2016-03-02T13:20:57+02:00By Mikko Lamberg|
Quentin Tarantino tarvitsisi käsikirjoittajakumppanin. Django Unchained on teos, jossa edes jotenkin yhteen kursitut elementit ohjaajan käsikirjoittamisessa tulevat yhteen kaoottisena mössönä. Lopputulos viihdyttää koko kestonsa, mutta siitä olisi voinut olla enempäänkin.
2016-03-02T13:53:18+02:00By Kim Sainio|
Ehkä ensimmäisenä kokee hämmennystä tai puutuneisuutta. Loputtomalta tuntuvassa alkukohtauksessa seurataan käsivaralla kuvattua moottoripyöräkilpailua, joka jatkuu ja jatkuu ilman minkäänlaista dramatiikkaa, yllätystä tai murtumaa. Pyörät hidastavat mutkassa ja kiihdyttävät uudelleen, kunnes syöksyvät jälleen eteenpäin seuraavalla suoralla. Moottorien äänet katoavat ja jylähtävät uudelleen. Sää on tavanomaisen tylsistyneen aurinkoinen. Kamera yrittää ilmeisestikin pysytellä elokuvan päähenkilössä, Bud Clayssä (Vincent Gallo), välillä hetkellisesti hukaten hänet, mutta lopulta löytäen taas uudelleen.
2016-03-02T15:52:16+02:00By Ilkka Hemmilä|
Katastrofielokuva tuntuu genrenä loppuun kulutetulta, eikä mikään ihme. Viimeistään tietokone-efektien saapumisen myötä teknologiauskoinen ihmiskunta on valkokankaallakin saanut tuta voimattomuutensa luonnonvoimien keskellä, on kyse sitten tuliseksi kuolemanloukoksi muuttuvasta pilvenpiirtäjästä, suurkaupungin keskellä purkautuvasta tulivuoresta tai risteilyaluksetkin kumoon kaatavasta hyökyaallosta. Seuratessa eri ihmisten fyysistä selviytymiskamppailua otetaan mittaa myös psyykkeestä: yksi kykenee myllerryksen keskellä johtamaan ryhmän selviytymistaistoa, monet murtuvat panikoivan lauman osaksi ja joku paljastaa luonteensa häikäilemättömänä omaa selviytymistä ajavana lurjuksena.
2016-11-20T05:50:29+02:00By Joonatan Nikkinen|
Maniacin toinen tuleminen puhaltaa liekkiä heikkona pihisevän nykykauhun yhä hehkuvaan hiileen.
2016-10-09T10:48:43+03:00By Joonas Nykänen|
Elokuva leikittelee kysymyksellä, voiko ihminen antaa anteeksi pahantekijöilleen, ja päätyy vastaamaan ettei voi, ettei ole mitään syytä anteeksiantoon. Tunnustan tämän ajatuksen koomisuuden ja silti melkeinpä kannatan sitä.
2022-10-10T10:22:38+03:00By Miikka Kaitila|
Colm McCarthyn subversiivinen zombie-elokuva auttaa ihmisiä yhtä paljon identiteettinsä määrittämisessä kuin ihmiskuvan järkyttämisessä.
2016-03-02T14:21:19+02:00By Tuomas Porttila|
The Doom Generation - Tuomion sukupolvi on Gregg Arakin ensimmäinen heteroelokuva, ainakin näin alkutekstit asian ilmaisevat. Se on myös toinen osa ohjaajan teiniapokalypsitrilogiasta. Ilmapiirinsä puolesta se tuntuukin enemmän maailmanlopulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Siinä missä Totally F***ed Up ei mielestäni ottanut kaikkea irti teemoistaan, pistää tämä tuomion sukupolvi satasen mittariin ja vierittää katsojansa kiehtovalle matkalle ohjaajan tajunnanvirtaan.
2020-01-18T01:50:28+02:00By Joonatan Nikkinen|
Tuottajapamput varokaa: jos tämän näkemisestä olisi jotain pitänyt maksaa, saattaisi eräs kaunainen mieli langettaa kirouksen yllenne!
2016-03-02T11:45:16+02:00By Iikka Kivi|
Jostain syystä olen aina elokuvakeskustelujen yhteydessä puolustanut Renny Harlinia - ehkä siksi, että minun mielestäni perussuomalainen selkäänpuukotusmentaliteetti painaa kritiikissä enemmän kuin elokuvalliset kriteerit. Vakioargumenttini on ollut ettei Harlin ole huono ohjaaja, hänelle vain tarjotaan pääasiassa surkeita käsikirjoituksia. 5 Days of Warin kohdalla tämä puolustus ei enää pidä, sillä Georgian sotaan sijoittuva toimintaoksennus oli ilmeisesti Harjolan pojalle henkilökohtaisesti tärkeä projekti - josta syntyi aivan kertakaikkisen kamala elokuva, joka todistaa Harlinin olevan paitsi huono ohjaaja, myös mahdollisesti huono ihminen.
2020-04-01T14:05:09+03:00By Joakim Heinonen|
Pixarin uusimmassa ajellaan (tai kävellään) eteenpäin, eikä mitään tapahdu.
