Kuudes Rakkautta & Anarkiaa -festivaali sai päätöksensä eilen sunnuntaina. Festivaalin runsas ja monipuolinen tarjonta tuodaan nyt Laajakuvan laajan neliosaisen raportin kautta esille teemoittain. Ensimmäisessä osassa tarkastelemme erilaisia festivaaleilla nähtyjä perheteemaisia elokuvia. Raportin ovat toimittaneet Jyri Majuri, Jens Hattuniemi ja Mikko Lamberg.
Mud (2012)
Jos olen aivan rehellinen, niin katsoin Mudin William Friedkinin Killer Joen innoittamana, toivoen Matthew McConaugheylta yhtä sikamaista roolisuoritusta. Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain etelävaltioihin, jonka maaseudulla asuu tunnetusti perin outoja ja vastenmielisiä ihmisiä. Mutta ei, Mud ei ole ollenkaan sikailua, jota toivoin, mutta siitäkin huolimatta ihan näpsäkkä kasvutarina, joka käsittelee miehen elämän haasteista suurinta: naista.
Ellis (Tye Sheridan) ja Neckbone (Jacob Lofland), kaksi Arkansasin osavaltiossa, Mississippi-joen kyljessä asuvaa teinipoikaa löytävät veneen puusta. Veneessä asuu Mudiksi (Matthew McConaughey) itsensä esittelevä, jokseenkin salaperäinen mies, joka väittää odottavansa tyttöystäväänsä (Reese Witherspoon). Mud rekrytoi pojat viestinviejikseen ja avukseen lupaamalla heille vaihdossa veneen. Toisaalla, Elliksen vanhemmat ovat eroamassa ja kuvioihin ilmestyy myös salaperäinen pukumies, joka etsii Mudia.
Kyseessä on keskivertoa parempi, maskuliinisuuteen ja maskuliinisiin roolimalleihin pureutuva elokuva, joka tarjoaa valtavan hyvin inhimillistä tarttumapintaa. Ellis ja Neckbone ottavat ensimmäisiä askelia aikuisen miehen maailmaan, ja syvän etelän miljöö tarjoaa heille neljä roolimallia: Mud, Elliksen isä, Neckbonen veli sekä Mudia etsivä pukumies. Matthew McConaugheyn rähjäisessä, tatuoidussa ja likaisissa vaaleissa kiharoissa on juuri oikeaa romanttista ja rähjääntynyttä vetovoimaa, joka vetoaa nuorien poikien mielikuviin kovasta jätkästä, jonka varaukseton rakkaus tyttöystäväänsä kohtaan vetoaa myös nuoren idealismiin kuolemattomasta rakkaudesta.
Elliksen isä edustaa perinteisempiä, pysyvämpiä arvoja ja tämä roolimalli näyttää tulleen tiensä päähän. Kalastajan ammatti on auttamattoman vanhentunut moderniin maailmaan, minkä myös vaimo tietää. Neckbonen veli (Michael Shannon) on hedonistininen hulivili, joka elättää itsensä sukeltamalla romua ja huvittelee paneskelemalla seudun hupakoita. “Plenty more fish in the sea,” on hänen mottonsa. Kun kaikkia maskuliinisia roolimalleja, joiden ristiriidassa pojat joutuvat etsimään omaa identiteettiään, tarkastellaan ennen kaikkea rakkauden ja naissuhteiden kautta, vastapainona toimii pukumies, häikäilemätön yksilö, jossa ei ole rakkautta.
Mud valuu eteenpäin verkkaisesti kuin Mississippi, antaa hahmoilleen tilaa hengittää ja kehittyy oikein mainioksi analyysiksi miehisyydestä ja millainen on hyvä mies: idealistinen romanttikko, työn raskaan puurtaja vai armoton melaveikko. Olen itse kotoisin maaseudulta ja Elliksen ja Neckbonen arkinen ja maanläheinen seikkailu on hyvin viehättävä ja samaistuttava tarina maailmasta, jossa nuoret pojat kasvavat näinä päivinä. (JH)
Betoniyö (2013)
Lisää maskuliinisuuden analyysiä yhdistettynä rappioromanttiseen Helsinki-kuvastoon tarjosi Pirjo Honkasalon odotettu paluu fiktioelokuvan pariin. Betoniyö näyttää siltä kuin Sin City -sarjakuvista tunnettu Frank Miller olisi ystävystynyt Aki Kaurismäen kanssa. Mustavalkoisena kuvattu Betoniyö kertoo kahdesta veljeksestä, Johannes Brotheruksen esittämän yläasteikäisestä pikkuveljestä ja Jari Virmanin esittämästä, vankilatuomionsa aloittavasta isoveljestä. Elokuva ui syvällä suomalaisen melankolian pohjavesissä kuvauksellaan kerrostalolähiöistä, alkoholista ja miehen pahasta olosta.
Elokuva kertoo siis perheestä, kerrostaloyksiössä asuvasta äidistä ja kahdesta pojasta, joista vanhempi aloittaa pian yhdeksän kuukautta kestävän vankilatuomionsa. Nuorempi veli ihailee häntä vilpittömästi ja seuraa tätä läpi viimeisen vapauden yön, läpi Helsingin ja tämän katkerien, nihilististen vuodatusten, joissa toistuu unelmien turhuus ja kaiken loppuminen.
Aivan kuin aiemmin nähty Mud, Betoniyö käsittelee miehistä identiteettiä. Johannes Brotheruksen esittämän pojan henkistä kasvua ja keskeneräisyyttä korostetaan sijoittamalla hänet usein Helsingin Kalasataman rakennustyömaalle, hän hakee myös osia omaan identiteettiinsä kuin valmistuvat kerrostalotkin. Päällimmäisenä vaikuttajana toimii Jari Virmanin upeasti tulkitsema isoveli.Töyhtötukkainen pullistelija, lähiön kovanaama, joka uhittelee kapakassa ja umpikujaan ajautunut mielentila, missä miehen kaikki itsekunnioitus on sidoksissa tuohon yhteen lähiöön.
Vastapainona Virmanille on Johan Ulfsakin häilyvästi nimetty Mies naapurissa. Maalaustaidetta, kuorolaulua ynnä muita herkempiä uhittelevan maskuliinisuuden kanssa ristiriidassa olevia asioita harrastava mies leimautuu auttamatta homoksi. Mutta siitä huolimatta hänessä on jotain Brotheruksen hahmoa kiinnostavaa. Pääsylippu pois lähiön umpikujaisesta mielentilasta?
Betoniyön suurin ansio on, että se onnistuu välttämään ryppyotsaisuuden kuvatessaan pahoinvointivaltiota. Eräs elokuvan repliikeistä kilpailee Kaurismäen Rikoksessa ja rangaistuksessa nähdyn Markku Toikan hämähäkkitoteamuksen kanssa hauskimmista repliikeistä mitä suomalaisessa elokuvassa on koskaan kuultu. Elokuva ei pyri kuvaamaan koko Suomea, tarjoamaan läpileikkausta pahoinvointivaltiosta, vaan perheestä jota sattuu leimaamaan sukupolvien yli tämä melankolia ja mustavalkoinen mielentila. (JH)
Wolf Children (2012)
Mamoru Hosodan The Girl Who Leapt Through Time (2006) oli takavuosina yksi miellyttävimmistä ei-Ghibli-anime-elokuvista ja esimerkki scifi-tarinan onnistuneen luonnollisesti yhteennaittamisesta nostalgisen teiniromantiikan kanssa. Myös sen seuraajalla, Summer Warsilla (2009) on omat arvostajansa.
Nyt muutaman vuoden jälkeen Hosoda on palannut kehiin Wolf Childrenillä, jonka konsepti voi vaikuttaa omalaatuiselta monille animeen tottumattomille. Opiskelijana toimiva ihmisnainen rakastuu muuttofirmassa työskentelevään ihmissusimieheen. Onnistuneesta rakkausliitosta syntyy kaksi hellyttävää lasta. Ihme kyllä tarinan lähtöasetelma ei liiemmin aiheuta mitään nolostuttavia turripornoviboja, vaan kun itse alkuasetelma on saatu hitaasti ja maltillisesti hahmot esitellen ja heidän rakkautensa uskottavasti esittäen luotua, päästään pääasiaan eli yksinhuoltajan arkeen. Isä kuolee, ja äiti joutuu kamppailemaan taloudellisen selviytymisen, kaupunkiympäristön vihamielisyyden ja tunnepuuskien mukaan lapsista susiksi tai jonkinlaisiksi ihmissusiksi muuttuvien pienten huollettavien tuomien haasteiden kanssa. Suurin kysymys on kuitenkin se haluavatko lapset jäädä ihmisiksi vai susiksi – viekö veri yksinäisyyteen, mutta vapauteen vai sopeutumiseen ja sosiaalisuuteen?
Tietysti Wolf Children on ennen kaikkea symbolinen elokuva paitsi yksinhuoltajuudesta, myös isänkaipuusta ja kahden eri maailmasta tulevan ihmisen rakkaudesta ja mitä on kasvaa tällaisten ihmisten lapsina. Filmin voikin nähdä varsin ohuelti peiteltynä tarinana maahanmuuttajista Japanissa – Japani on edelleen hyvin sulkeutunut ja maahanmuuttajiin, jos ei vihamielisesti, niin aidon oudoksuvasti suhtautuva maa. Toisaalta on myös oikeutettua tulkita se näkemyksenä muuttuvien arvojen Japanista, jossa joukkoon taipumisen ja yksilöllisen taipumattomuuden ristiriita on globaalissa maailmassa yhä selkeämpi.
Valitettavasti lopputulos on vähän turhan kiltti ja tyypillinen japanilainen perhedraama. Juuri tällaisista elokuvista ei-animaation puolella tutun Aoi Miyazakin ääninäyttelemän perheenäidin kyky kamppailla ja löytää juuri oikeat ratkaisut kaikkeen, toki omatkin virheensä myöntäen, on sen luokan hyvän ihmisen kuva, että siihen on vaikeaa uskoa maistamatta kielensä päällä aikamoista määrää siirappia. Lapset ovat sopivassa määrin omapäisiä ja hellyttäviä, mutta eivät oikeasti kovinkaan ristiriitaisia, jotta heidän pärjäämiseensä ei uskoisi. Tietysti Wolf Children muistuttaa hyvin paljon japanilaisia romanttisia perhe-elokuvia yleensäkin siinä, että se sijoittuu pääasiassa maaseudulle (kuten muutaman vuoden takainen, mestarillinen Departures) ja korostaa maaseudun ihmisten omalaatuista hyvyyttä ja toisista välittämistä vilpittömän humanistisesti, romanttisesti ja tunteikkaasti. Ajoittain vain tunteikkuuttakin olisi hyvä säännöstellä, jotta se ei menetä makuaan. Jonkinlaista konservatismia edustaa se, että perheen tytär oppii mukautumaan sosiaaliseen ympäristöön ja piilottamaan sisäisen sutensa, kun taas poika saa vapaammin lähteä maailmalle toteuttamaan luontoaan.
Animointi on tietysti kaunista, mutta ajoittain tietokoneiden korostunut rooli traditionaalisen animaation seassa häiritsee, erityisesti jaksoissa joissa kuvataan susien juoksua heidän näkökulmastaan. Talviset mäenlaskukohtaukset ovat myös muka-cooliudessaan naurettavia ja vievät muuten realistisen perusvireen (niin paljon kuin ihmissusielokuva realistiselta voi tuntua) säilyttänyttä elokuvaa hetkellisesti väärään suuntaan. Mielenkiintoisesti kaupunkikohtausten taustalla näkyvät satunnaiset ihmishahmot ovat kasvottomia ja ikään kuin kuvaan roto-scopatun näköisiä luoden tunnetta kaupunkielämän persoonattomuudesta. Vasta maaseudulla kuvasta tuntuu tulevan rikkaampi, monisävytteisempi ja jokaisella mitättömälläkin ihmisellä on yksilölliset piirteet.
Elokuvan suurin heikkous on sen lopetus, jossa tarinankuljetus hajoaa liiaksi eri suuntiin ja emotionaalinen impakti jää uupumaan: draamaa ei oikeastaan tunnu syntyvän mistään, joten sitä tehdään vaikka väkisin hirmumyrskyllä (joka on tietysti sopivaa siksikin, että myrskyssä oman luontonsa löytää lapsista villimpi,Ame, jonka nimi tarkoittaa sadetta). Lapsista toinen, Yuki, jää myrskyn koittaessa koululle kiikkiin hieman samalla tavalla kuin henkilöt Euroopassa valitettavan vähän tunnetussa Shinji Sōmain koululaisfilmissä Typhoon Club (1985). Ratkaisu on pitkitetty ja vähän köykäinen, vaikka plussan puolelle jäädäänkin. Ajassa koikkelehtivan tytön tahdissa susilapset eivät jaksa jolkotella, mutta katsomisen arvoinen anime-elokuva kyseessä kuitenkin on. (ML)
Stories We Tell (2012)
Näyttelijänä paremmin tunnetun Sarah Polleyn ensimmäinen dokumenttielokuva, Stories We Tell, pyrkii selvittämään totuuden hänen isästään. Hänen äitinsä Diana kuoli, kun Sarah oli 11-vuotias, ja sen jälkeen perheen sisällä on liikkunut huhuja siitä, ettei Sarah näytä yhtään isältään Michaelilta. Alkuun asia oli vain perheen sisäinen vitsi, johon myös isä liittyi ruokapöytäkeskusteluissa, mutta jossain vaiheessa tämä sai nuoren naisen epävarmaksi alkuperästään, ja hän alkoi selvittää asiaa.
Kaikkia osapuolia haastattelemalla ohjaaja Polley saa eteensä melkoisen palapelin. Ihmisten tarinoiden vaihdellessa kokonaisuus alkaa muistuttaa Akira Kurosawan Rashômonia, jossa todellisuus alkaa vääristyä useiden ihmisten kertoessa oman versionsa tarinasta. Perheenjäsenten reaktiot ovat välillä hyvin erilaisia, ja jotkut suhtautuvat asiaan omituisen avoimella huumorilla. Tämän vuoksi elokuva on yllättävänkin hauskaa seurattavaa, ja se onnistuu saamaan katsojansa kiinnostuneeksi siitä, mitä todella on tapahtunut. Elokuva ei myöskään menetä otettaan sen jälkeen, kun oikea biologinen isä paljastuu DNA-testien jälkeen, koska siihen mennessä se on onnistunut vaihtamaan fokuksensa biologisen isän selvittämisestä siihen, mitä ohjaaja lopulta edes haluaa saavuttaa elokuvallaan, ja miten selvitetyt asiat vaikuttavat ihmisten elämiin.
Lopullista varmuutta näihin kysymyksiin ei saavuteta. Oikea biologinen isä on aivan ymmällään kaikesta, ja kasvatusisänä toiminut Michael pääsee vähitellen asian aiheuttaman järkytyksen yli, vaikka ihmetteleekin juuri sitä, miten ehdottoman totuuden voi edes saavuttaa. Lopulta totuuden tässä asiassa rakentaa juuri Sarah vaikuttamalla siihen, mitä hän haluaa sisällyttää elokuvaansa, ja mikä jää näyttämättä. Vaikka loppua kohden asioiden selvitessä elokuvan yleisilme vakavoituukin hieman, on se suurimmaksi osaksi erittäin hauskaa ja viihdyttävää seurattavaa lähinnä siksi, että Polleyn perheen jäsenet ovat kaikki omalaatuisia ja mielenkiintoisia persoonia. Viimeisessä kohtauksessaan elokuva taas jättää vakavat asiat taka-alalle ja tarjoaa massiiviset naurut. (JM)
An Episode in the Life of Iron Picker (2013)
Romaniperhe Bosnia-Hertzegovinan rajaseudulla. Perheen isä hankkii rahaa pilkkomalla autoja osiksi ja myymällä osat romukauppiaalle ja talon hän lämmittää haloilla. Talosta löytyy vaimo ja kaksi tytärtä. Perhe pärjää jotenkuten ja talossa on sähköt, televisio. Vaimo on raskaana ja valittaa mahakipua. Lääkärissä selviää, että lapsi on kuollut kohtuun ja vaimo olisi leikattava nopeasti, mutta leikkaus vaatii rahaa
An Episode in the Life of an Iron Picker on vakuuttava todiste lamaannuttavasta epätoivosta, mitä rahattomuus aiheuttaa ihmisessä. Elokuvan näyttelijät esittävät periaatteessa itseään, he ovat oikea perhe, jolle ovat sattuneet samat tapahtumat, mitä elokuva esittää. Kaikesta paistaa läpi hiljainen lannistuminen, arki ei ole riemujuhlaa muutenkaan, mutta kun läheisen yllättää hengenvaara eikä rahaa ole tarpeeksi, niin epätoivon voi melkein haistaa. Isä, Nazif, kahlaa paikallisella romukuopalla etsien mitä tahansa vain josta voisi saada muutaman ylimääräisen markan vaimon, Senadan, hyväksi. Myöhemmin auton hajoaminen osoittautuu lähes ylitsepääsemättömäksi kohtalon ivaksi
Lopulta, hieman yhteiskunnan sääntöjä venyttäen tarina saa onnellisen päätöksen, jos sitä siksi voi kutsua. Perhe on päihittänyt yhden vastoinkäymisen, yhden Jumalan rangaistuksen, joka on kelle tahansa hieman rikkaammalle traaginen, mutta helposti päihitettävissä oleva harmi. Kun puhutaan hyvinvoinnin jakautumisesta, terveydenhoito lienee yksi merkittävimpiä indikaattoreita sen suhteen kuinka elintasoerot ovat kasvaneet. Vielä 100 vuotta sitten kohtuun kuollut vauva olisi ollut samanlainen tragedia niin rikkaalle kuin köyhälle perheelle, mutta kiitos teknologian kehittymisen ja ihmisten, jotka pitävät huolen, että kaikki eivät pääse nauttimaan tästä tasapuolisesti, vaan jotkut joutuvat tyytymään suttuisen televisiokuvaan. (JH)
Post Tenebras Lux (2012)
R&A-festivaalikatalogi sanoi Post Tenebras Luxin olevan kokoelma juonettomia kohtauksia ja tunnelmointia. Tunnelmointi pitää paikkansa, sen sijaan juonettomuus ei, paitsi jos epäkronologisessa järjestyksessä tapahtuvat asiat ovat jostain syystä hyvin hankalia ymmärtää ja elokuva keksintönä on ihan uppo-outo. Liikkuvia kuvia, kaikkea ne keksivätkin!
Post Tenebras Lux kertoo meksikolaisen maanomistajaperheen tarinan hyvin toimeen tulevasta kohti ökyrikkautta. Perheen isällä on ongelma nettipornoaddiktion ja väkivaltaisen luonteensa takia. Hän ei kohtele perhettään fyysisesti kaltoin, mutta on itsekeskeisyydessään ja ristiriitaisuudessaan valmis tylyttämään vaimoparkaansa, jonka tehtävä on alistua. Fyysisen väkivallan tarve puretaan perheen koiriin. ”Lasten vuoksi,” hokevat henkilöt toisilleen silloinkin kun heidän olisi parempi erota. Ainakin näennäisesti kulissit tuntuvat kuitenkin pysyvän yllä. Vuodet vierivät, ja aika näyttää oliko heidän uhrauksistaan hyötyä vai ei ja voittavatko henkilöt omat syntinsä vai syvenevätkö ne.
Kuinka ironista tässä valossa onkaan, että elokuvan sykähdyttävän hieno alkukohtaus tuntuu jo vihjaavan jotain päinvastaista. Siinä muutaman vuoden ikäinen pikkutyttö, ohjaaja Carlos Reygadasin oma tytär, vaeltaa ympäri sateista jalkapallokenttää, ympärillään pyörien iso lauma koiria, hevosia, aaseja ja lehmiä. Tyttö nimeää eläimet vuoron perään ja kutsuu nimeltä perheensä jäseniä, joita ei näy mailla eikä halmeilla. Taivaanrannassa iskee ukkonen. Myöhemmin illalla perheen kotiin saapuu suuri verenpunainen saatana, jonka läsnäoloa eivät aikuiset huomaa, mutta jonka olemassaolo ei ole lapsille mikään yllätys.
Ajoittainen surrealismi voi aiheuttaa kummallisia viboja katsojalle, erityisesti elokuvan alussa ja lopussa, mutta pääasiassa Reygadasin filmin ote henkilöihinsä ja teemoihinsa on realistinen. Se kuvaa tasaveroisella otteella niin perheen sukujuhlat, vapaa-ajan vieton, metsästyksen, heidän palkollistensa astetta tai useampaa kurjemmat elämät, kotitalolle unohtuvat lastenrattaat, väkivallan, seksuaalisen rappion, Neil Youngin (huonosti) laulamisen pianon ääressä ja rugbyn pelaamisen.
Yllättävästi näinkin raflaava-asuisella filmillä tuntuu olevan jossain määrin konservatistinen agenda: jos et osaa pitää omia syntejäsi kurissa, on sinun turha toivoakaan, että onnistuisit pitämään ne poissa lastesi elämistä. Tätä ihmisen heikkoutta itseään kohtaan ilmentää elokuvan laidoilla alituiseen näkyvä sumuinen kaksoiskuva. Suurin syy nähdä tämä kieltämättä ainutlaatuiselta tuntuva filmi onkin sen visuaalinen kekseliäisyys ja kuinka epäkronologisuus toimii ennen kaikkea teoksen teemojen tähden erinomaisesti hyödyksi. (ML)
Pietà (2012)
Elokuvan alkukuva: nuori mies pyörätuolissa hirttää itsensä pimeässä varastossa lihakoukkuun. Kim Ki-dukin elokuvat ovat pahimmillaan (mikä on hyvin usein) silloin, kun ne ovat arvotonta, emotionaalista hakkaamispornoa, jossa perimmäisen asenteen voi tiivistää seuraavasti: henkilöt eivät osaa ilmaista tunteitaan, joten he purkavat ahdistustaan joko pieksemällä muita tai itseään. Väkivallasta tulee ääneen lausumattomien tunteiden, vihan, häpeän ja jopa rakkauden, ilmaisukeino. Tämä tekee Ki-dukin elokuvista usein helposti puuduttavia ja symboliikaltaan sisällöttömiä. Visuaalisesti ja tarinankerronnaltaan selvästi vähemmän kokeellista Ki-dukia edustava Pietà ei aivan luiskahda samaan, joskin senkin päähenkilö pieksee ihmisiä, tällä kertaa ei vain huvikseen vaan työkseen. Kultaisen leijonan Venetsiassa voittanut elokuva ei kuitenkaan toimi samanlaisena ihmeellisen mietiskelevänä tarinana kuin ohjaajan kiistaton mestariteos Viisi vuodenaikaa.
Lee Kang-do (Lee Jung-jin) on mahdottomalla korolla maksettavia lainoja perivä pikkugangsteri, joka murjoo ”asiakkaidensa” raajoja lavastaen ne työtapaturmiksi. Hänen päivittäisiin rutiineihinsa kuuluu piekseminen, ruokailu ja öisin rajujen seksiunien näkeminen. Kaikki viittaa siis hahmon jokapäiväisen elämän tyhjyyteen, emotionaaliseen tyhjiöön hurjan näköisen miehen sisimmässä. Murjottuja raajojaan vastaan Kang-don asiakkaat saavat lainaamansa summan vastaavan määrän rahaa vakuutusyhtiöltä ja pystyvät maksamaan velkansa. Hintana ovat tietysti menetetyt työmahdollisuudet, mahdollinen sosiaalisen hylkiön asema kuin totaalinen syrjäytyminen yhteiskunnastakin. ”Minulla on sitruuna perseessä” -yrmy naamallaan ympäriinsä uhkaavasti tepasteleva Kang-do ei tietysti välitä pätkääkään murjottaviensa kohtaloista.
Hänen emotionaalinen heikkoutensa selitetään rakkauden puutteena. Niinpä Kang-do eräänä päivänä hämmästyykin todella nähdessään vieraan keski-ikäisen naisen (korealaisen tv:n veteraani ja roolinsa upeasti esittävä Jo Min-su) ovellaan. Nainen väittää olevansa Kang-don kauan kadoksissa ollut äiti. Aluksi vastahakoisesti uuteen tulokkaaseen tottuva nuori mies alkaa lopulta lämmetä ajatukselle perheen olemassaolosta ja löytää itsestään empaattisia puolia, jotka johtavat hänet näkemään tekojensa vaikutukset uhriensa elämissä. Nähdään tarina, joka sivuaa teemoja äidin ja lapsen suhteesta, kärsimyksen kiertokulusta ja jopa insestistä.
Ajoittain Pietà on, huolimatta kristilliseen symboliikkaan liitettävästä nimestään (joka viittaa kristillisen taiteen tunnetuimpiin kuuluvaan aiheeseen, Marian kärsimykseen Jeesuksen ruumiin äärellä – tunnetuimpana esimerkkinä tietysti Michelangelon veistos), kertomus buddhalaisen kärsimyksen kiertokulusta, siis sitä parempaa Ki-dukia. Valitettavasti tämäkin puoli on symbolisesti todella latteasti toteutettu. Esimerkiksi Kang-do vierailee buddhalaisessa temppelissä, ja pyörätuolissa istuva pappi sanoo hänelle pahojen tekojen toimineen rangaistuksena, jonka tähden hän ei näe yhtä pitkälle kuin muut, koska ei voi seistä omilla jaloillaan. Ei mikään kaikkein vaikeatajuisin symboli tarinaan nähden.
Valitettavasti koko muu elokuva toimii samalla alkeellisella hölmöläistasolla. Henkilöt hakkaavat, nussivat ja huutavat alistaen kilpaa toisiaan (jostain syystä toisten ihmisten henkinen tallaaminen on monien eteläkorealaisten elokuvan teema), niin että katsoja ei ehdi kuin huokailla ja pyöritellä silmiään kaiken muka-shokeeraavan hurjuuden edessä. Kaikki tämä johtaa vain yhteen alusta asti päivänselvään johtopäätökseen, jota ei voi verrata mitenkään buddhalaiseen valaistumiseen: kannattaisi ennemmin rakastaa kuin hakata toisia muusiksi. (ML)
Artikkeliin kuuluvat myös erilliset kritiikit elokuvista: