Hei kaikki, olen Jari Halonen ja kerron teille nyt muutamia totuuksia kansalliseepoksestamme, Kalevalasta. Se on ensinnäkin käsitetty täysin väärin, mutta minä, Jari Halonen, korjaan tämän. Olen käyttänyt elämästäni yhdeksän vuotta uuteen elokuvaani Kalevala – Uuteen aikaan, jotta vanhan, Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan rinnalle nousisi uusi ja uljaampi versio.
Ihmistä on siunattu ainutlaatuisella kyvyllä hahmottaa aikaa kellontarkasti. Oli yö [...]
Metallica. Siinä vasta yhtye, jonka elokuvallinen historia on lyhyt, mutta mielenkiintoinen. Ennen vuotta -96 heidän musiikkiaan ei suoranaisesti käytetty elokuvissa, mutta sitten Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn ohjaama erinomainen dokumentti Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills, joka seurasi kolmen näennäisesti syyttömän hevariteinin tietä teloitusta kohti rikoksista, joita he eivät suorittaneet, vakuutti yhtyeen siinä määrin, että elokuvaan saatiin ottaa teinien suuresti idolisoiman yhtyeen musiikkia. Tämän jälkeen soundtrackeilla Spawnista Zombielandiin on saatu nauttia toinen toistaan huonommin rummutetuista hevirällätyksistä. Berlinger ja Sinofsky ohjasivat myös vuonna 2004 modernin cinema verité -dokumentin merkkipaalun Metallica: Some Kind of Monsterin, jossa bändi esitettiin poikkeuksellisen rankassa ja suorastaan epäsuopeassa valossa.
Aina silloin tällöin Meksikon huumesota ylittää suomalaisen uutiskynnyksen. Kukaan ei oikeastaan tiedä enää mistä on kyse. Kartellit ovat sotineet toisiaan ja Meksikon valtiota vastaan jo vuosia, eikä loppua näy. Yksi huumesodan erikoisuus on teloitusvideot, joita huumekartellit ottavat toisiaan varten. Ympäri nettiä voi löytää videoita, joissa kidnapattuja huumekauppiaita teloitetaan veitsin, kirvein, moottorisahoin kuin myös kuvia ruumiista ilman päitä, joiden suihin on tungettu irtileikatut sukupuolielimet.
Amin Jaafari on Israelissa asuva kirurgi, joka voittaa ensimmäisenä arabina arvostetun lääketieteen palkinnon. 15 vuotta Israelin puolella työskennellyt Amin on luopunut islamista, ja ainoa asia, johon hän uskoo, on ihmishenkien pelastaminen. Palkintogaalassa kansojenvälistä yhteistyötä maalailevan miehen elämältä kuitenkin katoaa pohja, kun hänen paperilla kristinuskoa harjoittanut vaimonsa Siham kuolee itsemurhapommituksessa. Tarkempien tutkimusten jälkeen paljastuu, että juuri Siham oli vastuussa räjähdyksestä, jonka lukuisia uhreja Amin turhaan yritti pelastaa leikkauspöydällä.
Menetettyään vanhempansa auto-onnettomuudessa, jäävät sisarukset Bianca ja Tomas ikään kuin tyhjän päälle. Teini-iän viimeisiä vuosiaan viettävät nuoret joutuvat itsenäistymään yllättäen, ja vaikka he saavat esimerkiksi vanhempiensa asunnon perintönä, ei heillä ole enää mitään, millä elää. Tomas kiinnostuu kehonrakentamisesta, ja alkaa pinnata koulusta eikä Biancan työ kampaamon hiustenpesijänä tuota tarpeeksi rahaa molempien elättämiseen. Nuorten elämä tuntuu olevan täysin pysähdyksissä, ja elokuvan tapa kasvattaa hahmojaan näyttämällä heitä vain makaamassa sohvalla tai haahuilemassa ilman päämäärää tukee tätä vaikutelmaa erittäin hyvin.
Jia Zhangke on yksi Kiinan tärkeimpiä ohjaajia. Miehen 90-luvun lopun elokuva Xiao Wu periaatteessa pelasti kuolemaa tekevän kiinalaisen independent-elokuvan tekemällä radikaaleja muutoksia siihen, miten riippumattomat tuotannot siitä eteenpäin siirtyivät hakemaan rahoitustaan ulkomailta sen sijaan, että elokuvat tehtäisiin valtion rahoituksella, kuten sitä ennen oli tapana. Jian uutuuselokuva A Touch of Sin oli Cannesissa ehdolla Kultaisen palmun voittajaksi, ja se sai palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta.
Jos olen aivan rehellinen, niin katsoin Mudin William Friedkinin Killer Joen innoittamana, toivoen Matthew McConaugheylta yhtä sikamaista roolisuoritusta. Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain etelävaltioihin, jonka maaseudulla asuu tunnetusti perin outoja ja vastenmielisiä ihmisiä. Mutta ei, Mud ei ole ollenkaan sikailua, jota toivoin, mutta siitäkin huolimatta ihan näpsäkkä kasvutarina, joka käsittelee miehen elämän haasteista suurinta: naista.
