Dracula 3D (2012)

Sanon seuraavan siksi, jos satutte ihmettelemään, että mitä se toimittaja mussuttaa. Toisin kuin kauhuelokuviin erikoistunut toimittaja Mononen, en voi sanoa ymmärtäväni kauhuelokuvan lajia. Hän, kuten moni muu kauhun rakastaja, jos olen oikein ymmärtänyt, katsoo sitä tavallaan kuten pitää, genren itsensä kautta, kohdellen sitä ymmärtäväisesti, jopa hellästi, ottaen ilon irti yksityiskohdista, pienistä variaatioista. Kauhuelokuva on hänelle se rakkaus mitä tunnemme nähdessämme vanhan koiramme juoksevan meitä pihatiellä vastaan: eipä se yllätyksiä tarjoa kuin harvoin, mutta miksi niitä pitäisi saadakaan? Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, etteikö kauhufani voisi nauttia yllätyksistä – ne eivät vain ole välttämättömyys, jos paketti toimii.

Excision (2012)

Pauline on erilainen nuori. Hän ei huolla karvoitustaan, maalaa naamaansa tai käytä värikkäitä vaatteita, kuten suurin osa koulunsa tytöistä. Sen sijaan hän on kiinnostunut kirurgin ammatista, ihmiskehon toiminnasta ja uppoutuu haavemaailmaan, jossa hän on puolijumalallinen ihmisen osien ja veren kanssa läträävä Josefiina Mengele. Paulinen poikkeava habitus aiheuttaa kitkaa hänen ja koulutovereiden, opettajien ja perheen välille. Erityisesti kristillisiin arvoihin pitkälti nojaava keskiluokkainen äiti ei voi ymmärtää, mitä tytön päässä liikkuu.

Hotel (2004)

Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 ensiesityksensä saanut Hotel on itävaltalaisen ohjaajan Jessica Hausnerin toinen kokopitkä ohjaustyö. Kyseessä on Michael Haneken elokuvia hyvin vahvasti muistuttava psykologinen trilleri ilman trillerille ominaisia piirteitä. Se kertoo nuoresta naisesta, Irenesta (Franziska Weisz), joka saa uuden työn hotellin vastaanottovirkailijana. Aluksi miellyttävältä vaikuttava työ saa päivä päivältä yhä epämääräisempiä piirteitä. Muut hotellin työntekijät tuntuvat suhtautuvan varautuneesti ja epäillen Irenea kohtaan. Pomo korostaa päivittäin kuinka tärkeää on pitää kellarin ovet lukittuina, työkaveri Petra (Birgit Minichmayr) pyytää jatkuvasti Irenea tekemään hänen työvuoronsa antamatta kuitenkaan vastapalveluksia tai edes kiitosta. Pian Irenelle selviää, että edellinen vastaanottovirkailija on kadonnut jälkiä jättämättä. Ainoastaan räikeän punaiset silmälasit ovat jääneet jälkeen – ovatko ne sitten unohtuneet vai jätetty tarkoituksella, sitä meille ei kerrota. Työntekijöiden keskuudessa liikkuu urbaanilegenda poltetusta noidasta, joka kummittelee hotellin vieressä sijaitsevassa metsässä. Onko Irenen edeltäjän katoamisella ja noitahuhuilla jokin yhteys? Vai onko hotellin epäilyttävä työväki syynä nuoren naisen mystiselle katoamiselle?

Celia (1989)

Yksi yleisimmistä kritiikeistä epätavanomaisia elokuvia kohtaan on se, että teos on epätasainen; siis että sen tietyt osa-alueet eivät muodosta yhdessä jonkinlaista hallittua kokonaisuutta, jossa jokainen osa tukee toistaan aukottomasti. Väite on omituinen ja virheellinen, koska se on niin formalistinen ja perustuu katsojan tottumukseen eikä loogisesti perusteltavissa olevaan selitykseen. Se olettaa, että kerrontaan keskittyvällä elokuvalla on oltava jokin tietty muoto ja siihen muotoon olennaisesti kuuluvien tiettyjen kerronnallisten piirteiden on yksinkertaisesti täytyttävä, jotta elokuva olisi nautittava. Se siis tuuppaa sivuun kokeellisen elokuvan vaikutuksen, kulttuuriset erot ja sen, että elokuva on ensisijaisesti visuaalinen media, jolla on lupa kokeilla, sen sijaan että sen tulisi täyttää jotain iänikuisia tarinankerronnallisia vaatimuksia.

The Master (2012)

Onko ihminen taantunut eläin vai korkeampi henki matkalla eläimen ruumiissa kohti ylevämpää tarkoitusta? Kummassa muodossaan ihminen toteuttaa itseään paremmin?

Toki jo kysymyksenasettelu jälkimmäisessä kysymyksessä itsessään on väärä, mutta paremman elämän tavoittelu tuntuu olevan jatkuva tauti. Kaikki haluavat elää paremmin, olla onnellisia, löytää oman taivaansa. Sitä varten on self-help-oppaita, jotka raiskaavat psykologiaa miten tahtovat; uskontoja yhdistellään new age -mallilla toisiinsa surutta tyydyttämään niitä sisäisiä tarpeita jotka kokee parhaiten omikseen; monet selaavat tuntitolkulla filosofisia ympäripyöreyksiä jaettavaksi Facebookiin miettimättä koskaan millainen ajatuksen rakenne yksittäisen lauseen takana on.

Evil (2012)

Slovakialainen kauhuelokuva on ehdottomasti kuriositeetti, mutta kykeneekö pienen slaavilaisen valtion elokuvateollisuus tarjoamaan oikeasti hyytävän ja pelottavan kokemuksen? Evil ei ole kovinkaan kunnianhimoinen yritys, koska kyseessä on mukadokkari. Tämä kauhugenren ehdoton muotivillitys on viime vuosina saanut edustajia ympäri maailmaa. Blair Witch Projectin jälkeen valkokankaalla on nähty espanjalaisia hyperaktiivisia zombeja [Rec] –elokuvasarjassa, peikkoja norjalaisten Troll Hunterissa ja tänä vuonna Espoo Cinén ohjelmistossa olleita dinosauruksia The Dinosaur Projectin merkeissä. Parhaimmillaan dokumentaarinen tyyli voi tuoda elokuvaan ripauksen arkista realismia ja siten myös aitouden tuntua kauhun hetkiin. Pahimmillaan se voi olla hyvin lähellä Eviliä.

Raakalainen (1986)

Clive Barker on nimi, jonka jokainen kauhusta vähänkin enemmän kiinnostunut tietää. Stephen King julisti tämän Hellraiserin isän kauhun tulevaisuudeksi 80-luvun lopussa.Tämä Barkerin bodyhorror-teos olikin yksi aikakautensa merkittävimpiä kauhuelokuvia. Sen groteski kuvasto ja tehosteet toimivat tienviittana modernille kauhulle. Ennen tätä kirjailijan uralla oli kaksi merkillistä ja vähälle huomiolle jäänyttä yhteistyötä ohjaaja George Pavloun kanssa. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1985 valmistunut Underworld. Vuotta myöhemmin päivänvalon näki Raakalainen, jonka kannessa irvisteli rujon näköinen kuminaamahirviö. Kyseessä oli tietysti Rawhead Rex, joka perustuu Barkerin Veren kirjat 3 novellikokoelmassa julkaistuun kirjoitelmaan.