Rakkautta & Anarkiaa -raporttimme kolmannen osan elokuvan käsittelevät Lähi-idän ongelmia ja erilaisia naiseuden teemoja. Kolmannen osan ovat toimittaneet Jyri Majuri, Jens Hattuniemi ja Mikko Lamberg.
The Attack (2012)
Amin Jaafari on Israelissa asuva kirurgi, joka voittaa ensimmäisenä arabina arvostetun lääketieteen palkinnon. 15 vuotta Israelin puolella työskennellyt Amin on luopunut islamista, ja ainoa asia, johon hän uskoo, on ihmishenkien pelastaminen. Palkintogaalassa kansojenvälistä yhteistyötä maalailevan miehen elämältä kuitenkin katoaa pohja, kun hänen paperilla kristinuskoa harjoittanut vaimonsa Siham kuolee itsemurhapommituksessa. Tarkempien tutkimusten jälkeen paljastuu, että juuri Siham oli vastuussa räjähdyksestä, jonka lukuisia uhreja Amin turhaan yritti pelastaa leikkauspöydällä.
The Attack keskittyy räjähdyksen jälkeen kuvaamaan Aminin kärsimystä ja epäuskoa siitä, miten ihminen, jonka hän on tuntenut 15 vuotta, on voinut tehdä jotain niin täysin hänen omien arvojensa vastaista. Miehen henkistä hajoamista edistää Israelin poliisin jatkuva painostus ja hänen heittämisensä lukkojen taakse epäiltynä teon avustamisesta. Elokuva onnistuu kuvaamaan hyvin sen, miten ihminen käyttäytyy suuren salaisuuden tultua julki – asian kieltämisellä, itsesäälillä, syyllisen etsimisellä ja läheistensä vastuun muille siirtämällä. Vaikka todisteita ilmaantuisi kuinka paljon, on Aminin mahdotonta uskoa, että hänen rakastava vaimonsa voisi olla vastuussa jostain näin hirvittävästä. Syyn täytyy olla muualla.
Lopulta ainoaksi ratkaisuksi osoittautuu lähteä Palestiinaan selvittämään oikeita syyllisiä pommi-iskun takana. Amin joutuu rajan toisella puolella kauhukseen huomaamaan, miten joka paikkaa koristaa Sihania ylistäviä marttyyrijulisteita. Ihmiset tulevat kättelemään häntä sankarin puolisona, ja koko miehen arvomaailma joutuu koetukselle tämän edessä. Vastausten etsimisen suurimmaksi ongelmaksi Aminille osoittautuu se, että totuus on niin julma, ettei hän välttämättä pysty sulattamaan sitä. Kaikkiin kysymyksiin on muutenkin mahdotonta saada vastausta, koska vastaukset ovat näkökulmasta riippuen täysin erilaisia.
Elokuva on selkeästi vahvimmillaan, kun se kuvaa Aminin henkistä hajoamista. Pääroolissa nähtävä Ali Suliman tekee vakuuttavaa työtä henkisen muutoksen kanssa kamppailevana humanistina, joka löytää yhtäkkiä sisältään vihaa ja puolueellisuutta, joista hän on yrittänyt luopua koko elämänsä ajan. Palestiinan puolelle mentäessä The Attack muuttuu vähitellen laajaksi salaliittojuoneksi, jota katsoo ongelmitta, mutta joka ei kerro vallitsevan tilanteen vakavuudesta samalla intensiteetillä kuin Aminin hahmon sisäiset ristiriidat. Loppua kohden kahden eri puolen näkökulmat asiasta onnistuvat palauttamaan The Attackin raiteilleen, mutta liian pitkään kestävä ja laajalle etenevä syyllisten etsiminen syö elokuvalta sen kovimman terän. (JM)
Inch’allah (2012)
Israelin ja Palestiinan rajan tuntumaan sijoittuva Inch’Allah kertoo Palestiinan puolella synnytyslääkärinä toimivasta kanadalaisesta Chloésta. Hän asuu töidensä ulkopuolella Israelissa ja ylittää rajan joka päivä ilman mitään ongelmia katsellessaan samalla kymmenien muiden epätoivoisia yrityksiä päästä toiselle puolelle. Alkuun Chloé ei kiinnitä tähän mitään huomiota, koska hän aikoo pysyä puolueettomana kaikissa mahdollisissa konflikteissa ja vain tehdä lääkärintyönsä kunnolla.
Israelin puolella Chloé ystävystyy rajavartijana työskentelevään Avaan, jonka kanssa ryypätään vapaa-ajalla ja ollaan muutenkin kuin normaaleja kaveruksia. Palestiinan puolella lääkäri kuitenkin joutuu kauhukseen todistamaan, miten israelilaiset pommi-iskun jälkeen etsivät syyllisiä kyseenalaisin keinoin tavallisista asukkaista välittämättä. Hieman tämän jälkeen Chloé ystävystyy viimeisillään raskaana olevan Randin kanssa eikä puolueettomuus ole enää vaihtoehto. Vaikka eri puolilla rajaa asuvat naiset pitävätkin Chloésta ja ovat aidosti ystävällisiä tälle, kytee heidän pintansa alla ajatus siitä, että Chloé on petturi kaveeratessaan myös vihollisten kanssa. Kuten elokuvassakin todetaan, ”ollessasi kaikkien puolella, et ole kenenkään puolella”.
Inch’Allah vaikuttaa alkuun keskittyvän pelkästään palestiinalaiseen näkökulmaan, mutta onneksi se avaa myös konfliktin toisen osapuolen riittävän hyvin estääkseen muuttumisensa umpimieliseksi saarnaamiseksi. Kaikki osapuolet ovat itsessään hyviä ja toisistaan välittäviä ihmisiä, mutta liian pitkään vallinneen konfliktin vuoksi yhteisen sävelen löytäminen on mahdotonta, vaikka esimerkiksi jalkapallosta puhumalla osapuolet melkein löytävätkin sen hetkeksi. Tämä myös osoittaa, etteivät täysin erilaiset kansat välttämättä ole niin kaukana toisistaan kuin voisi kuvitella. Maiden välinen poliittinen tilanne vain vaikuttaa ihmisiin liian paljon.
Lopulta Chloé ymmärtää, ettei hän voi yhdistää toisiaan vihaavia kansoja, ja yritystensä ja epäonnistumistensa vuoksi hänen ystävänsä hylkäävät hänet. Tämä ajaa naisen radikaaleihin tekoihin, mikä valitettavasti syö hieman elokuvan tehoa, koska vaikka tunnekuohun vallassa impulsiivisesti toimiminen on ihmiselle ominaista, olisi elokuva ollut vaikuttavampi, jos se olisi laittanut Chloén toimimaan lopulta niin kuin länsimaat yleisestikin ottaen toimivat alueen konfliktiin liittyen: kääntämällä selkänsä ja olemalla ajattelematta koko asiaa. (JM)
Blancanieves (2012)
Blancanieves edustaa viime aikoina jonkinasteista uutta tulemista kokenutta mykkäelokuvaa ja kumartelua elokuvan varhaishistorialle – tietysti mykkäelokuva ei palaa takaisin miksikään suureksi trendiksi, vaan pysyy satunnaisissa arthouse-kokeiluissa, mutta toivoa sopii, että sen ilmaisukeinoja opittaisiin hyödyntämään yhtä luovasti elokuvan nykyisiin tehokeinoihin nähden kuin Blancanievesissä.
Tarina on Lumikki ja seitsemän kääpiötä sijoitettuna 1920-luvun lopun Espanjaan. 1900-luvun alkupuolella suuri matador Antonio Villalta ottelee hienointa otteluaan, mutta joutuu viimeisen härän äkkiä pirstomaksi. Katsomossa hänen flamenco-tanssijavaimonsa saa kohtauksen ja joudutaan kuljettamaan hätäleikkaukseen. Lapsi säilyy hengissä, mutta nainen kuolee. Mieleltään järkkyneen ja neliraajahalvaantuneen matadorin elämä muuttuu sisällöttömäksi. Hän menee naimisiin julman sairaanhoitajattaren kanssa, joka alkaa elellä rouviksi miehensä varoilla, kun mies on lukittuna ison kartanon yläkertaan. Nuori tyttö, Carmen, lähetetään isoäitinsä kasvatettavaksi. Valitettavasti vuosien jälkeen isoäiti kuolee ja Carmen lähetetään lähes katatonisessa tilassa olevan isän ja ilkeän äitipuolen hoiviin.
Blancanieves poikkeaa itse päätarinasta monessakin mielessä, vaikka esikuva tunnistettavissa onkin. Kääpiöitä on seitsemän sijaan kuusi, Lumikki on aiempaa feministisempi ja omapäisempi hahmo, ja niin edespäin. Kuten alussa todettua, merkittävintä elokuvassa ovat sen kuvalliset keinot. Elokuva muistuttaa siitä millaisia tarinankerrontakeinoja elokuvissa entisvuosina on käytetty villisti pyörivästä kamerasta sulavasti editoituihin joukkokohtauksiin, mutta jotka sittemmin ovat jääneet turbonopean musiikkivideoeditoinnin alle. Jos The Artist oli hyvin historiastaan itsetietoinen kumarrus Hollywoodille, on Blancanieves elokuva eurooppalaisen mykkätaiteen kuvankäytöstä.
On yhtäläisen häkellyttävää kuinka upeasti näyttelijät ovat onnistuneet tavoittamaan mykkäfilmin ilmaisun. Erityisen kunniamaininnan ansaitsevat kertakaikkisen vangitsevat kasvot omistava Macarena García aikuisena Lumikkina, hänen äitipuoltaan Encarnaa herkullisen campisti esittävä, Panin labyrintistakin tuttu Maribel Verdú ja pyörätuoliin sidottua matadoria esittävä Daniel Giménez Cacho. Modernimpeja kuvaratkaisuja edustavat sellaiset nopean editoinnin keinot ja kuvakulmat, joiden kaltaisia nähtiin mykkäfilmiaikoina harvemmin – ainakaan aivan tällaisessa muodossa.
Itse elokuva on lopulta aika keskinkertainen eikä niin tasavarmasti tehty kuin kauttaaltaan siloiteltu The Artist ja hajoaa lopussa tarinankerronnan luisuessa vähän turhan paljon joka suuntaan. Filmi on pääosin kepeä ja humoristinenkin, mutta sitä pirstovat ajoittain saduille tyypilliset synkeän mustat, terävät piikit. Lähes masentavia sävyjä saava lopetus viittaa tietysti elokuvan tapahtuma-ajankohdan jälkeen alkaneeseen aikaan Espanjan historiassa, jota sävyttivät alistuminen ja pelko. Miten tarina voisikaan päättyä perinteisen onnellisesti, kun aivan nurkan takana on sisällissota? (ML)
Foxfire (2012)
Foxfire kertoo 1950-luvulla elävästä nuoresta tyttöjoukosta, joka kyllästyy heille asetettuihin sukupuolirooleihin. Radikaali Legs perustaa yhdessä kiltin Maddyn kanssa miehiä vastaan taistelevan ryhmän nimeltä Foxfire. Alkuun ryhmä auttaa lähistön sorrettuja naisoppilaita, mutta jäsenten lukumäärän kasvaessa se siirtyy pikkurikoksiin ja vandalismiin. Nuorilla naisilla on kerrankin muita tukenaan, jolloin ryhmässä on helpompi tehdä tavallisuudesta poikkeavia asioita. Homma kuitenkin karkaa käsistä paikallisen poikajengin selvitettyä ryhmän jäsenten identiteetit ja Legsin uhatessa yhtä pojista veitsellä. Tämän seurauksena hänet lähetetään nuorisovankilaan, ja koko ryhmä näyttää tulleen tiensä päähän.
Legsin vapauduttua hieman myöhemmin ryhmä kuitenkin kokoontuu uudelleen ja päättää erkaantua muusta maailmasta. Tytöt vuokraavat syrjäisen talon ja alkavat pyörittää siellä omaa ennakkoluuloista vapaata kommuuniaan, jonne kuka tahansa sorrettu nainen on tervetullut. Kaunis ajatus naisten vapautusliikkeestä karkaa aina vain kaukaisemmaksi, kun rahaa pitäisi saada jostain ja ryhmään haluaa liittyä esimerkiksi musta nainen. Tämä herättää ryhmän sisällä paljon ristiriitoja, koska nuorten naisten mielestä ilmeisesti jotkut ovat kuitenkin tasa-arvoisempia kuin toiset.
Ryhmän sisäisessä hierarkiassa tulee myös ongelmia, koska Foxfiren sääntöjen mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia. Siitä huolimatta radikaalit suuntaukset tarvitsevat vahvan johtajan, ja ilman Legsiä ryhmä oli valmis kuopattavaksi. Osa jäsenistä on mukana vain ja ainoastaan siksi, että Legs on vahva ja karismaattinen johtaja. Osa taas on mukana puhtaasta miesvihasta, ja toiset vain johonkin itseään suurempaan kuulumisen ilosta. Jäsenmäärän kasvaessa eri syistä ryhmään kuuluvia ihmisiä on liikaa, jotta mikään voisi enää toimia kunnolla. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu jatkuva rahan puute. Budjettien tekeminen ja muu tylsä eivät kuulu vapaiden naisten ajatusmaailmaan, vaan rahat pitää käyttää heti. Hetkessä eläminen on tärkeää. Epämääräinen rahankäyttö ajaa ryhmän lopulta rikoksiin.
Rikokset ovat alkuun himokkaiden miesten kanssa flirttailua ja heidän houkuttelemistaan syrjäisille alueille, jossa tytöt hyökkäävät joukolla ja vievät pahaa-aavistamattomien miesten rahat. Tytöt tekevät itse aina aloitteen, joten osa ryöstetyistä miehistä ei ole sellaisia sikoja, joita vastaan ryhmän pitäisi periaatteessa taistella. Kun eräänä iltana ryöstettävä mies ei olekaan kiltti höynäytettävä, vaan pesunkestävä raiskaaja, tuntevat tytöt yhtäkkiä olonsa epämukaviksi. Tässä vaiheessa Legs kertoo suunnitelmastaan kidnapata rikas kommunisteja vihaava kapitalistisika, johon hän on tutustunut tämän tyttären kautta. Yksi iso keikka ja sitten rahaa riittää loppuelämäksi. Yksinkertaista, eikö?
Kaikki menee tietenkin pieleen. Foxfire on lopulta vain kaunis idea nuorten naisten mielissä, eikä radikaali toiminta ole sitä, mitä suurin osa ryhmästä haki. Ryhmässä on niin paljon helpompi unohtaa omat periaatteensa ja mennä muiden mukana – varsinkin jos on tullut sorretuksi koko elämänsä ajan ja kuvittelee saavansa mahdollisuuden kostaa. Lopulta ryhmän jäsenet eivät voi muuta kuin alistua kohtaloonsa. Legs on ainoa, joka jatkaa taisteluaan. Herättämiensä ajatusten vuoksi Foxfiren lähes kahden ja puolen tunnin kestoon ei mahdu tylsiä hetkiä. (JM)
Blondie (2012)
Pohjoismaisista ihmisistä lienee ympäri maailman elävän stereotypia rationaalisina, säntillisinä ihmisinä. Tämän stereotypian kääntöpuolella pidämme itseämme tunnekylminä ja sisäänpäin kääntyvinä ihmisinä, jotka eivät kykene rationalismin ylistyksen takia ilmaisemaan tunteitaan ja small talkin puuttumista pidetään tämän huipentumana. Jesper Ganslandt pureutuu ruotsalaisten yläluokkalaisten naisten henkiseen pahoinvointiin ja vieraantumiseen omasta perheestä teoksessaan Blondie.
Elokuva keskittyy kolmeen sisarukseen: Elin (Carolina Gynning) työskentelee mallina, Katarina (Helena af Sandberg) on lääkäri, joka pettää miestään työkaverinsa kanssa ja Lova (Alexandra Dahlström) on perheen kuopus, joka asuu Lontoossa. Sisarukset kokoontuvat juhlimaan äitinsä Sigrdin (Marie Göranzon) 70-vuotisjuhlia ja luonnollisesti suvun kerääntyessä kaikki ihmisen sieluun pakattu paska tuppaa kuplimaan pinnalle.
Puhuttaessa hyvinvointivaltion pahoinvoivista ihmisistä aina jaksetaan muistuttaa, että kuka tahansa Afrikan nälkää näkevä lapsi olisi suunnattoman kiitollinen, jotta voisi saavuttaa tämän pahoinvoinnin tason. Valitsin Blondien katsottavaksi, sillä odotin jotain Thomas Vinterbergin Festen-elokuvan tyylistä henkisten rupien repimistä avohaavoiksi. Mutta Blondie on paljon hienovaraisempi ja käsittelee paljon arkisempia asioita, kuten sisaruskateutta tai katkeruutta omaa äitiä ja tämän kasvatustapoja kohtaan.
Myönnettäköön, että Blondiessa on muutama hyvin Festeniin sopiva hetki, esimerkiksi Lovan paniikkikohtaus juhlapäivällisellä, johon kukaan ei aluksi reagoi mitenkään kuvastaa erinomaisesti tunnekylmyyttä, jonka aiemmin mainitsin. Kaikkein virkistävintä Blondiessa kuitenkin on, että se keskittyy yksinomaan miehiä tunteellisemmiksi oletettuihin naisiin. Sigridin edesmenneeseen aviomieheen ei viitata millään tavalla, ja Katarinan aviomieskin on huvittavan yhdentekevä koko kuviossa. Naiset ovat toistensa ankarimpia tuomareita, oli kyse äidistä, siskosta tai ihan ventovieraasta ihmisestä. (JH)
Ginger & Rosa (2012)
Kulttiklassikko Orlandon ohjanneen Sally Potterin uusimmassa elokuvassa Ginger (Elle Fanning) ja Rosa (Alice Englert) ovat kahden Japaniin tiputetun atomipommin varjossa syntyneet teinitytöt, jotka ovat viettäneet koko lapsuutensa yhdessä, toistensa parhaina kavereina. Rosa on kiinnostuneempi uskonelämästä ja läheisten sielullisesta parantamisesta, kun taas alati poissaolevan totaalikieltäytyjäisänsä lailla kirjallisuuteen suuntautuneesta Gingeristä tulee runoilija ja atomisodan vastaisen liikkeen jäsen. Tyttöjen ympärillä pyörii erilaisia hahmoja, jotka ovat kaikki jonkinlaisia luonnostelmia ajan vasemmistolaisesta ja taiteellisesta elämästä. Kaikkein merkittävin näistä on poissaoleva isä, Roland, joka ei suostu tinkimään periaatteistaan, joihin kuuluu esimerkiksi halu olla sitoutumatta perheeseen, jota isä pitää porvarillisena kahleena. Tämä jättää päähenkilöksi kohoavan Gingerin sielullisesti haavoittuneeksi.
Ginger & Rosan rakenne on hajanainen ja tämä on suurimman osan ajasta elokuvan etu. Erityisesti alkupuolella tyttöjen elämiä ja edesottamuksia seurataan hyvin katkelmallisesti aina seksuaalisesta heräämisestä vapaa-ajan viettoon kuin poliittisen tietoisuuden heräämiseen eikä heidän toimiaan yliselitetä tai psykologisoida liikaa. Rosan uskonnollisuus tuodaan esille sellaisenaan ja Gingerin vanhempien rakoileva avioliitto demonstroidaan hyvin jo muutamissa kohtauksissa. Näyttelijätyö on erinomaista – erityisen huomion ansaitsevat Christina Hendricks ja Alessandro Nivola Gingerin alati taistelevina vanhempina. Mukana on sivuosissa laadukkaita näyttelijöitä Timothy Spallista Annette Beningiin.
Valitettavasti elokuvan loppupuolella atomipommin uhan alla elämisen ja rikkoutuvien perhesuhteiden rinnastaminen alkaa tuntua koomiselta henkilöiden tapellessa keskenään huutoitkuparkua kiljuen. Tämä lienee osin tarkoitukselliselta (ajan suoman etäisyyden tähden päähenkilöiden ydintuhon pelko tuntuu jotenkin kaukaiselta ja naiivilta). Fanningin kasvot ovat lähes puolet elokuvasta jollain tapaa kyynelissä tai ainakin niihin purskahtamassa, mikä saa filmin melodraaman tuntumaan turhan raskaalta. Erään henkilön yllätysraskaus ja poliisiväkivaltakokemukset tekevät kliimaksista entistäkin saippuasarjamaisemman. Sairaalasta alkava ja sairaalaan päättyvä elokuva jää tarkoituksellisesti ikään kuin kesken. ”Voin antaa anteeksi ehkä joskus,” miettii Ginger lopussa kaikista häntä vastaan toimineista ja jää itsekin kuin puolitiehen. (ML)
Artikkeliin kuuluvat myös erilliset kritiikit elokuvista: