Maa: Italia, Ranska, Espanja
Genre: Kauhu
Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento, Enrique Cerezo, Stefano Piani, Antonio Tentori, Bram Stoker
Kuvaus: Luciano Tovoli
Leikkaus: Daniele Campelli, Marshall Harvey
Sävellys: Claudio Simonetti
Näyttelijät: Rutger Hauer, Asia Argento, Thomas Kretschmann, Marta Gastini, Unax Ugalde
Sanon seuraavan siksi, jos satutte ihmettelemään, että mitä se toimittaja mussuttaa. Toisin kuin kauhuelokuviin erikoistunut toimittaja Mononen, en voi sanoa ymmärtäväni kauhuelokuvan lajia. Hän, kuten moni muu kauhun rakastaja, jos olen oikein ymmärtänyt, katsoo sitä tavallaan kuten pitää, genren itsensä kautta, kohdellen sitä ymmärtäväisesti, jopa hellästi, ottaen ilon irti yksityiskohdista, pienistä variaatioista. Kauhuelokuva on hänelle se rakkaus mitä tunnemme nähdessämme vanhan koiramme juoksevan meitä pihatiellä vastaan: eipä se yllätyksiä tarjoa kuin harvoin, mutta miksi niitä pitäisi saadakaan? Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, etteikö kauhufani voisi nauttia yllätyksistä – ne eivät vain ole välttämättömyys, jos paketti toimii.
Itse taas toivoisin jokaiselta elokuvalta luovuutta, vaikka juuri sen puute on yksi kauhuelokuvan eräänlaisista voimavaroista, erityisesti jos sitä osaa käyttää oikein. Tästä huolimatta olen aina aivan tavattoman kiinnostunut kauhuelokuvasta. Mielestäni se on tarjonnut kuivuudessaan kamalinta tuubaa mitä elokuvamaailmalla on suoda, mutta vastavuoroisesti paskameren pohjalla hohtava harvinainen helmi, oikeasti onnistunut kauhuelokuva, tarjoaa elokuvan saralla psykologisesti ja eettisesti erittäin kompleksisia säväreitä, jotka eivät jätä rauhaan katsojaansa edes vuosien jälkeen. Samoin väkivallan esittämisen ja siihen liittyvän ritualistisuuden, jopa pornografisuuden, tematiikka, joka on aina kauhuelokuvassa genrenä läsnä, on kiehtova aihe sinänsä.
Näinkin erilaisia lähtökohdista huolimatta voivat kaksi ihmistä kuitenkin päätyä yhtenäiseen näkökantaan, joista tämä seuraava on yksi: Dario Argenton Dracula on aivan hirvittävän huono elokuva.
Dracula (tai Dracula 3D, jos jolla kulla on ollut… hmm… ilo tämä filmi siinä muodossa todistaa) on niitä elokuvia, joissa on lahjakkaasti pielessä aivan kaikki, jopa vihoviimeistä perusasiaa myöten. Aloitetaan yksinkertaisimmasta. Näyttelijätyö on totaalisen toistaitoista. Vaikka ohjaajan tytär Asia Argento on mielestäni aina ihana, hänen riehumisensa vampyyrinaisena on kerta kaikkisen nolostuttavaa katsottavaa, minkä pelastaa vain se, että hieman myöhemmin hänen vartalonsa peittävä, tietokone-efekteillä luotu tulimeri on vielä nolompaa katsottavaa. Van Helsinginä koikkelehtivaa Rutger Haueria katsellessa mieli ajautuu pohtimaan hänen 70-luvun merkittäviä näyttelijätöitään Alankomaissa ja sitä mikä yksityiselämän tragedia miehen voi vuosikymmeniä myöhemmin ajaa tällaiseen alennustilaan. Kaikki muut näyttelijät ovat merkityksettömiä pallinaamoja, verisesti tapettavia ja unohdettavia statisteja, paitsi Dracula itse, ja häntäkään ei unohda vain siksi, että hän nyt sattuu olemaan Dracula, päähenkilö.
Mutta ei siinä vielä kaikki! Elokuvan valaistus niin sisä- kuin ulkotiloissa on latteaa ja hengetöntä, ja jopa elokuvan äänitys on onnistuttu ruikkimaan piloille. Äänityksen pilaaminen on yksi harvinaisista nykyelokuvan synneistä, koska sen onnistumiseen on tottunut luottamaan jopa kaikkein surkeimmissa ö-luokan ja viiden dollarin budjetin räpellyksissä. Youtube-videoissa on parempi äänenlaatu kuin Draculassa. Nyt selvästi epäsynkassa ja kuin toisesta maailmasta tuleva dubbaus ja paikan päällä äänitetyt repliikit luovat yhdessä omituisen toispuoleisen kokemuksen. Äänieditointikaan ei toimi, ja musiikki pauhaa dramaattisesti jopa silloin, kun hahmot vain kävelevät paikasta toiseen ja avaavat ovia. Käsikirjoitukseen ei ole liiemmin lisätty omia kuin erikoistehosteiden puolelta. Mitäpä suotta, kun tämä on nyt vain taas yksi Dracula-tarina muiden joukossa, ja jopa tekijät tuntuvat tietävän sen.
Tehosteet ansaitsevat aivan oman osionsa. Draculan muodonmuutoskyvyistä ja yli-inhimillisistä voimista esimerkiksi otetaan aivan kaikki irti ja tietysti täydellisen epäloogisesti ja mitään uutta tarinaan tuomatta. Tietokonetehosteet ovat niin rumia, että katsoja huomaa yhtäkkiä kellon pyörähtäneen ajassa taaksepäin noin 20 vuotta. Kun klassisissa Dracula-filmatisoinneissa eläinten läsnäolo tai vampyyrin muodonmuutokset korostivat hahmon animalismia ja symbolista merkitystä tuhon ja pelon levittäjänä, Argenton näkemyksessä transformaatiot merkitsevät sitä, että muodonmuutokset ovat siistejä jee. Dracula muuttuu taivaalta iskeväksi raiskaajapöllöksi, kärpäsparveksi ja jättiläisheinäsirkaksi. Niinpä niin. Hän osaa myös tarpeen tullen lyödä nyrkillään ihmiseltä pään irti ja komentaa tapettavia statisteja mielensä voimilla tekemään mitä haluaa. Dracula on siis kuin pikkulapsen mielikuva siitä millainen on Ihan Sikakova Jätkä (mutta Van Helsing on ilmeisesti kovempi, koska Dracula lyö tätä turpaan lopputaistelussa noin 40 kertaa eikä pää lähde irti niin millään). Draculan hupsuttelut eivät toki ole ainoa asia mitä on CGI:llä, tuolla nykyajan sammolla, saatu aikaan. Sillä on Dracula 3D:hen luotu myös ihmissusi, juna, verta, harmailta laatikoilta näyttäviä taloja, seinäkelloja ja jopa hämähäkinverkko! Tietokoneaika on ihmeellistä ja oikean hämähäkinverkon tai seinäkellon löytäminen niin pirun vaikeaa, kallista ja aikaavievää.
Asiaa ei auta Draculan tapauksessa se, että normaalisti tyylitajunsa edes joten kuten säilyttävä Claudio Simonettikin on viljellyt soundtrackin täyteen thereminiä. Thereminiä! Kai tällä on sitten yritetty ajaa takaa 50-lukulaista tunnelmaa, vaikka theremin tuo kyllä mieleeni ennemminkin lentävät lautaset ja jättiläishirviöt. Tosin Dracula muuttuu elokuvan mittaan jättisirkaksi, koska miksipä ei. Kaipa myös eräänlaista… 50-luvun jäykähköä herrasmiesmäisyyttä Thomas Kretschmannin tulkitsemassa ja epäselvästi sössöttävässä, kuin kuumaa puuroa suussaan pyörittelevässä, Draculassa on. Eli yritetään olla lähempänä Christopher Leen jylhää olemusta, kuin niitä kimaltavia ja puissa pomppivia, muovisia, seksittömiä seksinukkeja, joita nykyään kutsutaan vampyyreiksi. Koska Kretschmann on harmaampi kuin betoniin valettu Matti Vanhanen, lopputulos jää rimpuilemaan puoliväliin jonkinlaiseksi omituiseksi mutantiksi.
Toki Argenton työryhmää ei voi syyttää aivan kaikesta. Voiko esimerkiksi pitää perusteltuna enää kerrata uudestaan jo yleissivistykseenkin kuuluvaa Draculan tarinaa, erityisesti sellaisessa elokuvassa, josta ei todennäköisesti tule yhdenkään ihmisen ensitutustumista kyseisen kertomuksen tai edes vampyyreiden maailmaan? Siksi elokuvan tietyn juonellisen sekavuudenkin ja statistitehtaasta ulos puskettujen hahmojen yhdentekevän sisäänmarssittamisen voi jollain tapaa antaa anteeksi. Mutta se onkin ainoa seikka, jonka yhteydessä päätään seinään tuskissaan hakkaavan katsojan tekee mieli antaa armon käydä oikeudesta.
Dario Argenton uran alamäki on omalla tavallaan absurdiudessaan kiehtova trippi. Toki ei ole tavatonta, että entisaikoina mielenkiintoisia töitä luonut ohjaaja kokee uransa ehtoopuolta lähestyessään mahalaskun tyylillisesti. Tähän voi vaikuttaa esimerkiksi ohjaajan tai työryhmän omien asenteiden muutos, rahoituksen puute tai tuotantoyhtiöiden halu tahkoa rahaa mielenkiintoisten elokuvien tekemisen sijasta.
Dario Argenton tapauksessa kyse ei ole mistään tällaisesta, koska Argento ei ole koskaan tehnyt massiivisen budjetin studiotuotoksia, joiden tekemisen ehtoja sanelisivat kuola rahanhimosta valuen käskyjään äyskivät studiopomot. Voisi olla helppoa sanoa, että miehestä on vain tullut seinähullu idiootti. Kysymys ei ole tosin aivan siitäkään. On pikemminkin niin, että Argento on aina ollut… hieman omalaatuinen… ja hänen elokuvansa hieman tyhmiä. Hänen hienoimmatkin teoksensa ovat päällisin puolin kömpelöitä. Niiden näyttelijäsuoritukset ontuvat, ja niiden rytmi kusee – eikä tosiaankaan tarkoituksella. Phenomenan (1985) apinaa tuskin kukaan pitää ihan oikeasti hyvänä tai oleellisena lisäyksenä tarinaan, vaikka kysymyksessä onkin hurmaava yksityiskohta. Tai entäpä monien murhaajien täysin epäloogiset valinnat, jotka tapahtuvat lähinnä siksi, että käsikirjoittaja sanoo niin? Edes laajalti rakastettua Suspiriaa (1977) ei voi pitää elokuvanäyttelyn tai käsikirjoittamisen taiteen riemuvoittona. Se ei ole kuitenkaan merkittävää. Argenton elokuvia arvostetaan ennen kaikkea siksi, että ne ovat oikeasti hyvin kekseliäitä ja niistä välittyy selkeästi kiihkeä halu tehdä omanlaista elokuvaa – seikka mikä lumoaa lukuisissa eksploitatiivisen elokuvan mestariteoksissa.
Toki hänen kiihkeimmät kannattajansa löytävät jopa heikoimmista teoksista monia psykologisesti jämäköitä tasoja. Esimerkkinä voidaan mainita omiin silmiini aivan kammottava Stendhal Syndrome (1996), jonka taustalta kuitenkin eräs toinen toimittajamme löysi omassa psykologisen fantasian artikkelissaan vahvan ja älykkään analyysin ihmismielestä ja perusteli asian pätevästi. Saatoin itsekin hänen näkökantansa ymmärtää, jopa allekirjoittaa. Siitäkin huolimatta koin elokuvan asetelman näyttelemisestä lähtien olevan niin toistaitoisen puuduttavaa, etteivät hyvät aikeetkaan pelastaneet enää mitään.
Tämä on kaikki ihan okei niin kauan, kun Argentolla on perusasiat hallussa, ja näiksi perusasioiksi koen visuaalisen ilmaisun ja musiikin käytön, koska koen älykön sijasta Argenton olevan eksploitatiivinen ohjaaja, joka parhaimmissa töissään, kuten eksploitaatio-ohjaajat yleensäkin, tutkii ihmisen intohimoja ja odotuksia tarjotessaan erotiikkaa ja ennen kaikkea väkivaltaa. Juuri tässä Dracula pettää eniten, ja juuri sillä tavalla koko Argenton loppu-ura on pettänyt – kuten toisaalta toimittaja Heinonen ansiokkaassa artikkelissaan huomioikin, ohjaajan kirona on ollut roikkuminen ajan muotivirroissa liikaa. Ennen innovatiivisen taiteilijan alamäen tunnusmerkki on se, kun hänellä ei ole enää tarvetta keksiä uusia lähestymistapoja, vaan hän tyytyy matkimaan nuorempiaan. Sen huomaa Argenton yrityksestä luoda ”sitä mitä nuoret tänä päivänä haluavat nähdä”.
Lopputulos on nihkeä. Otetaan vampyyreita, koska niistä skidit pitävät. Otetaan erikoistehosteita, joista skidit pitävät vielä enemmän. Lyödään yhteen ja höystetään seksillä, josta pitävät melkein kaikki. Mutta jos tuodaan aikakoneella ryhmä PC-pelisuunnittelijoita 90-luvun puolivälistä tekemään erikoistehosteita ja vampyyreiksi palkataan joukko käveleviä ja ihmisen muotoon veistettyjä puupölkkyjä, tuhotaan elokuvasta kaikki se mihin sillä olisi potentiaali: erotiikka, vaaran tuntu ja Argenton merkittävin osaaminen eli visuaalinen briljeeraus, jonka hän hallitsi niin hyvin silloin, kun elokuvissa jaksettiin luottaa kameran, valon, lavasteiden ja tekoveren voimaan, ilman tietokoneiden karhunpalveluksia. Toimittaja Heinonen mainitsi artikkelissaan, että Stendhal Syndromen kohdalla pitää ikään kuin katsoa elokuvan kuoren ohitse, sen todelliseen sanomaan. Itse taas koen, että hyvä eksploitaatio-ohjaaja, ja itse asiassa ihan joka ainut muukin merkittävä ohjaaja, tavoittaa elokuvissaan syvät tasot onnistuneimmin juuri visuaalisuutensa kautta. Jos kykyä hallita kuvaa ei ole, pelkät hyvät aikomukset eivät riitä tekemään elokuvasta edes siedettävää katsottavaa.
Dario Argenton Dracula on puolinainen, epämuodostunut ja surullista katsottavaa. Suurin lohtu on siinä, että 90-luvun puolivälin jälkeen tuskin edes ohjaajan suurimmat fanit odottivat enää mitään.
