The Master


Tunnetaan myös nimellä: Mestari
Maa: Yhdysvallat
Genre: Draama
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson
Kuvaus: Mihail Mălaimare Jr.
Leikkaus: Leslie Jones, Peter McNulty
Sävellys: Jonny Greenwood
Näyttelijät: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams, Ambyr Childers, Jesse Plemons, Rami Malek, Laura Dern, Madisen Beaty


Mestari 1

Onko ihminen taantunut eläin vai korkeampi henki matkalla eläimen ruumiissa kohti ylevämpää tarkoitusta? Kummassa muodossaan ihminen toteuttaa itseään paremmin?

Toki kysymyksenasettelu jälkimmäisessä kysymyksessä on väärä, mutta paremman elämän tavoittelu on jatkuva tauti. Kaikki haluavat elää paremmin, olla onnellisia, löytää oman taivaansa. Sitä varten on self-help-oppaita, jotka raiskaavat psykologiaa miten tahtovat; uskontoja yhdistellään new age -mallilla toisiinsa surutta tyydyttämään sisäisiä tarpeita jotka kokee parhaiten omikseen; monet selaavat tuntitolkulla filosofisia ympäripyöreyksiä jaettavaksi Facebookiin miettimättä koskaan millainen ajatuksen rakenne yksittäisen lauseen takana on.

Rakastamme helppoja vastauksia, makeilevia aforismeja ja ajatusta siitä, että joku toinen ratkaisee ongelmamme puolestamme. Lähtökohta on väärä. Haluamme elää onnellisesti ennen kuin edes haluamme elää. Meidän ei kannattaisi yrittää elää paremmin vaan vain elää, miettiä tapojamme, käsityksiämme, purkaa itseämme osiin ennen kuin oletamme Shangri-Lan tupsahtavan ulko-oven takaa jonain aamuna esiin. Tätä ei yksikään hahmo Paul Thomas Andersonin The Masterissa ymmärrä. Oletan että siksi, katsojan olon helpotukseksi, heidän tuskansa seuraaminen on tehty etäiseksi. Se on hiukan sääli. Lähempi ja lämpimämpi ajattelutapa ei pysyisi vain intellektuellina pääomana elokuvaa ajattelemaan vaivautuville, vaan se osuisi useampaa katsojaa yllättäen ja armotta suoraan palleaan. Joskus – painotan, joskus – voi shokkitaktiikka ravisuttaa enemmän kuin maltillinen analyysi.

Mestari 2

Mistä elokuva kertoo? Toinen päähenkilöistä, Joaquin Phoenixin esittämä sotamies Freddie Quell, palaa takaisin Tyynenmeren sotatoimialueelta sodan päätyttyä. Freddie on pahasti vioittunut sisältä ja syyllistää itseään eräälle vanhemmalle miehelle sattuneesta tapaturmasta mutta kätkee tunteensa näennäisen tyynen ulkokuoren alle naureskellen hermostuneesti. Ainoana purkukeino tunteilleen Freddiellä on ajautua yhä syvemmälle alkukantaisiin vaistoihinsa kuten väkivaltaiseen raivoon.

Toinen päähenkilöistä, Philip Seymour Hoffmanin esittämä ja osittain skientologia-liikkeen perustajan L. Ron Hubbardin mukaan räätälöity, filosofisen The Cause -liikkeen johtohahmo Lancaster Dodd ottaa sattuman kautta Freddien mukaan liikkeen toimintaan. Freddien tarkoitus on olla koulutettu apina, josta Dodd tahtoo leipoa uuden ihmisen. Doddin aikeista huolimatta Freddie osoittaa olevansa kykenemätön sopeutumaan yhteisöön. Hän on ulkopuolinen, seuraa tapahtumia ympärillään hellien ymmärrystä näitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat hyväksyneet hänet piiriinsä mutta samalla pääsemättä heidän maailmaansa sisälle.

Joaquin Phoenix on roolissaan loistava, yksi vaikuttavimmista miespääosan esittäjistä yhdysvaltalaisessa elokuvassa vuosiin. Phoenix soittaa juuri oikeita nuotteja, käyttäen kasvojaan kuin yksi vanhan Hollywoodin parhaimmista, Robert Ryan, toisaalta riehuen väkivaltaisimmillaan kuin Marlon Brando tai James Dean tuntumatta metodin syövereissä nakuttavalta automaattiselta laitteelta. Philip Seymour Hoffman ei jää pekkaa pahemmaksi; koko elokuvan roolisuoritusten taso pienintä sivuosaa myöten on erittäin korkea.

Puhumattakaan Radioheadin Jonny Greenwoodin miellyttävästä musiikista ja itselleni aiemmin tuntemattoman Mihai Mălaimare Jr.:n kuvauksesta. Kuten Andersonin edellinen ohjaus, There Will Be Blood (2007), edustaa The Master klassisen tarkasti rakennettua, tyylikästä elokuvantekoa, josta tulevat mieleen suuret romaanit – tyyliä joka muistuttaa hieman John Hustonista, aika paljon Terrence Malickista ja erittäin paljon Stanley Kubrickista. Tämä on filmin etu, koska se edustaa selvästi elokuvantekoa, johon törmätään yhä harvemmin. Andersonin elokuvia on voitu syyttää aiemmin niin Martin Scorsesen (Boogie Nights, 1997) kuin Robert Altmanin (Magnolia, 1999) suorasta apinoinnista, mutta kaksi viimeisintä, ohjaajan uran vähiten populaaria ja sanomallisesti jykevintä teosta ovat kulkeneet vaikutteita ottaen mutta yhtä kaikki omia teitään.

Mestari 3

Mikä sitten on The Masterin sanoma? Oikeastaan sanomaa ei kannata etsiä. Se mikä Andersonia ohjaajana ja käsikirjoittajana kiinnostaa on ihmisyys. Valitettavasti koen, ettei Anderson saa tästä asetelmasta paljoa irti. Selitykset hahmojen, ennen kaikkea Doddin, syistä toimia ovat ohuita. Parhaimmillaan näyttelijä- ja ohjaustyö tuo esiin vain muutamin elein välitettyjä ja oivaltavia, melkein silmänräpäyksessä ohimeneviä havaintoja ihmisten välisistä suhteista. Heikoimmillaan tapahtumat ovat sellaisia, että joudumme arvailemaan joidenkin hahmojen motiiveja. Emme esimerkiksi koskaan saa selville mikä Hoffmanin tulkitsemassa kulttijohtajassa saa hänet kiinnostumaan luolamiesmäisen, kadotettua sukupolvea edustavan Phoenixin hahmon edesottamuksista.

Arvaaminen on kuitenkin sallittua. Koen että kumpikin miehistä on luonut itselleen oman tiensä. Toinen heistä, Dodd, on äärimmäistä turvallisuudentunnetta luova, aatettaan kiukun partaalle varjeleva, mahdollinen huijari; huijari joka tietää luovansa ihmisille hyvää oloa väkevillä illuusioillaan. Toisaalta huijariin vetoaa rehellisyys, jossa impulsiivinen Freddie elää; se äärimmäisen todellinen turvattomuuden tunne, joka ympäröi koko hänen elämäänsä. Freddie on Doddille vapautta – tai ainakin sen illuusio.

Toinen heistä, Freddie, on sodan hulluuden nähnyt eksistentialisti, joka kovasti haluaisi uskoa parempaan maailmaan, jonka kokee löytyvän parantajan tarjoamasta avusta – mutta ei voi, koska kaikki todellisuudessa hänen ympärillään kirkuu toisin. Dodd on Freddielle vapautta – tai ainakin sen illuusio. Lyhyesti sanottuna, tässä ovat kolikon kaksi puolta. Tässä vastakkainasettelussa eivät ole nokikkain kirkko ja valtio, instituutiot kuten There Will Be Bloodissa, vaan yksilö ja uskonto.

The Masteria on kuvattu rakkauselokuvaksi, uskontokritiikiksi, jopa satiiriksi, mutta  sanoisin sen olevan  sotaelokuva samassa mielessä kuin William Wylerin kaikessa liberaalidemokraattisessa omahyväisyydessään ja kaikenymmärtämisessään kiehtova ja The Masteriin verrattavissa olevalla tarkkuudella luotu julistuselokuva The Best Years of Our Lives (1946).

Mestari 4

Kun The Best Years of Our Lives kuvaa miehiä, jotka onnistuvat vaikeuksistaan huolimatta, yhteisön ja ymmärryksen tuella, pääsemään kiinni elämään, The Master pitää tällaista ajatusta jo alusta lähtien pilkkanaan. Kuvaava on eräs alkupään kohtauksista, jossa Freddie ja lukemattomat muut sodassa palvelleet, mieleltään järkkyneet miehet kuuntelevat kuvan ulkopuolella olevan upseerin selostusta siitä kuinka heidän tulee suhtautua siviilielämään sodan loputtua. Monotoninen ääni selittää miehille, että teistä voi tulla vaikka farmareita tai opiskelijoita samalla kun meille tuntemattomiksi jäävien ja editoinnin kautta yksitellen näytettävien miesten kasvoilla ei paista kuin eristäytyneisyys ulkomaailmalta. Heidän silmissään elävät kauhu, ruumiit ja psykologinen reaalinen, johon uppoaminen sortaa ihmisen psykoosiin. Tällaisia miehiä eivät voi auttaa pienet valheet ja paremman elämän tavoitteluun tähtäävät paulocoelhoismit. Heidän tuskaansa voivat tuoda lievitystä vain valheista äärimmäisimmät – ja kuten elokuva pyrkii osoittamaan, jos nekään.

The Master on erikoislaatuinen, jopa omituinen elokuva, erityisesti uudemmaksi yhdysvaltalaiseksi elokuvaksi. Se antaa pohdittavaa yltäkylläisesti, mutta tekee sen vihjaillen, mattoa alta vieden. Tuntuu siltä, että kuten monet ihmistä huiputtamaan tarkoitetut mysteeriuskonnot, antaa The Master turhan harvoin katsojalleen mitään mihin tarttua. Erinäisiä välähdyksiä, sirpaleita joista tehdä omat johtopäätökset löytyy toki… mutta ne sanovat turhan vähän, jotta niistä puhuminen voisi olla kovin mielekästä.

Teemat ovat suuria – uskonto, eksistentialismi, ystävyys, karismaattisuus, riippuvuus… ja niitä on tolkuttoman paljon yhteen elokuvaan. Filmi ei ehdi mitenkään sanoa niistä kaikista mitään kovin mieleenpainuvaa. Ei ole elokuvalle pahaksi, jos se antaa katsojalleen enemmän tilaa (mikä voi aluksi olla vaikea ajatus; suurimman osan ajasta The Master on kuvattu klaustrofobisesti ja lähikuviin keskittyen, vaikka oltaisiin ulkotiloissa). Katsojasta riippuu jääkö mieleen pyörimään lukuisia murusia, josta koostaa kokonaiskuva vai ei; onko keskeneräisyys merkki taideteoksesta, joka tulee kasvamaan arvossa vuosien kuluessa vai merkki keskeneräisyyden todellisuudesta, valitettavasta mahalaskusta. Eläin vai korkeampi henki?

Mestari 5