Maa: Yhdysvallat
Genre: Konserttitaltiointi
Ohjaus: Nimród Antal
Käsikirjoitus: Nimród Antal, James Hetfield, Lars Ulrich, Kirk Hammett, Robert Trujillo
Kuvaus: Gyula Pados
Leikkaus: Joe Hutshing
Sävellys: James Hetfield, Lars Ulrich, Kirk Hammett, Robert Trujillo
Näyttelijät: Dane DeHaan, James Hetfield, Lars Ulrich, Kirk Hammett, Robert Trujillo
Metallica. Siinä vasta yhtye, jonka elokuvallinen historia on lyhyt, mutta mielenkiintoinen. Ennen vuotta -96 heidän musiikkiaan ei suoranaisesti käytetty elokuvissa, mutta sitten Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn ohjaama erinomainen dokumentti Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills, joka seurasi kolmen näennäisesti syyttömän hevariteinin tietä teloitusta kohti rikoksista, joita he eivät suorittaneet, vakuutti yhtyeen siinä määrin, että elokuvaan saatiin ottaa teinien suuresti idolisoiman yhtyeen musiikkia. Tämän jälkeen soundtrackeilla Spawnista Zombielandiin on saatu nauttia toinen toistaan huonommin rummutetuista hevirällätyksistä. Berlinger ja Sinofsky ohjasivat myös vuonna 2004 modernin cinema verité -dokumentin merkkipaalun Metallica: Some Kind of Monsterin, jossa bändi esitettiin poikkeuksellisen rankassa ja suorastaan epäsuopeassa valossa.
Juuri Some Kind of Monsterin varsin raju tapa kuvata kohdettaan antoi ymmärtää, että kenties yhtyeen jäsenet ovat itsetietoisia ja ymmärtävät itsekin käyttäytymisensä olevan välillä naurettavaa, koska antoivat sen näkyä myös dokumentin katsojille. Valitettavasti yhtyeen uusi elokuva, Nimród Antalin ohjaama Metallica: Through The Never todistaa, että heput ovat unohtaneet sittemmin kaiken, mitä saattoivat Some Kind of Monsterista oppia.
Tällä kertaa kyseessä ei ole dokumentti. Ainakaan täysin. Leijonanosa elokuvasta on konserttitaltiointia kahdesta naurettavan ylivedetystä lavashow’sta, jotka bändi veti toissavuonna Kanadassa. Jos tosin olet nähnyt elokuvan trailerin, oletat varmasti, että ainakin puolet elokuvasta tapahtuu varsinaisen konsertin ulkopuolella, jossa roudari Trip (Dane DeHaan) yrittää löytää Metallican epätoivoisesti tarvitseman bensaa kaipaavan rekan, jonka sisällä on salaistakin salaisempaa lastia. Tehtävää vaikeuttaa kaduilla vallitseva helvetillinen mellakka, jossa päällimmäiseksi nousee kaasunaamariin pukeutunut mellakoitsijoita murhaava ratsumies, joka ottaa Tripin seuraavaksi kohteekseen.
Valitettavasti elokuvan mainonta valehtelee melko räikeästi, sillä pariminuuttinen traileri taitaa sisältää pätkän ihan jokaisesta kehystarinassa olevasta kohtauksesta. Se vähä, mitä elokuvassa on, on myös huonoa. Huonosti konserttimateriaalin keskelle leikattuja yksittäisiä otoksia, joiden sisältö liittyy korkeintaan pintapuolisesti soitettavaan biisiin, jonka sanoituksista ei laulaja James Hetfieldin “sylkeäkö vai ei sylkeä” -vokalisointimentaliteetin ansiosta saa mitään selvää. Tarina menee loppua puolen niin aivovammaiseksi, että Tripin kantaessa mystistä laukkua pitkin kaupunkia jo toivoisi, että voisi katsoa lisää rumpali Lars Ulrichin pian infarktiin päätyvää ruhoa paukuttamassa peltejä. Mitä mystisessä laukussa on sisällä? Marcellus Wallacen sielu, tiedä häntä. Sitä ei tietenkään koskaan katsojalle paljasteta. Jos olisin tiennyt, että tämä on puhdas konserttielokuva, jossa on alle vartin edestä kehnoa trilleriä, en olisi mennyt katsomaan sitä. En vihaa Metallican musiikkia, mutta koen ajan, jolloin se oli minulle ihmisenä ajankohtaista, olleen takanani. En siis kuulu elokuvan kohdeyleisöön.
Mikä se kohdeyleisö sitten on? Jaa-a. Elokuvan ystävät eivät ainakaan siihen kuulu. Konserttielokuva on genrenä hankala. Siitä on vaikea nauttia ilman, että pitää suuresti konsertoivasta yhtyeestä. Niitä voisi siis kutsua fanituotteiksi. Ja sitä Through the Neverkin on. Valitettavasti se on myös huono fanituote. Jotta se olisi hyvä, se vaatisi, kuten termistä voisi päätellä, että se on tehty faneille. Through the Never on kuitenkin tehty hivelemään bändin kollektiivista egoa, ja se onnistuu samalla näyttämään keskisormea yhtyeen ihailijoille.
Tästä hyvänä esimerkkinä toimii ensimmäinen kohtaus, jossa lihava keski-ikäinen humaltunut partaveikko Metallica-kledjuissa yrittää epätoivoisesti nousta autonsa katolle konserttihallin ulkopuolella huutaen samalla bändin nimeä. Elokuva alkaa tällä. Ensimmäinen asia, jonka yhtyeen fani näkee elokuvaan tullessaan on irvaileva kohtaus hänestä itsestään. Tämä voisi olla OK. Se osoittaa tietynasteista itsetietoisuutta. Valitettavasti, kuten totesin jo aiemmin, sellaista ei tässä elokuvassa ole kohdistettu lainkaan itse bändiin. Tästä toimii hyvin esimerkkinä bändin jäsenten esittely konsertin kehystarinassa, sillä Tripin saapuessa keikkapaikalle hänen ohitseen ajaa hopeisessa 30-luvun gangsteriautossa hidastetusti James Hetfield, puskien samalla auton pakoputkesta liekkejä. Basisti Robert Trujillo soittaa kaiuttimin koristellussa siivouskomerossa bassoa niin kovaa, että katosta rapisee laastia lattialle.
Faneja ei varmasti ilahduta se, miten heitä myöhemminkään kuvataan. Trip on henkisesti epätasapainoinen skeittarinuori, ja elokuvan mellakoitsijat, jotka tuntuvat parhaimmillaan tanssahtelevan rytmissä Metallican biisien kanssa minkä poliisien hakkaamiseltaan ehtivät, ovat täysiä raivohulluja. Kenties tämä on tarkkaa, ja kaikki bändin fanit ovat tällaisia. Jos olisin fani, minua ei kuitenkaan liiemmin ilahduttaisi, että minut esitettäisiin yhtenä kolmesta stereotyypistä samalla, kun bändin jäsenet heiluvat kyseenalaistettavan cooliutensa huipulla keikkalavalla.
Ja voi että he heiluvatkin. Lars Ulrich näyttää tosiaan jatkuvasti siltä, että pumppu lentää pian rintakehästä ulos. Kitaristi Kirk Hammettin huomaavat vain tarkkanäköiset. Hetfield yrittää epätoivoisesti päättää, laulaako vai sylkeä. Trujillon ilmeet ovat vertaansa vailla. Musiikki… no, se on Metallicaa. Yhtye on varmasti saavuttanut sellaisen suosion tason, että jokainen on ainakin kappaleen kuullut. Ja se kuulostaa aika samalta livenä. Konsertin 3D-kuvausta on kehuttu, mutta ainakaan lehdistönäytöksen sijaintina toimineessa Kinopalatsin 2-salissa se ei päässyt oikeuksiinsa. Lavashow on tavallaan myös pettymys siinä mielessä, että näin fiktiivisellä pohjalla leikittelevällä konserttielokuvalla olisi oikeasti mahdollisuus tehdä jotain elokuvallisesti mielenkiintoista genressään. Sitä ei tapahdu. Show on hulppea, mutta perustuu puhtaasti asioihin, jotka voi toteuttaa käytännössä normaalissa keikkatilassa, mikäli unohdetaan Ulrichin rummutuksesta nousevat salamat.
Ja tätä kaikkea seuratessani minulla nousi eräs kysymys mieleen. Ovatko konserttielokuvat elokuvateatterielokuvia? Jotenkin idea siitä, että paras tapa kokea Metallican konsertti on istua pimennetyssä salissa ahtaassa tuolissa katsomassa sitä, ei tunnu oikealta. Tämä jos mikä musiikki vaatii yleisön osallistumista ja ennen kaikkea bändin vuorovaikutusta sen kanssa. Elokuvan kohdalla se on mahdotonta. Elokuvateatterissa vielä vaikeampaa, koska elokuvateatterikulttuuri oikeutetusti odottaa, että elokuvien aikana katsojat eivät nouse hyppimään penkeillään. Tällaisenaan Metallica: Through the Never on yksiselitteisen pitkästyttävä kokemus. Se ei innosta tai jännitä. Sen narratiivi on todellinen pannukakku, eikä musiikki saa aikaan mitään erityistä kipinää. Johtui se sitten elokuvasta tai katselutilanteesta, en tiedä. Paras tapa kuitenkin kokea tällainen keikka olisi osallistua siihen. Tai odottaa seuraavaa, johon osallistua. Sonisphereenkin on enää reilu puoli vuotta!