David Gordon Greenin Halloween-trilogia saa päätöksensä loogisesti nimetyllä Halloween Endsillä. Siinä missä kakkososa Halloween Kills oli niin löysä elokuva, ettei siitä edes saanut kokopitkää kritiikkitekstiä aikaiseksi, Ends on turboahdettu temaattisella ja tarinallisella sisällöllä siinä määrin että Killsin onttous vaikuttaa entistä oudommalta. Greenin vuoden 2018 Halloweenin ja Killsin kuvaamasta massamurhayöstä, jolloin Michael Myers murhasi viitisenkymmentä ihmistä ja katosi sen jälkeen jäljettömiin, on kulunut neljä vuotta. Haddonfieldin kaupungin samana yönä järjestämä lynkkausyhteisö on hajonnut, mutta mentaliteetti säilynyt. Yhteisö on katkera ja vihainen milloin mitäkin kohtaan, ja Myersin väkivallan varjo on luonut vuosien aikana toistuvia itsemurhia ja väkivaltatapauksia pitkin kaupunkia.
Laurie Strode (Jamie Lee Curtis) asuu yhdessä lapsenlapsensa Allysonin (Andi Matichak) kanssa uudessa talossa ja on pyrkinyt siirtymään siviilielämään vuoden 2018 versiota onnistuneemmin ja vähemmän erakoituvasti Killsin lopussa tapahtuneen tyttärensä kuoleman jälkeen. Tästä lähtökohdasta voisi helposti kuvitella syntyvän eräänlainen toisinto aiemman kahden elokuvan tapahtumista: Myers palaa elävien keskuuteen viemään heitä kuolleiden kirjoihin Halloween-yönä, ja lopulta Stroden suku panee kampoihin.
Mitä vielä! Green, Danny McBride, Chris Bernier ja Paul Brad Logan ovat tehneet Halloween Endsille käsikirjoituksen, joka tekee siitä heittämällä haastavimman Halloween-elokuvan. Se on jonkinasteinen saavutus sarjassa jonka kolmas osa pyörii pikkulapsia murhaavien Halloween-naamareiden ympärillä ja jonka uusintaversion jatko-osa esittää ikonisen Myersin lähinnä maskittomana äidistään hallusinoivana kulkurina. Halloweenin fanikunta jakautunee Endsin myötä vahvasti kahtia ihmisiin, jotka pystyvät hyväksymään elokuvan esittämän skenaarion elokuvan omilla ehdoilla, ja ihmisiin, joiden sisäinen ymmärrys Halloweenista elokuvasarjana ei vain salli Michael Myersin mytologiaan kajoamista.
Elokuva alkaa erinomaisen koukuttavalla kohtauksella, jossa Corey-niminen teinipoika (Rohan Campbell) saapuu ylellisen kodin lastenvahdiksi halloween-iltana 2019, vuosi Myersin murhaputken jälkeen. Muutaman sattumuksen kautta hänen vahtimansa pikkupoika lukitsee Coreyn ullakolle, jonka oven Corey paniikissa potkii auki. Pikkupoika on valitettavasti oven toisella puolella, ja lentää oven voimasta neljä kerrosta suoraan alaspäin vanhempien saapuessa kotiin. Äidin huutaessa kuollut verinen lapsi käsissään syytä tapahtumille Halloween Endsin alkutekstit käynnistyvät. Michael Myersia ei näy missään.
Jos tarkkoja ollaan, häntä hädin tuskin näkyy koko elokuvan aikana, ja se on oiva ratkaisu. Greenin fokus on kiinteästi tässä post-traumaattisessa yhteisössä, eikä käsittely ole yhtä lepsua ja itsestäänselvää kuin johtopäätöksiin ilman minkäänlaista ajatusta hyppivässä Killsissä. Keskeinen teema on narratiivin muovautuminen vuosien kuluessa ja muistikuvien muuttuessa iän myötä. Laurie nähdään kaupunkilaisesta riippuen uhrina tai kaiken syypäänä, joka kiusoitteli “aivohalvauspotilaan” massamurhaputken partaalle. Murhien yksityiskohdat, kuten se, että Myers tappoi ainakin yhden lapsen, on myös valunut pois tietoisuudesta. Ilmapiiri on katkera ja vihankatkuinen, mikä on omiaan luomaan kiusaamiseen ja syrjintään pohjautuva sosiaalisia ympyröitä, joiden kohteeksi sekä Laurie että Corey joutuvat.
Coreyn kaltoinkohtelu viekin leijonanosan elokuvan kestosta. Yhteisössä erakoitunut nuori mies työskentelee isäpuolensa huoltamolla ja lopun ajasta hengailee kotonaan ylisuojelevan äitinsä kanssa. Äitisuhde saa suorastaan oidipaaliset mittasuhteet elokuvan edetessä. Ulkona liikkuessa vittuilu ja kiusaaminen hänen menneisyytensä tietäviltä on väistämätöntä. Laurie näkee hänessä kuitenkin jotain, ja parittaa miehen puolileikillä Allysonin treffiseuraksi halloween-pippaloihin, joissa Corey kokee ensi kertaa tapaturman jälkeen jonkinasteisen vapautumisen ja oman päänsä sisältä poistumisen tanssiessaan naisen kanssa.
Juhlat saavat Coreyn kannalta ikävän käänteen hänen vahingossa tappamansa pikkupojan äidin ilmaantuessa paikalle, ja kävellessään angstisesti kotia kohti hänen kimppuunsa käy valitettavan stereotyypillinen kiusaajajoukkio, jotka työntävät miehen alas sillalta suoraan viemäriaukon eteen, jossa Michael Myers on asunut viimeiset neljä vuotta ruokkien itseään ilmeisesti ohikulkijoiden ruumiilla.
Corey ei kuitenkaan päädy lounaslautaselle, vaan Michael katsoo syvälle hänen silmiinsä ja ymmärtää hänen olevan samanlainen kuin Michael: Pahuutta sisällään hautova lapsentappaja. En edes vitsaile sen suhteen, miten tämä ymmärrys syntyy. Greenin trilogiassa on ollut omituisia, metafyysisempiä vihjauksia läpi elokuvien (etenkin Killsin kliimaksi ja Myersin ikkunastatuijottelupakkomielle), mutta Ends pistää ison vaihteen silmään tekemällä Coreysta Michaelin oppipojan tämän yhteisymmärryksen hetken avulla. Michael ei tässä elokuvassa tapa kuin kolme ihmistä (ja heistäkin kaksi suorastaan tarjoillaan hänelle kuin lautasella), mikä on sarjan pienin murhamäärä kyseisen hahmon kohdalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elokuvassa kuolisi porukkaa väkivaltaisin tavoin Coreyn ottaessa Michaelista katalyytin omalle murhaputkelleen.
Ratkaisu kokonaan uuden hahmon luomiselle tätä roolia varten on omiaan herättämään spekulointia sen synnystä, sillä Halloween on sarjana kiusoitellut konseptilla Myersin perijästä vuoden 1988 Halloween 4:stä lähtien Danielle Harrisin esittämän Myersin siskontytön murhatessa adoptioäitinsä elokuvan lopussa. Viidennessä osassa tämä kuitattiin psyykkisenä yhteytenä yhä elossa olevaan Myersiin. Rob Zombien Halloween II:n teatteriversion lopussa Laurie Strode (Scout-Taylor Compton) pukeutuu Myersin naamariin puukotettuaan murhaajan hengiltä. Greenin oma vuoden 2018 Halloween päättyy otokseen, jossa Allyson pitelee Myersin käyttämää veristä veistä käsissään kameran hitaasti zoomatessa sitä kohti. Silti Halloween Endsiä varten on luotu täysin uusi hahmo toimimaan Myersin perijänä Allysonin rooliin sovittamisen sijaan.
Ratkaisu on laimea, ja tuntuu jonkinasteiselta Myersin fanikunnan hyssyttelyltä: Eihän nainen voisi olla massamurhaaja! Valitettavasti, jos slasher-aligenren historia mitään kertoo, Myersin kaltaisten hahmojen fanilaumat suuttuvat hahmon sukupuolesta huolimatta siitä, että sarjan uusin elokuva esittää hänestä uuden version tai uuden hahmon hänen tilalleen. Oli fanikunta mitä tahansa mieltä, vaikka tämä hahmo voisi olla sudenkuoppa, se ei ole sitä, sillä Green käyttää puolet lähes kaksituntisen elokuvan kestosta siihen, että katsoja varmasti ymmärtää Coreyn sisällä tapahtuvia muutoksia.
Yhteisön syrjimänä ja kiusaamana hahmona Corey toimii oivana vastakappaleena Greenin vuoden 2018 Halloweenissa nähdylle Myersille, armottomalle ja täysin satunnaisesti viattomia murhaavalle massamurhaajalle. Coreysta tulee elokuvan edetessä perinteisempi kouluampujahahmo: Toivon paremmasta huomisesta täysin menettänyt ihminen, joka omien traumojensa katkeroittamana ei pysty katsomaan eteen- eikä taaksepäin näkemättä siellä omia epäonnistumisiaan ja sitä, miten häntä tällä hetkellä kohdellaan kotina näkemänsä paikan toimesta. Muiden vihan hänessä synnyttämä viha on oikeastaan ainoa asia, mikä erottaa hänet tästä traumatisoituneesta yhteisöstä erilleen.
Hänen tunteensa menneestä ja fantasiansa Haddonfieldin polttamisesta maan tasalle tuntuvat varmasti tutuilta jokaiselle, joka on joskus keskustellut jonkinasteisen terapian tarpeessa olevan itsetuhoisen henkilön kanssa. Allyson haluaa itsekin paeta pikkukaupungin pienimielisiä asukkaita, mutta hänen puheensa tästä kuulostavat Coreylle siltä, että hänkin haluaa tuhota kaiken siellä olevan. Rakkauden sijaan Corey löytää Allysonista luvan tehdä, mitä hänen alati kasvavat murhafantasiansa käskevät häntä tekemään.
Corey aloittaa tämän matkansa haaveidensa toteuttamiseksi miettimällä kuumeisesti, miksi Myers ei tappanut häntä, ja päätyy lopulta viemään miehelle uusia uhreja kuin Hellraiserissa ikään. Aiemmissa elokuvissa esitetty toteamus siitä, että Myers vahvistuu jokaisen murhansa myötä käy kameran edessä hyvin kirjaimellisesti toteen ukon hytkyessä kuin virtatöpselin takalistoonsa saanut Duracell-pupu puukotettuaan elossa olevaa, paikalle houkuteltua poliisia. Pian Corey lähteekin Michaelin kanssa suoranaiselle metsästysretkelle Allysonin ikävien työkavereiden kämpille.
Lopulta Michael ja Coreyn tiet eroavat jälkimmäisen päättäessä jättää Allysonin kanssa Haddonfieldin jälkeensä sytytettyään sen ensin tuleen, ja Corey varastaa Myersin naamarin mennäkseen omalle massamurhaputkelleen. Siinä missä Myers oli vuoden 2018 elokuvassa satunnainen tappaja, joka liikkuu eteenpäin eläimen lailla, Coreylla on selvät kohteet: Menneistä tapahtumista vitsiä ja valhetta vääntävä paikallinen tiskijukka, äiti, häntä kiusanneet kiusankappaleet sekä elokuvan aikana hänen ja Allysonin väliin huolestuneen koulukuraattorin elein asettunut Laurie.
Laurien ja Allysonin hahmokaaret ovat Endsissä enemmän tynkiä kuin heidän ympärilleen rakennetun trilogian päätöksessä voisi toivoa. Allyson etenkin kärsii siitä, että hänen tehtävänsä on pitkälti antaa Coreylle vastakaikua. Heidän yhteytensä on vaikeasti tavoitettavissa katsojalle, sillä käsikirjoituksen ajatus siitä, että trauma yhdistää ihmisiä siitä huolimatta millainen se on, tuntuu falskilta, etenkin murhista kärsineen ja sellaisen vahingossa tehneen ihmisen välillä. Jamie Lee Curtis on Lauriena jälleen uskomattomassa terässä, ja kohottaa elokuvaa tasaisesti korkeammalle tasolle kuin se muuten olisi. Coreyn saapuessa tappamaan Laurien naisen esittämä itsemurhahuijaus on elokuvan onnistuneimpia silmänkääntötemppuja.
Tämä viimeinen murha ei mene mitenkään putkeen Laurien ampuessa Coreyta useita kertoja. Corey päätyy puukottamaan itseään kaulaan itsemurhan merkeissä, koska tietää Allysonin olevan kykenemätön antamaan isoäidilleen anteeksi poikaystävänsä murhaa. Allysonin nähdessä kuolleen Coreyn hänen juonensa näyttää toimineen, ja nainen pakenee paikalta vihaisena. Myersin palatessa hakemaan varastettua naamariaan Corey kuolee lopullisesti Michaelin käsissä. Laurie saa tämän tapahtuman kautta Myersin naulattua keittiönpöydälleen sopivasti Allysonin palatessa paikalle tekemään sovintoa, ja koko kaupunki kokoontuu katsomaan kun Myersin puhkipuukotettu ruho heitetään paikallisen romuvaraston metallijätemyllyyn. Lopulta Laurie suostuu lähtemään Will Pattonin esittämän ex-sheriffi Frankin kanssa Japaniin lomalle.
Halloween Endsin temaattiset ristiriidat ovat niin väkevästi esillä, että ne tuntuvat lähestulkoon tietoisilta valinnoilta. Coreyn hahmon kautta elokuva kääntää empaattisen linssin Myersin kaltaista murhaajaa kohti. Tätä Greenin Halloweenit eivät erittäin korostetusti ole vielä tehneet. Samalla elokuvan loppukaneetti ja trilogian päättyminen toimivat täysin välinpitämättömästi Coreyn kautta oivallettua sympatian tunteita kohtaan: Myersin ruumiin äärimmäisen väkivaltainen tuhoaminen yleisön edessä on todella häiritsevä kohtaus juuri siksi, miten vähän se tuntuu ymmärtävän sitä, että tuskin kukaan oikeasti tulee parempaan suuntaan mielenterveytensä suhteen nähdessään 70-vuotiaan miehen aivokopan sisäpuolelle, jättäen tämän tosiasian täysin tiedostamatta.
Green tuntuu toteavan, että Myersin käyttäminen jonkinlaisena uhrivuohena tyydyttää yhteisön vaatimukset traumakierteensä syntipukista – ajatus on sinänsä osuva, että Myersin kuvaaminen luontoaan noudattavana pysäyttämättömänä luonnonvoimana läpi trilogian tekee eläimen lailla teuraalle joutumisesta sopivaa. Se ei vain sovi tätä tapahtumaa edeltäneeseen elokuvaan. Halloween Killsin kaltaisen elokuvan lopussa se olisi voinut toimiakin, sillä elokuva itsekin oli hyvin katkera ja vihankatkuinen. Sen ainoa viesti kuitenkin oli täysin Endsin vastakohta: väkivaltainen kosto ei paranna mitään. Coreyn matkan näkemisen jälkeen Endsin vahva viesti parantumisesta koston kautta tuntuu vielä enemmän äärimmäisen kyyniseltä – se asettuu katkerien kaupungin asukkaiden puolelle halukkaana satuttamaan mitä tahansa minkä kautta vihaisena saattaisi ajatella saavansa paremman mielen, ja täten toteavan että näin se homma toimii!
En toki argumentoi, että Michael Myersin väkivaltainen kuolema ei olisi odotettavissa Halloween Ends -nimisessä elokuvassa. Toteutus on vain Greenin kaltaiselta elokuvantekijältä odottamatonta. Hän on rakentanut tämän trilogian Myersin uhrien inhimillistämisen ympärille, ja se on usein ollut sen suurimpia etuja. Corey on läpi elokuvan tästä luonnollinen jatkumo, yritys ymmärtää hänen kauttaan Myersia ja sitä, miten viha leviää. Tämä lopetus kuitenkin kumoaa kaupunkilaisten inhimillistämistä. Epäinhimilliseen ratkaisuun sarjan päättäminen tarkoittaa sitä, että sarjan lopullinen paha ei välttämättä ole luonnonvoimaa muistuttava Myers itse, vaan pikkukaupungin yhteisöllinen reaktio hänen tekoihinsa, jonka myötä kaupungin asukkaat ovat riistäneet esimerkiksi Coreyn tappaman pikkulapsen isän surun häneltä ja valjastaneet sen oman, laajalle levinneen vihansa airueksi.
Tämän takia Endsin loppu on häiritsevä. Toivoisin vain, että se tuntuisi samalla tiedostavan tämän häiriintyneen tunteen syyt. Helpointa olisi tuomiota kaupunki jollain tavalla katharsiksen sijaan. Nämä ristiriidat tekevät Halloween Endsistä sarjan vaikeinten tulkittavan elokuvan. Siitä on hyvin vaikea pitää. Se on kuitenkin niiden takia myös niin ennalta-arvaamaton elokuva, että sitä katsoessa on hyvin vaikea kääntyä valkokankaalta poispäin.
Green osaa myös koukuttaa katsojansa sekä omia että slasher-elokuvan kaavoja rikkomalla jopa siihen pisteeseen, missä Halloween Ends ei ole slasher-elokuva lainkaan ennen viimeistä puolituntistaan. Jos elokuvan nimi ei olisi Halloween Ends, odottaisin innolla viimeisten otosten enteilemää jatko-osaa, joka vain seuraisi Greenin uran monien muiden elokuvien tapaan keskiluokkaisten yhdysvaltalaisten ihmisten elämää pikkukaupungissa. On erittäin sopivaa, että tämä elokuva päättyy otoksilla huoneista, joissa Michael elokuvan aikana on ollut, ilman aiemmista elokuvista tuttua taustalla olevaa Michaelin hengitystä. Green on mielestäni elokuvan loppuun mennessä onnistuneesti varmistanut paitsi tarinallisesti myös elokuvallisesti, että Halloween Endsille ei tule suoraa jatko-osaa.
Se on hyvä, sillä Halloweenin vahvuus elokuvasarjana on aina ollut se, miten tuottaja Malek (ja ennen kuolemaansa hänen isänsä Moustapha) Akkad kykenee löytämään sarjalle tekijöitä, jotka jättävät elokuviin erittäin vahvasti oman jälkensä. Ends on kauimmas Halloweenin perinteisestä rakenteesta menevä elokuva sitten sarjan kolmannen osan, mutta se on silti selkeä sarjan osa ja selvästi tärkeä palanen Greenin trilogian jatkumoa. Tästä on hyvä jatkaa, toivottavasti vähän ideologisesti eheämpään ja yhä persoonallisempaan suuntaan uuden elokuvantekijän avustuksella.