Maa: Itävalta, Saksa
Genre: Trilleri, kauhu
Ohjaus: Jessica Hausner
Käsikirjoitus: Jessica Hausner
Kuvaus: Martin Gschlacht
Leikkaus: Karina Ressler
Näyttelijät: Franziska Weisz, Birgit Minichmayr, Marlene Steeruwitz
Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 ensiesityksensä saanut Hotel on itävaltalaisen ohjaajan Jessica Hausnerin toinen kokopitkä ohjaustyö. Kyseessä on Michael Haneken elokuvia hyvin vahvasti muistuttava psykologinen trilleri ilman trillerille ominaisia piirteitä. Se kertoo nuoresta naisesta, Irenesta (Franziska Weisz), joka saa uuden työn hotellin vastaanottovirkailijana. Aluksi miellyttävältä vaikuttava työ saa päivä päivältä yhä epämääräisempiä piirteitä. Muut hotellin työntekijät tuntuvat suhtautuvan varautuneesti ja epäillen Irenea kohtaan. Pomo korostaa päivittäin kuinka tärkeää on pitää kellarin ovet lukittuina, työkaveri Petra (Birgit Minichmayr) pyytää jatkuvasti Irenea tekemään hänen työvuoronsa antamatta kuitenkaan vastapalveluksia tai edes kiitosta. Pian Irenelle selviää, että edellinen vastaanottovirkailija on kadonnut jälkiä jättämättä. Ainoastaan räikeän punaiset silmälasit ovat jääneet jälkeen – ovatko ne sitten unohtuneet vai jätetty tarkoituksella, sitä meille ei kerrota. Työntekijöiden keskuudessa liikkuu urbaanilegenda poltetusta noidasta, joka kummittelee hotellin vieressä sijaitsevassa metsässä. Onko Irenen edeltäjän katoamisella ja noitahuhuilla jokin yhteys? Vai onko hotellin epäilyttävä työväki syynä nuoren naisen mystiselle katoamiselle?
Hotel on hidastempoinen ja mietiskelevä. Kuvat ovat lähes staattisia, eikä kamera-ajoa käytetä kuin muutamassa tarkkaan valitussa kohtauksessa. Leikkaus on särmikästä ja rytmitys muistuttaa erehdyttävän paljon Stanley Kubrickin tyyliä editoida kohtauksia. Visuaalisuudessa, tapahtumapaikkojen lavastuksessa ja valoituksessa on selvästi Hanekelta omattuja vaikutteita. Musiikin käyttö on vähäistä ja niissä muutamassakin kerrassa käyttö on vahvasti sidoksissa itse kohtauksen tapahtumiin. Yleensä se on hissistä kuuluvaa taustapimputusta. Huolimatta minimalistisuudesta tai juuri sen ansiosta, Hausner saa luotua teokseensa ahdistavan ilmapiirin, kuin alituisen tuntemattoman uhan odotuksen. Jotain tulee tapahtumaan, mutta mitä ja milloin? Onko kyseessä näennäinen vedätys, pelkkä visuaalisin keinoin tehostettu uskottelu, että jotain pitäisi tapahtua protagonistille? Uskooko ohjaaja Hausner juuri katsojan odottavan, että protagonistia odottaa draaman kehityskaaren lopussa jotain uhkaavaa? Mitä jos kyseessä onkin pelkkä katsojan ennakko-odotuksilla ja uskomuksilla leikittely? Aivan kuten itse herra Hanekellakin on tapana tehdä.
Samaa epätietoisuutta heijastaa Franziska Weiszin esittämä Irene. Edellisen työntekijän katoaminen tuntuu ainoastaan Irenesta olevan ihmettelyn arvoinen aihe. Muut sen sijaan suhtautuvat epäilyttävän väliinpitämättömästi asiaan. Hausner luo uhkaavuutta laittamalla Irenen asemaan, jossa muut suhtautuvat häneen erillä lailla kuin hän yrittää suhtautua muihin. Ystävällinen hymy saa vastaansa ainoastaan eleettömiä tuijotuksia ja ilmeettömän katsekontaktin. Yhtymäkohtia on selvästi David Lynchin elokuvien henkilötyyppeihin. Irenen ystävällisyys alkaa pian tuntumaan väkinäiseltä. Irene muuttuu hiljaiseksi, varautuneeksi ja alituisesti hämmentyneen oloiseksi. Onko kyseessä pelkoa vai epävarmuutta? Saako muiden kontaktikylmyys Irenen persoonallisuuden muuttumaan vai onko kyseessä Irenen identiteetin tapa vetäytyä kuoreensa uhan keskellä? Pienet aktiviteetit, kuten hotellin uima-altaassa uiminen tai paikallisen kylän kapakassa tanssiminen tuovat kaivattua vaihtelua hotellin ankeaan ilmapiiriin. Silti tanssiessaankin, Irene ei tunnu nauttivan. Elämä tuntuu pysähtyneen paikoilleen. Ilmassa on eksistentiaalista ahdistusta. Mikään ei etene, samat asiat toistuvat päivittäin samalla kaavalla. Jopa uiminen ja tanssiminen rutinoituvat työn kaltaiseksi, mekaaniseksi suorittamiseksi.
Irene tapaa taiteilijan, joka kertoo hänelle hotellin lähistöllä sijaitsevasta metsästä. Metsässä on luola, jossa kummittelee 1600-luvulla noitavainojen aikaan mestattu nainen. Taiteilija kertoo retkeilijöiden kadonneen luolan lähistöllä. Onko tapauksessa yhtymäkohtia vastaanottovirkailijan katoamiseen? Sitä Hausner ei paljasta, vaan jättää mystisen sivujuonteen omaan osaansa taustalle. Tarinan fokus pysyy tiukasti Irenessa ja siinä, mitä hänen pään sisällä liikkuu. Taiteilija osoittaa kiintymyksen merkkejä Irenea kohtaan. Irene itse on passiivinen, mutta päätyy silti sänkyyn, joko rakkaudesta tai velvollisuudesta, tuosta mekaanisesta normien seuraamisesta. Sana kirii hotellin muiden työntekijöiden keskuuteen. Huhupuheet ja tuijottaminen pahentuvat. Ireneen suhtaudutaan yhä epäluuloisemmin. Miksi? Sitä Hausner ei paljasta. Muutama hetki kyseisen kohtauksen jälkeen elokuva loppuu. Ennen sitä Irene on tekemässä yövuoronsa rutiinitarkastusta. Hän menee kellariin, avaa lukitun oven ja päätyy hotellin takapihalle. Hän jättää oven auki ja kävelee kohti pimeää metsän reunaa. Kääntyessään ovi on sulkeutunut. Se on lukossa. Irene lähtee kohti metsää. Staattinen kuva seuraa punaiseen mekkoon pukeutuneen naisen katoamista pimeyden syleilyyn. Kirkaisu. Ruutu pimenee. Lopputekstit.
Hotel on arvoitus. Se on visuaalisesti taidokas, huolella rakennettu ja editoitu kokonaisuus, joka härnää katsojaa pienen visuaalisin nyanssein. Kadonneen vastaanottovirkailijan punaiset silmälasit, Irenen räikeän punainen mekko, kohovalaistu hotellin kellari, metsä… Hausner hyödyntää pieniä elementtejä vihjaillakseen ja saattaakseen katsoja hämmenyksen valtaan. Valolla ja varjolla leikitellään, Irenen personallisuus muuttuu valoisasta ekstrovertista pimeään introverttiin, hiljaiseksi ja vetäytyneeksi. Onko Irenen kohtalo rangaistus esiaviollisesta seksistä vai sattuma? Onko sattuma suunniteltu murha vai jokin tuntematoman tekijä? Hausner tuo esille kasan kysymyksiä ja päättää elokuvansa juuri silloin, kun katsoja on kaikkein epäluuloisimmassa tilassa. Aivan kuten herra Hanekellakin on tapana tehdä.