hengellisyyden kehdoksi, jossa palvottu ”Messias” tekee ihmetekojaan ja juovuttaa kulttinsa alamaisia.

Theo puhuu shamaani Karamakaten mukaan matkalle vakuuttamalla, että tämän kansa elää vielä. Toisella kerralla Evan saa saman miehen oppaakseen kertomalla kärsivänsä unettomuudesta. Kuten arvata saattaa, molemmissa tapauksissa matkantekoon liittyy myös salattuja motiiveja, jotka heijastelevat maailmanhistoriallista tilannetta. Karamakaten tehtäväksi jää pyhän kasvin – tai laajemmin ottaen kasvin edustaman pyhyyden – suojeleminen valkoisen miehen hyödyntavoittelulta.

Elokuva käsittelee Amazonian kolonialistista historiaa ja alkuperäiskansoihin kohdistuneita väärinkäytöksiä ja kaltoinkohtelua, kuten luonnonvarojen riistoa, väkivaltaa ja orjuutta. Kerronta tapahtuu alkuperäiskansojen edustajien näkökulmasta. Vastapoolina ovat valkoisten tiedemiesten näkemykset. Kaksi vastakkaista maailmankuvaa kohtaavat, vaikka miehet myös ymmärtävät toisiaan.

Ennen kaikkea Karamakate yrittää saada tiedemiehet uskomaan maailman laajuuteen. Katsomaan ympärilleen – sitä, mitä he voivat omin silmin todistaa – ainaisen kartan ja kompassin tuijottamisen sijaan.

Theon vieraillessa erään heimon luona hän erehtyy esittelemään isäntäväelle kompassiaan. Lähtiessä kompassia ei suostuta palauttamaan. Myös Theo on huolissaan, että kompassia käyttäessään alkuperäiskansat kadottavat taitonsa navigoida viidakossa entiseen tapaan.

Monin paikoin elokuva kritisoi valkoisen miehen tiede- ja kehitysuskoa, mutta jopa tiedemiehet itse tuntuvat olevan tietoisia oman uskonsa ongelmallisuuksista: Theo arkipäivän tekniikan kehityksestä, Evan puolestaan (ensimmäisen maailmansodan nähneenä) sodankäynnin.

Embrace of the Serpent (2015) ei turhia selittele, joten katsojan on oltava tarkkana ymmärtääkseen, missä maailmanajassa ja paikassa liikutaan, päätelläkseen, millainen on maailma muualla, sademetsän ulkopuolella, ja mikä saa aikaan kautsukuumeen, mikä kolumbialaisten vihamielisyyden alkuperäiskansoja kohtaan.

Elokuvan mustavalkokuvaus peittoaa alleen sademetsän vehreyden. Samalla se tekee kaikista samanvärisiä. Ratkaisulla on sekä tasa-arvoistavat etunsa että latistavat haittansa. Elokuva on kuitenkin ihailtavan monikielinen: alkuperäiskansakielten lisäksi kuullaan espanjaa, englantia, saksaa, latinaa, portugalia ja katalaania. Nykyisen lingua francamme englannin valtaamassa maailmassa tällainen kielten moninaisuus on omiaan korostamaan myös todellisuuden monenlaisia hahmottamistapoja.

Yllättävää kyllä Embrace of the Serpent muistuttaa olennaisella tavalla Werner Herzogin kuuluisaa elokuvaa Aguirre – jumalan viha (1972). Siinä missä 1900-luvulla etsinnän kohteeksi on vaihtunut pyhä kasvi, 1500-luvulle sijoittuneessa elokuvassa valkoisen retkikunnan matkakohteena on El Doradon aarrekaupunki. Klaus Kinskin esittämän konkistadori Lope de Aguirren mielipuolinen pakkomielle löytää tie perille kaupunkiin johtaa matkan täydelliseen epäonnistumiseen.

Embrace of the Serpentissä kyse ei niinkään ole suuruudenhulluudesta vaan ehkä enemmänkin jonkinlaisesta aivopesusta. Valkoinen mies ei kykene näkemään oman maailmankuvansa ulkopuolelle – ei ainakaan ilman pyhän kasvin tuottamaa unta – vaikka kuinka esiintyisi alkuperäiskansojen puolustajana, ei muuttamaan luontoaan.

Elokuvan aiheesta kiinnostuneille suosittelen Yle Areenassa parhaillaan katsottavissa olevaa Bruce Parryn dokumenttisarjaa Heimojen jäljillä (2025), jonka ensimmäinen jakso sijoittuu elokuvassa kuvatulle alueelle, nykypäivän Waimaha-kansan yhteisöön.

El abrazo de la serpiente, 2015. Kolumbia, Venezuela, Argentiina. 125 min. 2.39:1.

Tuot. Cristina Gallego, Ohj. Ciro Guerra, Käsikirj. Ciro Guerra, Jacques Toulemonde Vidal (Theodor von Martiuksen ja Richard Evans Schultesin päiväkirjoja hyödyntäen), Kuv. David Gallego, Leik. Etienne Boussac, Säv. Nascuy Linares, Art. Ramses Benjumea, Angélica Perea, Pääos. Nilbio Torres, Antonio Bolívar, Jan Bijvoet, Brionne Davis, Miguel Dionisio Ramos.