Rakkautta & Anarkiaa -raporttimme jatkuu. Tällä erää teemoina ovat rakkaus ja kaksi kiinalaista dokumenttia. Toisen osan toimittamisesta vastaavat Jyri Majuri ja Mikko Lamberg.
The Future (2013)
Menetettyään vanhempansa auto-onnettomuudessa, jäävät sisarukset Bianca ja Tomas ikään kuin tyhjän päälle. Teini-iän viimeisiä vuosiaan viettävät nuoret joutuvat itsenäistymään yllättäen, ja vaikka he saavat esimerkiksi vanhempiensa asunnon perintönä, ei heillä ole enää mitään, millä elää. Tomas kiinnostuu kehonrakentamisesta, ja alkaa pinnata koulusta eikä Biancan työ kampaamon hiustenpesijänä tuota tarpeeksi rahaa molempien elättämiseen. Nuorten elämä tuntuu olevan täysin pysähdyksissä, ja elokuvan tapa kasvattaa hahmojaan näyttämällä heitä vain makaamassa sohvalla tai haahuilemassa ilman päämäärää tukee tätä vaikutelmaa erittäin hyvin.
Apuun tuntuu rientävän kaksi hieman hämärältä vaikuttavaa kuntosalin ohjaajaa, jotka alkavat hoitaa sisarusten talossa jokapäiväisiä askareita. Tomas näkee miehet ystävinään, mutta Biancan silmissä he juonivat jotain. Ei mene kauaa, kun miehet esittelevät sisaruksille suunnitelmansa entisaikojen roskaelokuvasuuruuden ja Mr. Universumin voittaja Macisten ryöstämisestä. Biancan tehtäväksi jää omia avujaan käyttämällä voittaa Macisten luottamus ja urkkia tietoonsa kassakaapin sijainti itse suurta ryöstöä varten.
Macistea esittävä Rutger Hauer on aloittanut uransa Hollannissa ja esiintynyt edukseen esimerkiksi Paul Verhoevenin paljon kehuja keränneissä töissä. Sittemmin miehestä on muodostunut b-elokuvien vitsi, jota kukaan ei enää tunnu ottavan vakavissaan. Tämän vuoksi mies on erinomainen valinta esittämään entisaikojen suuruutta, joka on katkeroitumisensa vuoksi alkanut vihata ihmisiä ja eristäytynyt muusta maailmasta kokonaan. Macisten hahmo on kuin miespuolinen vastine Gloria Swansonin Norma Desmondille Sunset Boulevardissa. Suuruuden päiviensä perään haikaileva nykyisin sokeutunut mies alkaa kuitenkin vähän kerrassaan avautua nuorelle Biancalle, ja Bianca löytää hänestä jotain, mitä muu maailma ei voi hänelle tarjota.
Valitettavasti Macisten ja Biancan välinen suhde ei ehdi kehittyä kunnolla lyhyen elokuvan aikana. Yhteisiä kohtauksia tuntuu olevan liian vähän, jotta katsojalle tulisi oikeasti sellainen olo, että kaksi ihmistä löytää toisistaan jotain täydentävää ja ainutlaatuista. Kuntosaliohjaajien ja Tomaksen tekemisten seuraaminen muuttuu elokuvan edetessä tämän vuoksi jopa ärsyttäväksi, koska katsoja haluaisi päästä enemmän sisälle juuri Biancan ja Macisten hahmoihin. On kuitenkin hienoa, että Hauer saa vielä vanhoilla päivillään vakavasti otettavan roolin, ja 19-vuotiasta Biancaa esittävä kolmekymppinen Manuela Martelli on yllättävän uskottava esiintymisessään. Tämän vuoksi on harmi, että muu elokuva ei yllä heidän tasolleen, koska nyt The Future on parista valopilkustaan huolimatta melkoisen helposti unohtuva tapaus. (JM)
Sightseers (2012)
Tina (Alice Lowe) ja Chris (Steve Oram) ovat rakastavaisia. Tina on katkeroituneen äitinsä tossun alla elelevä hissukka, Chris vihanhallintaongelmista kärsivä päällepäsmäri. Kumpikin on niin tavallinen ja harmaa, että se on jo silmiinpistävää. Yhdessä he lähtevät karavaanimatkalle, tarkoituksenaan vierailla Pohjois-Englannin mielenkiintoisimmissa (oikeasti tietysti tappavan tylsissä) turistikohteissa. Matkaan tulee pian parikin mutkaa. Ensimmäinen niistä on se, että Chris on murhanhimoinen psykopaatti, joka tappaa häntä loukanneita ihmisiä huvikseen tuosta noin vain. Toinen ongelma on se, että läheisriippuvainen Tina on valmis tekemään samoin vain miellyttääkseen siippaansa.
Tarkoitus on tietysti pilkata brittiläisen yhteiskunnan harmaata tavanomaisuutta lähtien karavaanariudesta ja ympäristön totaalisesta ankeudesta aina täydellisen epäseksikkääseen päähenkilöiden väliseen kanssakäymiseen. Vain erittäin virikkeettömän ja pohjimmiltaan suvaitsemattoman ympäristön ytimessä voi näennäisen vapaasti kehittyä päähenkilöiden kaltaisia täysin flipanneita sosiopaatteja, jotka eivät paljon arvoa anna viattomien hengille. Vaikka päähenkilöt eivät ole miellyttäviä, vaan kaikessa keskinkertaisuudessaan luotaantyöntäviä ja vaikeita katsella, ovat monet muutkin heidän kohtaamansa ihmiset (joista suurin osa pääsee hengestään) jollain tapaa kuvottavia. Ennen kaikkea Tinan äiti on manipuloiva hirviö suoraan rouva Batesin hengessä.
Sightseersin hahmot ovat jopa vähän liiankin iljettäviä ollakseen oikeasti koko elokuvan sinänsä lyhyen keston otteessaan pitäviä – mustanhumoristisesta elokuvasta silloin tällöin pilkahtava tietoinen patetia ei silloin saavuta toivottua kliimaksia, vaikka Frankie Goes to Hollywoodin kitschistä, joskin voimakasta balladia The Power of Love hienosti lopussa käytetäänkin. Yleensäkin sarjamurhaajien esittäminen sympaattisessa valossa on mielestäni jo hieman nähtyä, vaikkei päähenkilöitä voikaan kutsua kovin karismaattisiksi, vaan pikemminkin säälittäviksi surkimuksiksi.
Päänäyttelijät ovat itse käsikirjoittaneet Ben Wheatleyn ohjaaman teoksen. Lähtökohtansa tähden ja kahden epämiellyttävän ihmisen yhteiseloa tien päällä kuvatessaan Sightseers tuo mieleen huomattavasti sanomaltaan moniulotteisemman ja herkemmän elokuvan eli Alex Ross Perryn The Color Wheelin (2011), vaikkakin jälkimmäisessä päähenkilöt ovat elämässä epäonnistunut kyyninen sisaruspari, jolla ei ole kuin toisensa. Erikoista on myös se, että Sightseers kuvatessaan yliolkaisesti tavallisia ihmisiä haisee huomattavasti enemmän kyyniselle hipsteriydelle kuin hipsterit surkimuksina kuvaava The Color Wheel.
Tavallaan Sightseersin ilkeästi sisimmässä tuntuvan lopetuksen voi nähdä positiivisessakin valossa toisen henkilöistä vihdoin kasvaessa ihmisenä jonkinlaiseen vastuuseen muista ja ennen kaikkea itsestään, mutta se on hieman liian epäuskottavaa tuntuakseen katsojan sielun sopukoissa. Muille katsojille filmi tuntui kuitenkin toimivan, ja se oli ainoa festivaaleilla näkemäni elokuva, joka sai lopuksi aplodit. (ML)
Chrysalis (2011)
Paula Ortizin elokuva kertoo kolme tarinaa rakkaudesta Espanjassa eri aikoina. 1920-luvulla elävä nuori Violeta kokee hetkellisen ensirakkautensa isänsä tilaa ylläpitävään nuorukaiseen. Inés menee naimisiin rakastettunsa kanssa ja tulee raskaaksi hieman sisällissodan jälkeen, ja Luisa pohtii rakkaudetonta elämäänsä Francon ajan loppupuolella. Kaikkia näitä tarinoita yhdistää nimenomaan rakkauden kaipuu. Violetan nuorukainen häipyy yhden yön jälkeen, Inésin mies pidätetään ja Luisa ei koskaan kokenut rakkautta odotellessaan elokuville tyypillistä täydellistä hurmuria.
Chrysalis kuvaa naisensa itsenäisinä ihmisinä, jotka eivät epäonnen myötä luovuta, vaan päättävät taistella. Siinä mielessä elokuva on hyvin kypsä tapaus, ja naisten tarinat elokuvassa esitettyinä aikakausina sekä nykypäiväänkin verrattuna todellisia. Elokuvan ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi vain muodostuu sen yliyrittäminen audiovisuaalisessa ulosannissa. Käsille laskeutuvat perhoset, sumuiset luontokuvat, ärsyttävän usein hellän herkästi joutavuuksia lateleva kertoja, klassisen musiikin tahdissa tapahtuvat hidastukset ja vastaavat tyylittelyt saavat Chrysaliksen tuntumaan kehnolta art house –parodialta, vaikka potentiaalia olisi paljon parempaan. (JM)
Chimeras (2013)
Chimeras on suomalaisen Mika Mattilan dokumenttielokuva kiinalaisesta nykytaiteesta. Se käsittelee aihettaan kahden taiteilijan kautta. Wang Guangyi on ollut skenen huipulla jo kymmeniä vuosia, ja häntä pidetään miehenä, joka toi nykytaiteen Kiinaan, kun taas parikymppinen Liu Gang on vasta ensimmäisiä askeleitaan alalla ottava uusi kyky. Näiden kahden elämiin tutustumalla ohjaaja Mattila esittelee kiinalaisen nykytaiteen kenttää ja tuo esille, miten länsimaalainen taidehistoria on lähestulkoon kokonaan vastuussa siitä, mitä kiinalaisissa piireissä tehdään.
Aluksi elokuva etenee antamalla kahdelle seurattavalle taiteilijalle aikaa kertoa omista näkemyksistään, mutta se muuttuu ilahduttavasti hyvin rohkeaksi siinä mielessä, että pidemmälle edetessään puhuvien päiden määrä vähenee, ja tilalle tulee omituisella tavalla kiehtovaa tunnelmointia. Myös joillain musiikkivalinnoilla saadaan elokuvaan epätavallinen tunnelma, joka muuttuu jossain vaiheessa jopa melkoisen uhkaavaksi. Lisäksi on hienoa, että eri kuvasuhteessa oleva arkistomateriaali on sisällytetty elokuvaan oikeassa kuvasuhteessa – jotain, mikä on enää nykyisin valitettavan harvinaista dokumenttielokuvissa, koska liian usein arkistomateriaali nähdään laajakuvaksi venytettynä tai reunoista leikeltynä. Materiaalin näyttäminen alkuperäisessä muodossaan tukee taidetta käsittelevää elokuvaa erittäin hyvin ja antaa ammattimaisen vaikutelman.
Mattila on päässyt kameroineen hyvin lähelle elokuvassa esiintyviä henkilöitä, ja taiteilijat kertovat lopulta erittäin avoimesti idän ja lännen suhteista ja vaikutuksesta taiteeseensa. Lisäksi taiteilijoiden oma henkinen kehitys tulee esille elokuvan aikana. Wang haikailee länsimaisten vaikutteiden vähentämisestä, vaikka on itse osittain vastuussa niiden yleistymisestä, ja Liu joutuu tekemään valintoja perhe-elämän ja taiteilijanuran välillä. Elokuvassa esitellyt taiteilijat eivät kuitenkaan pyri taiteellaan mihinkään yhteiskunnalliseen päämäärään, joten Chimerasista nauttiminen on pitkälti kiinni siitä, riittääkö katsojalle taide taiteen itsensä vuoksi, vai pitääkö sillä pyrkiä tekemään muutosta ja vaikuttaa epäkohtiin. Tämän vuoksi Chimeras sopii erinomaisesti katsottavaksi yhdessä Alison Klaymanin dokumenttielokuvan Ai Weiwei: Never Sorry kanssa, koska nämä kaksi elokuvaa tarjoavat hyvin erilaiset lähtökohdat periaatteessa saman aiheen tarkkailuun.
Ohjaaja ja muutama muu elokuvan tekemiseen osallistunut henkilö olivat paikalla näytöksessä, ja Mattila vastaili yleisön kysymyksiin yhdessä elokuvan leikkaajan kanssa. Q&A-tilaisuudesta tuli selkeästi esille aiheen henkilökohtaisuus ohjaajalle, joka on pitkään liikkunut esittelemissään piireissä. Lisäksi oli mielenkiintoista kuulla, miten alun perin elokuvaa varten on haastateltu neljää eri ihmistä, mutta kaksi heistä karsiutui pois editointivaiheessa. Mattila ilmaisikin halunsa päästä tekemään jotain heihin liittyvää, jos vain mahdollisuus siihen tarjoutuu joskus. (JM)
Dragon Girls (2012)
Inigo Westmeierin dokumenttielokuva Dragon Girls kuvaa kiinalaisen kung fu –koulun tyttöoppilaiden elämää. 35 vuodessa koulu on kasvanut pienestä oppilaitoksesta massiiviseksi, yli 26 000 oppilaan, armeijaksi. Elämä koulussa on äärimmäisen kovaa. Harjoittelua on kuusi päivää viikossa aamusta myöhäiseen iltaan asti. Talvisin koulussa on kylmä, koska lämmitystä ei ole, ja ruoka on epämääräistä moskaa, jonka seasta saattaa löytyä takapihan kompostin pieneliökanta. Itkeminen ja kivun näyttäminen ovat merkkejä heikkoudesta. Heikkouden näyttäminen saa kouluttajat tympeiksi, joten kaiken kätkeminen sisäänsä on paras vaihtoehto, jos koulutuksesta haluaa selvitä kunnialla.
Useimmiten kouluun tullaan siksi, että vanhemmilla ei ole mahdollisuutta kasvattaa lastaan joko ajan tai rahan puutteen vuoksi. Koulusta saa sen pitäjien mukaan lähteä koska tahansa pois, mutta oppilaiden juttujen perusteella asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Ilmaisemalla halunsa lähtemisestä onnistuu vain joutumaan silmätikuksi ja pahimmassa tapauksessa tämä tietää ikävyyksiä. Vanhempien haastatteluista huomaa, että he eivät tarkoituksella halua pahaa, mutta heidän ajatusmaailmansa on tietyistä syistä sellainen, että tämä on paras ratkaisu.
Erään koulusta karanneen tytön isä kokee epäonnistuneensa, koska hänen tyttärensä ei tee elämällään mitään, ja hän lähettää lopulta tytön takaisin. Tyttöä haastatellaan elokuvassa sekä hänen ollessaan kotona että hänen palattuaan kouluun. Ero nuoren naisen käytöksessä koulun sisällä ja sen ulkopuolella on huima, koska hän selkeästi haaveilee länsimaalaisemmasta elämästä, kuten rakennekynsien käyttämisestä, tietokoneen pelaamisesta ja hittimusiikin kuuntelemisesta perinteisen kiinalaisen elämän sijaan. Osa koulun oppilaista taas ikään kuin hyväksyy kohtalonsa siksi, että he ajattelevat näin olevansa pienempi rasite vanhemmilleen. Heidän kunnioituksensa perhettä kohtaan säilyy vankkumattomana, vaikka samanaikaisesti heitä vaivaa pelko siitä, että heidän vanhempansa ovat hylänneet heidät.
Yksi tytöistä kaipaa isäänsä, joka tulee vierailemaan, jos tyttö saavuttaa kilpailussa ensimmäisen sijan. Tytön ja isän välinen puhelinkeskustelu, jossa tyttö kertoo tulleensa kilpailuissa toiseksi ja neljänneksi, ja isä toteaa, että tämä ei riitä, on sydäntä särkevän raastavaa katsottavaa. Vaikka koulu tuntuu tämmöisten kohtausten perusteella julmalta kasvatuslaitokselta, jota katsojan täytyisi vihata, ei se syö yhtään tehoa siltä, että sen oppilaat pystyvät koulutuksensa jälkeen aivan uskomattomiin saavutuksiin. Dokumentissa nähtävä yhdeksänvuotias tyttö pistäisi helposti suurinta osaa tämän tekstin lukijoista turpaan tarpeen vaatiessa. Rankka harjoittelu ja kova itsekuri saavat lopulta ihmisen venymään äärimmilleen. Se, onko lapsuuden vaihtaminen tähän kaikkeen lopulta sen arvoista, on asia erikseen. (JM)
Artikkeliin kuuluvat myös erilliset kritiikit elokuvista: