Mikäli kaikki lyhytfilmit, uudelleenlämmittelyt sun muut lasketaan mukaan, on teattereihin ohjaaja Nicolas Pescen kolmannenkymmenennen syntymäpäivän alla raahattu The Grudge huonon matikkani mukaan tuoteperheensä (jonka lähisukuun kuuluu rompetta kirjoista sarjakuviin ja videopelistä cd-levyihin) kuudestoista nimike. Shimizu Takashin vuoden 1998 opiskelijalyhäreistä käynnistynyt japanilais-amerikkalainen franchise on kasvanut Ring-elokuvien tavoin kansainväliseksi pop-ilmiöksi, jonka into rahastaa vanhojen vippaskontien avulla näyttää olevan loputon.
Viimeiset mielikuvituksen rippeensä ajat sitten menettäneestä Hollywoodin sylttytehtaasta groteskeinta kieltään kertoo puolestaan sen trendi muokata maailmalla menestyneistä hittinimikkeistä manitbois-meiningillä kotimaiset uusintaversiot paitsi amerikkalaisten yleisöjen, myös popcorn-tuotantojen kaulapannassa konttaavien globaalien yleisöjen iloksi. Irvokkaimmillaan tämä näyttäytyy esimerkiksi Funny Gamesin tai Kirouksen (Ju-On; Shimizun ensimmäinen teatterielokuva The Grudge [Kauna] -sarjan taustalla) kaltaisissa tapauksissa, joissa alkuperäisen pätkän ohjaaja on itse väsännyt oman elokuvansa yhdysvaltalaistuotantona uusiksi (tai no, puuhailihan myös Teuvo Tulio parista filmistään ruotsinkieliset versiot silloin ennen…). Andy Richards selittää niin sanotun tukkakauhun, jota sekä The Grudget että Ringit roikkulettisine aaveineen edustavat, taustoiksi Asian Horror -kirjassaan Japanissa vallinnutta perinnettä, jossa vainajien hiukset jätettiin näiden kuoleman jälkeen auki.
Hysteerisen Evil Dead -trilogiansa ohella muutaman pääosin huonon1 elokuvan ohjannut Sam Raimi näkyy varttuneemmalla iällä siirtyneen heikkolaatuisten kauhurainojen tuottamisen pariin ja hänen nimensä löytyykin niin The Grudgen kuin Kauna yhden ja kahden krediiteistä. Koska oma sivistykseni stoppaa näiden filkkojen suhteen Kiroukseen (2002) ja Kaunaan (2004), en ole paras henkilö pohdiskelemaan Pescen luotsaaman The Grudgen suhdetta muuhun kaanoniin. Nopea netin selailu selostaa kyseessä olevan kahden ensimmäisen Kaunan jälkeiseen aikaan sijoittuva ja näiden maailmasta ammentava, mutta sikäli itsenäinen spin-off.
Pääosin vuoteen 2006 sijoittuvassa, mutta takaumien kautta myös kahdessa edellisvuodessa matkailevassa kummitusjutussa yksinhuoltajuuden ohella naispoliisin hommia paiskiva Muldoon vaihtaa maisemaa ja törmää ensimmäisen työpäivänsä kunniaksi partnereineen syrjäisellä metsätiellä ruumiiseen, joka on ehtinyt muumioitua kolaroidun auton ratissa jo hetkisen. Kollegan pahaenteiset jupinat ajavat gimmaa tutkimaan monen murhan näyttämöksi päätynyttä omakotitaloa ja pian sivusilmässä alkaa vilkkua muutakin, kuin takana tulevien kiesien valot.
Siitä huolimatta että The Grudge on alusta saakka surullisen kliseinen ja uudistushenkeä viimeiseen saakka karttava elokuva, sillä voisi pienenä kauhupalana olla spirituaalisista asioista ja kummittelusta diggailevalle omanlainen potentiaalinsa. Vaikka joku saattaisi väittää jotain niin kornia, kuin jotta kauhuelokuvan satavuotisen historian varjossa on luonnollista, että 2020-luvulle tultaessa kaikki mahdollinen on jo ehditty nähdä, itse olen asiasta luonnollisesti täysin päinvastaista mieltä. Enemmänkin olen vilpittömästi hämmentynyt siitä, että aidosti omaperäisten saati pelottavien teosten määrä on jäänyt genressä näinkin pieneksi. Tässä suhteessa on hyvinkin ironista, että kauhufilmeistä ensimmäisiin lukeutuvasta F. W. Murnaun Nosferatusta (1922) tuntuu puuttuvan joka ikinen hyväksi havaittu ja halpahintainen säikyttelykikka. Muistan myös pitäneeni tätä mykkää vampyyrifilmiä, sen 12 vuotta sitten yksin pimeässä huoneistossa katsottuani, aikansa eläneen sijaan omituisen painajaismaisen tunnelmansa ja nimiroolissa nähtävän Max Schreckin suorituksen ansiosta hyvinkin hyytävänä, hetkittäin jopa ahdistavana. Fiilistelyn ja syvällä ihmisen alitajunnassa olevien pelkovipujen hartaan hieronnan sijaan The Grudge puolestaan luottaa siihen osaan aidasta, jonka alta Mustikin (tai tässä tapauksessa Frank-hauva) luikahtaa luutaan kuoppaamaan – kovilla äänillä ja valkokankaalle äkisti paiskautuvilla möröillä säpsäyttelyyn.
The Grudgen hukatut mahdollisuudet tulevat esille parhaiten niinä hetkinä, jolloin katsojaa ei suoranaisesti yritellä pelotella. Mananmajoille (tai ennemminkin niiden kynnykselle) jääneiden ihmiskohtaloiden selvittäminen sekä suullisesti että verkon välityksellä luo hyytävähköä ilmapiiriä siinä missä myös kohtaukset, joissa toiseen suuntaan katseleva Muldoon tuntee koiran nuolevan jalkaansa ja alettuaan jutella eläimelle huomaa Frankin kipittävän sisään toisesta huoneesta kysyvä katse silmissään, tai seonnut mummo juttelee mielikuvitusystävälleen tyhjässä huoneessa. Vastaavan kaltaisten jaksojen puistattavuus perustuu eräisiin kuulemiini aavetarinoihin, joiden parissa aiemmin kokemiini väristyksiin mieleni veti skenejen lomassa yhtymänsä. Myös kohtaus, jossa lapsen tasolle vajonneen vaimon aviomies kertoo suhtautuvansa henkimaailmaan positiivisesti, koska tuolloin myös hänen rakkaansa saattaisi tulla takaisin, on toiveikkaassa lapsenuskossaan kieltämättä onnistunut.
Leffan huomaa kyllä aina satunnaisesti yrittävän hamuta paikkaansa katsojan siinä aivolohkossa, joka alkaa syytää epämiellyttävimpiä tarinoita mieleesi niinä hetkinä, jolloin oleskelet yksiksesi hämärästi valaistussa huoneessa, kävelet synkkää metsäpolkua tai harhailet keskellä yötä pimeässä asunnossa kohti vessaa. Tästä huolimatta siinä missä esimerkiksi muutoin seesteisen, jopa laahaavan alkuperäisen Ringun shokkiarvo perustuu taustalla olevan uhkaavan legendan ohella hitaaseen ja rauhalliseen etenemiseen, päätepysäkkinään sydämenjähmettävä loppu, sisustaa The Grudge aavetalonsa mieluummin huvipuiston kummitusjunan tavoin joka nurkan takaa päälle vyöryvillä böö-hetkillä, joiden ainut jännittäväksi (tai pikemminkin stressaavaksi) luettava puoli on se, että tiedät tasan tarkkaan milloin odottaa taas uutta hätkäytystä. Efekti saattaa ehkä hieman hermostuttaa, mutta samalla tavalla, jos pyydät harmitonta ja rauhaa rakastavaa nörttiä lyömään itseäsi vatsaan: iskua tunnerikkaampaa on sen odottaminen, etkä jää pelkäämään sen antaneen henkilön kohtaamista uudelleen.
Säikäytykset ovat sitä tuttua juttua. Kummitukset vilahtelevat taustalla olevilla käytävillä sekä ikkunoissa ja pyrkivät yöllä sänkyyn, suihkussa heiluvan äijän niskaa kutittelevat fledasta työntyvät harmaat sormet, joku syöksyy kimppuun auton takapenkiltä ja valvontakameraan tallentunut hahmo katoaa heti kun nauhaa pitäisi käyttää todisteena. Se helkkarin narinakorinakin on luonnollisesti mukana. Ärsyttävimpänä kliseenä siellä sun täällä vaeltelee mykkiä pikkutyttöjä, joiden vakavat suut saattavat vääntyä hymyyn, suljetut silmät rävähtää auki tai nenät vuotaa verta kuin rituaaliteurastuksen pyhien sääntöjen mukaan kuoliaaksi kidutettava lammas. Tukkakauhua ei liiemmälti ole luvassa, mitä nyt mainosjulisteen ohella hiukset vähän roikkuvat aina yhtä pelottavien kylppärimaisemien keskiössä.
Oikeastaan katselun hilpeimmäksi puoleksi ylsi tuhannet kerrat käytettyjen kikkojen ennalta-arvailu, joka saavutti huippunsa eräässä kylpyammekohtauksessa ennustettuani mielessäni, että joko mustasta vedestä nousevat pian kasvot tai sitten pesukaukalon reunan yli kurkistavan jätkän naama kiskaistaan liejuun, tapahtuivatkin molemmat peräjälkeen. Ainuttakaan potentiaalista elementtiä ei jätetä hyödyntämättä, mielisairaalan käytävän muodostaessa näyttämön koppiensa ikkunoita takoville raivohulluille ja sairasvuoteeltaan ylös nousseen mummon pilkkoessa keittiössä sormiaan irti vihannesten leikkelyn lomassa. Hätkäyttelyhetkiä ei tarvitse senkään puolesta kummemmin arvailla, että halki elokuvan soiva musiikki kyllä kertoo katsojalle, voiko hän hetkeksi rentoutua vai onko jälleen yhden säpsäytyksen aika. The Newtown Brothersin perinteistäkin perinteikkäämpää soundtrackia piristää eräs lopummalla kuultava biisi, joka tuntui suoranaiselta kunnianosoitukselta vanhempien kauhuklassikoiden sävelmiä, kuten Mike Oldfieldin Tubular Bellsiä kohtaan. Liekö sattumaa, että Pesce on kertonut hakeneensa pätkäänsä inspiraatiota muun muassa Manaajasta?
Oman, hykerryttävän aspektinsa The Grudgeen tuo mahdollisesti kaukaahaetun symboliikan vetäminen kummittelun ja tupakoinnin välille. Vaikkei saman jutun parissa aiemmin seonneen poliisin nähdäkään röyhyttelevän, on Muldoonin kohdalla moisen aasinsillan rakentaminen liian ratkiriemukasta, jotta voisin olla sitä pohtimatta. Nainen kertoo savuketta tarjoavalle parilleen lopettaneensa sauhuttelun, käväisee haamuhuvilassa ja kuuntelee pian kessua ketjussa vetävän työtoverinsa banaalia luentoa siitä, kuinka tämä on nähnyt ihmisen kuolevan syöpään eikä toivo moista kellekään. Toinen setä puolestaan selostaa, että rajan takaa saapuvat olennot tulevat piinaamaan kerran kummitustaloon astunutta tämän loppuelämän ajan – ne eivät jätä rauhaan, vaikka repisi silmät päästään. Pian tämän jälkeen aavenäyt alkavat puskea päälle samaan tahtiin, kun kääryleiden esiintymiset paheeseensa hiljaa palaavan Muldoonin huulessa lisääntyvät, huipentuen siihen hirvittävään loppukohtaukseen (=keuhkosyöpään menehtyminen?), jota kukaan ei muuten varmasti arvannut.
Huvittamaan jää myös 15 vuoden takainen ajankuva, jo tuolloin vanhentuneen mallisten kuvaputkitelevisioiden ja kasettinauhurien täyttäessä ruudun: tietäähän jokainen teini, miten silloin kastematojen aikana ennen älypuhelimia ja muuta ihanaa vapauttavaa dinosaurukset kävelivät kaduilla ja tätä rataa. Tai ehkä Suomessa asiat vain olivat Nokia-maana paremmin, kun tuolloin esimerkiksi valtaosa koulumme oppilaista roudasi mukanaan mp3-soittimien kaltaisia ihmevempeleitä ja jopa kaltaiseni köyhälistön edustaja kuunteli musiikkiaan kannettavasta cd-soittimesta, henkirikoksia tutkivien amerikkalaisetsivien jouduttua samaan aikaan yhä turvautumaan c-kasetteihin. Kirouskin saapuu kaiken muun pahan ohella ulkomailta ja Tokion tuliaisia oleva kauhunkierre laukaisee jossain sydämen nurkassa kolkon naurun, palauttaessaan mieleen Gremlins – riiviöissä kuultavan, turmioon vievästä tuontitavarasta raivoavan ukon rähinän. Olin myös revetä kohtaukselle, jossa talon lamput syttyvät ja elektroniset vempaimet käynnistyvät itsestään keskellä vuorokauden synkintä hetkeä ja auki pamahtaneen television ohjelmassa aletaan selostaa henkien pyrkivän kohti valoa.
Vaikken kristallipalloa tai Tarot-pakkaa omista, povaanpa The Grudgen mahdollisuuksia jäädä elokuvahistoriaan nuorison hetkellisen kiljumisen laannuttua vähintäänkin huonoiksi. Sen aaveet ovat rumia, omat ideat nollassa ja vaikka osan (katsojaa röyhkeästi aliarvioivasta) elokuvasta jaksaa katsoa harmittomana liukuhihnaviihteenä, lopulta mainittu kombinaatio pistää vain ja ainoastaan potuttamaan. Vastaavia tuotantoja mahtuu pelkästään lähimenneisyyteen enemmän kuin Vilkkilään kissoja tai Kyöpelinvuorille noitia (ja tästäkin kulhosta erottuu jokunen luvattoman paljon paremmin alas luiskahtava ja vatsaa piinaavampi kyytipoika, kuten vuoden 2015 We Are Still Here) , mikä lopulta selittää kumman väkinäiseltä tuntuvan Kauna-tavaramerkin vetämisen soseen nimikkeeksi: onpahan edes jokin valttikortti, jolla tätä tusinakauhua Finnkino-hinnaston mukaisesta leffalipustaan ja limupopparisaaliistaan mukisematta pulittavalle digitalisaatioajan taapertajalle kännykkäpelien oheistuotteeksi markkinoida.
1 Mukaan luettuna Spider Man -kolmikko, jonka kakkososan kuppaisuuden vuoksi menin murtamaan stressinpurkamiskeinona ammattikouluaikoina rystyseni olohuoneeni betoniseinään.