Ihmistä on siunattu ainutlaatuisella kyvyllä hahmottaa aikaa kellontarkasti. Oli yö tai päivä, miehellä tai naisella on aina ymmärrys ainakin siitä, miten nopeasti aika kuluu. Mutta mitä tapahtuu, jos tämän taidon riistää ihmiseltä? Jos ajan käsitys poistuisi aivoista ja paikat, tilanteet ja kohtaamiset alkaisivat jatkuvasti muistuttaa toisiaan. Olemassaolosta tulisi eräänlainen limbo, jossa ei pystyisi erottamaan todellisuutta unesta. Miten sitä edes tietäisi olevansa elossa?

Tämä on kiehtova konsepti, mutta vielä mielenkiintoisempaa on, että mainoslauseilla kuten “Etsivä Will Graham ei tiedä sitä vielä, mutta hänellä on uusi tappavan hyvä pari” markkinoitu Thomas Harrisin kirjoihin perustuva Hannibal yrittää avata tätä dilemmaa. Kronologisesti ennen ensimmäistäkään kirjaa tapahtuvassa TV-sarjassa Hugh Dancyn tulkitsema Will Graham on FBI-agenttien kouluttaja, jolla on ainutlaatuinen kyky pystyä kokemaan niin syvällistä empatiaa sarjamurhaajia kohtaan, että mieheltä luonnistuu tekojen ja tulevien suunnitelmien tulkitseminen pelkästään rikospaikalle menemällä ja siellä rikollisen teot mielensä sisällä toistamalla. Kuulostaa poikkeuksellisen pöhköltä, tiedän. Soppaan sotketaan Laurence Fishburnen esittämä esimies Jack Crawford sekä Mads Mikkelsenin tohtori Hannibal Lecter, jotka molemmat omilta tahoiltaan haluavat hyväksikäyttää Williä. Crawford haluaa hänet takaisin kentälle ratkomaan turbovauhdilla Yhdysvaltojen keskilänttä vaivaavia sarjamurhia kun taas Lecter tahtoo vain tietää, miten tällaisen miehen mieli todella toimii.

Vastaus sarjan ensimmäisen kauden aikana on yksinkertainen: Se ei toimi. Willin palattua etsivän töihin hän saa tuloksia aikaan oman psyykensä uhalla, uhraten lopulta sekä fyysisen että mielensä terveyden. Osasyynä tähän ovat erittäin karmivat sarjamurhaajat, joita Will jahtaa. Niistä syntyy yksi Hannibalin suurimmista viehätyksistä. Nykyaikana jolloin lähes kaikki sarjat tai elokuvat, jotka niin sanotusti vetävät yli, tekevät sen ironisesti pilke silmäkulmassa. Hannibal ei osallistu moiseen. Kun ruudulle vyörytetään uhrinsa insuliinishokkiin ajava murhaaja, joka sitten hautaa heidät maan alle jotta heistä kasvaisi sieniä, Fishburnen Crawford korkeintaan murahtaa tyytymättömästi katsoessaan Williä koskettelemassa kivettyneitä tatteja joiden alla on joskus ollut ihmisaivot. Sarja tuntuu ovelasti samalla tiedostavan ylilyöntinsä, suorastaan herkuttelevan niillä, mutta se tekee sen ilman ivaa tai sarkastista terää. Se tietää, että pidämme oudoista jutuista, ja se on hyvä, sillä sarjakin pitää niistä, välillä jopa mässäillen niillä. Makaaberi tunnelma on läsnä jokaisessa hetkessä, ja sitä avittaa suuresti sarjan harvinaisen hyvin toteutettu visuaalinen puoli. Synkkä yleisilme saa hassusti väriä, kun siihen leikataan kuvia pimeydessä ihmiskeuhkoja leikkelevästä Mikkelsenistä toteemipaaluja raadoista kokoavan Lance Henriksenin uusimpaan taideteokseen. Musiikki tukee vahvaa kuvallista ilmaisua erinäisten klassisten sovitusten kautta, ja leikkaus tuntuu olevan juuri sopivan särmikästä joka sekunnilla.

Toinen osapuoli Willin mielenterveyden kirjaimelliseen lahoamiseen on hänen aivoissaan oleva rappeumatauti, jonka olemassaoloa Lecter pimittää häneltä, kunnes se ei ole enää mahdollista kiinnijäämisen vuoksi. Hannibal Lecter ei tässä sarjassa ole Anthony Hopkinsin klassiseksi nousseen roolisuorituksen mukainen pakkomielteinen charmantin ja hulluuden välillä villisti pallotteleva sosiopaatti, vaan enemmänkin iljettävä ja peilityyni pikkupiru, kujeilija, joka kannibalismin ja sarjamurhien ratkomisen sekä toteuttamisen välissä löytää aikaa järjestää hilpeitä illalliskutsuja ja toimia lähes jokaisen muun hahmon henkilökohtaisena psykiatrina. Tavoitteena tuntuu ensimmäisten jaksojen aikana olevan epätoivoinen yhteyden löytäminen ylipäänsä johonkin ihmiseen, mutta Williin kehittyvän omituisen suhteen myötä käy selväksi, ettei Hannibal kykene ystävyyssuhteeseen. Vaikka hän yrittäisi – ja on tässä tapauksessa kyseenalaista, yrittääkö hän edes – suhde päättyy aina siihen, että hän psykologisilla kokeiluillaan työntää ystävänsä liian pitkälle, usein kuolettavin lopputuloksin.

Vaikka Mikkelseniä ei näy yleensä kuin kolmanneksen jakson kestosta, hänen kohtauksistaan vahvasti välittyvä psykologinen pilvi leijailee koko sarjan yllä. Sarjamurhaajat saavat useimmiten selittää tekonsa jäätyään kiinni, ja motiiveissa on edustettuna kaikki tyypilliset sosiopaattiset selitykset narsismista itseinhoon. Esimerkiksi aiemmin mainitun tattimurhaajan kohdalla selitys on idealistisen kaunis, ja painottaa sitä, että mies vain vapautti uhrinsa tästä kamalasta maailmasta parempaan, kauniimpaan paikkaan, osaksi elämän kiertokulkua. Uhreilleen enkelinsiivet heidän nahastaan tekevä itseään jopa genitaalialueelta silpova murhaaja taas tekee kuolemaa syövän kourissa ja haluaa itselleen suojelusenkeleitä tuonpuoleiseen. Kiehtovin kohde psykologisesti sarjassa on kuitenkin myös Lecterin bongaama agentti Graham. Ensimmäisessä jaksossa Will pelastaa erään sarjamurhaajan tyttären kuolemalta isänsä käsissä, ja loppukauden heidän välilleen kehittyy eräänlainen isä/tytär-suhde sillä erotuksella, että myös Lecter toimii isähahmona. Sarjan jatkuessa häiritsevämpään suuntaan menevissä unissaan Graham näkee tämän nuoren naisen, Abigailin, esimerkiksi istumassa häntä vastapäätä keskellä peltoa. Heidän keskellään makaa hirvensarviin lävistetty alaston nainen, Abigailin paras ystävä, ja Will hymyilee iloisesti tytön kutsuessa häntä isäkseen. Tämä juontaa juurensa sarjan alussa halvalta deus ex machinalta vaikuttaneeseen empatiakykyyn. Willin ensimmäinen yritys päästä murhaajan mielen sisään jääkin hänen mieleensä, ja hän haluaa muuttua – tai muuttuu väistämättä – itsekin eräänlaiseksi versioksi tästä murhaajasta. Hänen identiteettinsä murenee ampumansa miehen tullessa tilalle. Will pysyy kuitenkin itse jatkuvasti tietoisena tästä, eikä hän pysty estämään prosessia. Se tekee Hannibalista välillä varsin kipeää katseltavaa. Willin kokema psyykkinen ahdistus viimeisten jaksojen aikana alkaa olla jo aidosti ahdistavaa, ja ainoa ihminen josta hän hakee tukea, tohtori Lecter, ohjaakin häntä kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Ja tämän ahdistuksen mukana tulee myös se asia, jolla aloitin tekstini. Willin aivojen sekä psyyken kokiessa kovia hän ei pian itsekään tiedä, missä on ja mitä tekee. Unet muuttuvat todellisuudeksi kun niitä ei enää erota toisistaan, ja keskustelusta nukkumaan hyppääminen tapahtuu kesken lauseen. Vastaavanlaista problematiikkaa on esitetty erinäisissä medioissa ennenkin, mutta poikkeuksellisen mainstream-tv-sarjoissa Hannibalin tekee se, että se ei tyydy kuvaamaan näitä tilanteita tv-katsojan näkökulmasta. Se ottaa hänet mukaan ahdistukseen ja sekavuuteen. Muissa sarjoissa normaalilta tuntuva leikkaus paikasta toiseen muuttuukin hämmentäväksi ja karmivaksi, kun sarjan päähenkilö toteaa, ettei tiedä, miten siirtyi edellisestä paikasta nykyiseen. Paikkojen lisäksi myös niiden välinen tila muuttuu abstraktiksi käsitteeksi. Hahmot eivät yhtä poikkeusta lukuun ottamatta koskaan astu lentokoneeseen ja harvemmin ajavatkaan, mutta kun tarve vaatii, voidaan ilmestyä Alabamasta Missouriin sekuntien sisällä, eikä kukaan Willin lisäksi koskaan kyseenalaista näitä siirtymiä. Tunnelma on välillä kuin Twin Peaksista kaikkien muiden tuijottaessa hiljaa rikospaikan keskeltä tyhjyyttä heräävää agenttia – ja täten myös meitä, katsojia, jotka jakavat tämän ahdingon.

Kouriintuntuvan ahdistuksen vuoksi sarjan kliimaksina toimiva, viimeisestä jaksosta noin neljänneksen syövä keskustelu Willin ja Lecterin välillä Dancyn upeasti hakevan mielensä viimeisistä terveistä sopukoista järkeilyä hänen viimeaikaiselle käytökselleen on poikkeuksellisen toimiva ja tyydyttävä kliimaksi. Lecteriä ei voiteta, mutta Graham, ja katsojat, päästetään tästä sisäisestä ahdingosta vapaiksi käyttäen apuna huikeita visuaalisia kikkoja jonkinlaiseksi hirvipiruksi meikatusta Mikkelsenistä tuhkanharmaisiin eläviin muistikuviin menneistä ruumiista. Lopetus on silti vain hetken helpotus – Sarjan toinen kausi kuvataan pian, ja minusta tuntuu, että sarja, jonka yksi jakso alkaa ihmisruumiista kootulla kymmenmetrisellä toteemipaalulla ei hellitä katsojiaan jatkossakaan. Ja se jos mikä on positiivista tässä kevyen viihteen media-yhteiskunnassa.