Melanien elämä ei ole hauskaa. Betonisellissä on seurana sängyn ja pyörätuolin ohella kaksi valokuvaa, jotka pidetään salassa vangitsijoilta. Sotilaat saapuvat päivittäin, sitovat hänet pyörätuoliin ja kuljettavat luokkahuoneeseen parinkymmenen vastaavan lapsen kanssa. Opettajana toimiva neiti Justineau on mukava. Toisinaan sellin ulkopuolelle saapuva tohtori Caldwell pelottava. Eräänä päivänä jälkimmäinen ottaa Melanien leikkaussaliin ja aikoo poistaa hänen aivonsa ja selkärankansa löytääkseen tappavan viruksen parannuskeinon. Toimenpide jää yrityksen tasolle, sillä viruksesta tartunnan saaneet lihanhimoiset ihmiset hyökkäävät armeijan tukikohtaan ja Melanien pitää paeta opettajansa, tohtorinsa ja muutaman sotilaan mukana.
Kyllä, The Girl with All the Giftsissä on zombieita. Ei, se ei ole zombie-elokuva – ainakaan missään mielessä, mitä kyseinen aligenre nykymaailmassa on. Se olisi ollut enemmän kotonaan 1960-luvulla George A. Romeron The Night of the Living Deadin ja John Frankenheimerin über-tylyn Secondsin kanssa kuin Warm Bodiesin tai Shaun of the Deadin. Ero ei ole semanttinen; zombiet eivät enää ole pelottavia, eikä niitä ole vuosikymmeniin käytetty minkään oikean, ihmisiä koskettavan aiheen tutkimiseksi. Karmivan, väkivaltaisen historian synnyttämä elokuvahirviö on delegoitu taustalla toimivaksi uhaksi nokkeliin ihmissuhdekomedioihin tai veriläträyksiin – toisinaan molempiin yhtä aikaa. Colm McCarthyn elokuva tuo genreen Romeron aikoinaan esittelemän nihilististen otteen ja vie sen sfääreihin, joihin se ei tässä aligenressä varsinaisesti ole koskaan päässyt. Maailmanloppu on näytetty valkokankaalla tuhansia kertoja, mutta harvoin näin kipeästi.
Melanie tietää kaiken. Opettajan kysyessä luokaltaan jotain vastaukset tulevat aina kuin kaupan hyllyltä. Miksi hän tietää vastaukset? Koska hän on nähnyt paperin, jolla ne lukevat, tai koska neiti Justineau on kertonut ne aiemmalla oppitunnilla. Hän osaa soveltaa uusia oppejaan esimerkiksi tarinoiden kirjoittamiseen. Tyttöä ympäröivät ihmiset eivät silti usko, että hänellä olisi tietoisuutta, inhimillisyyttä. Melanie on harvoja armeijan löytämiä vastasyntyneitä lapsia, jotka kaivoivat tiensä kohdusta saatuaan äitinsä kautta taudin itselleen. Toisin kuin muut tartunnansaaneet, “nälkäiset” kuten tarinassa heitä kutsutaan, Melanie kohtalontovereineen säilytti kognitiviset taitonsa. Kannibalistiset vaistot käynnistyvät vasta ihmislihan tuoksusta, jonka armeija estää hajuja peittävällä geelillä.
Lapset nähdään kautta elokuvan jäljittelijöinä. He eivät ole aitoja ihmisiä. Justineaun kaltaiset ihmiset ovat vain iskostaneet heihin tietoa ja käyttäytymismalleja. Caldwellin silmissä heidän kehojensa sisällä on silti sama aivot peittävä sieni, joka leviää itiöinä tartunnan saaneiden ruumiineritteiden mukana. Armeija – ainoat Iso-Britanniassa jäljellä olevat ihmiset – ei suoranaisesti määritä sitä, milloin lapsilla on ihmiskunnalle ominainen itsetietoisuus. Sitä ei kiinnosta se. Sotilaat ja lääkärit voivat nukkua yönsä verrattain hyvin huolimatta siitä, että joka päivä yksi lapsista leikellään auki parannuskeinon löytämiseksi, ovathan he vain muutama kymmen siihen miljoonapäiseen laumaan, joka tuhosi heidän tuntemansa maailman tartunnan puhjetessa.
McCarthy kokee elokuvan alussa genren merkittävimpiä onnistumisia vuosikausiin onnistumalla tekemään lapsista myös katsojille uhkaavia. Nälkäisten uhka esitetään perinteisen satapäisen lauman sijaan meille ensi kertaa lihanhimosta hullaantuvien pikkulasten haukkoessa ilmaa pyörätuoleihin sidoittuina ihmislihan hajun vallatessa luokkahuoneen. Niskojaan epäinhimillisen ikäviin asentoihin vääntelevät lapset kuulostavat juuri niin innokkailta lihanpurijoilta kuin pitäisikin. Näyssä ja äänessä on jotain perimmäisellä tavalla väärää, tarkoittaen, että siinä on kauhuelokuvan sisällä jotain hyvin, hyvin oikeaa.
Melanien ympärillä pyörivä teos painottuu pitkälti tytön, opettajan, tohtorin ja sotilaiden pakomatkaan kohti Iso-Britannian ainoaa jäljellä olevaa messiaanista armeijatukikohta Majakkaa. Emme liiemmin näe tapahtumia Melanien näkökulman ulkopuolella. Se on hyvä, koska tämä tuo meidät lähemmäs keskeistä konfliktia – sitä, onko Melanie ihminen vai ei. Opettaja Justineau uskoo hänen kaltaistensa lasten olevan evoluution seuraava askel. Tartunnan kanssa syntyneillä lapsilla on ihmisiä terävämmät aistit ja kyky elää symbioosissa taudin kanssa. Caldwellille tyttö on ikuisesti imitoija, jonka mielikuvitus on pelkkää lumetta. Hän, kuten kaikki muutkin tartutetut, ovat luonnon pyrkimystä poistaa ihmiskunta maapallolta. Elokuva ei itse ota kantaa siihen, mitä ihmisen tietoisuus lopulta oikeasti on. Se päätös jätetään katsojalle. Melanien asettumisen tälle ihmisyyden skaalalle se kuitenkin tekee loppuun mennessä hyvin selväksi.
Matka Majakkaan käy modernin Lontoon läpi. Videopeli The Last of Usilta paljon sienihirviö-ideallaan ja urbaanimiljöön vallanneella vihreällä kasvustollaan lainaava elokuva kehittää esikuvansa estetiikkaa eteenpäin. Zombiet ovat ihastuttavan italotyylisiä, sillä naamassa kasvava sienirihmasto näyttää yllättävän samanlaiselta kuin Bruno Mattein klassinen “paskaa naamaan” -meikkaustaktiikka. Tietokonetehosteita miljöössä käytetään lähinnä matte-henkisesti varsinaisten tapahtumien sijoittuessa pitkälti sisätiloihin tai kapeille kaduille. The Last of Usista on otettu myös pienempi yksityiskohta mukaan elokuvaan, sillä lontoolaiset rivitalopätkät ja kerrostaloasunnot tuntuvat ihan oikeasti aikoinaan asutuilta täysine sisustuksineen ja runsaine menneestä maailmasta muistuttavine valokuvakehyksineen. Estetiikka ruokkii hyvin eletyn maailman tuntua. Nyt siellä ei elä enää mikään. The Girl with All the Gifts ei täten joudu taipumaan zombie-genren ikuisista kliseistä vaivaannuttavimpaan, jossa protagonistimme taistelevat muita selviytyjiä vastaan. Sellaisia ei ole.
Silmää ja korvaa miellyttävät myös Melanien ruokintaan liittyvät hetket. Metsästämään päästessään elävä liha, oli se kissan tai ihmisen, saattaa tytön suoranaiseen transsiin. Sienen vaikutuksen kanssa eläminen kuvataan harmonisena yhdessäolona. Zombieiden silmät eivät ole tyhjiä vaan innostuneita. Tätä korostetaan näinä harvoina hetkinä rauhoittuvalla musiikilla. Välillä Melanie vajoaa jopa kirjaimelliseen horrokseen syötyään. Tunne on varmasti huumaava ja halu päätyä pelkästään sen valtaan, kuten aikuisina tartunnan saaneet vaikuttavat olevan, on varmasti mittava. Näiden hetkien jälkeen ihmisten pariin palaaminen näyttää aina vaikealta.
Niitä onneksi helpottaa se, että Melanie on lapsi. Hän haluaa leikkiä. Hän haluaa, että hänen mielikuvitustaan – tai sen illuusiota – ruokitaan. Kontrasti ympäristöllään leikkivän pikkutytön ja yrmyjen armeijamiesten välillä kaupungissa hiippaillessa on karu. Tämä kontrasti nousee uudelle tasolle joukkomme törmätessä lapsilaumaan, joka koostuu Melanien kaltaisista lapsista, joskaan he eivät ole koskaan saaneet ihmisen vaikutusta osakseen. Normaaleista zombeista heidät erottaa lähinnä kyky asettaa alkukantaisia ansoja ja käyttää teräaseita. Päähenkilömme kokee heihin välitöntä sympatiaa, sillä hekin haluavat vain elää. Tämän elämisen edellytys on tietysti Melanien ystävien syöminen. Konfrontaatio Melanien ja lauman johtajan kanssa ei taivu fantasioihin kliseisestä yhdessäelosta tai edes elättele toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Melanie hakkaa johtajan aivot tohjoksi pesäpallomailalla ja ärisee eläimellisesti muille lapsille jotta he ymmärtävät pysyä poissa. Ainoana elokuvan todellisena temaattisten rajojen turhan kärkevänä hetkenä tämän lauman jäänteet syövät Caldwellin, joka on itse tuhonnut niin monen heidänkaltaisensa elämän.
The Girl with All the Gifts tuntuu loppuvan toiseen kliseeseen, mutta se onneksi särkee tämän käsityksen kliimaksinsa aikana. Lontoon keskustaan on kasvanut suuri itiöpesäke, johon zombiet menevät symbioottisesti elämään elinkaarensa lopussa. Itiöiden vapautuessa maailmanloppu käynnistyisi. Elokuvan lopussa opettaja Justineau ja viimeinen elossa oleva sotilas uskovat Melanien olevan ihminen. Hän on osoittanut välittävänsä heistä ihmisinä eikä tilaisuuksista huolimatta ole syönyt heitä. Caldwell ei kuitenkaan usko tätä, ja yrittää väkipakolla leikellä hänet parannuskeinonsa keksimiseen. Tätä ennen Melanie kuitenkin haluaa tietää, onko hän nyt Caldwellinkin mielestä ihminen. Tohtori vastaa myöntävästi, allekirjottaen samalla maailmansa kuolemantuomion. Melanie nimittäin uskoo tämän. Ennen tätä hetkeä hän ei kokenut olevansa oikea ihminen, jolla on todellinen minäkuva. Tohtorin lausunnon myötä hän luo sellaisen itselleen hetkessä – kaikesta mitä hän on tämän matkan aikana kuullut. Hänen kaltaisensa ovat siis evoluution seuraava askel. Itiöt vapautetaan tulipalon avulla. Ihmisten elämä maapallolla loppuu.
Caldwellin teoria oli oikeassa. Melanie kaltaisineen ovat jäljittelijöitä, joiden kaikki kognitiivinen aivotoiminta on ihmisen vuorovaikutuksella luomaa. Tämä päätös minuudesta todistaa sen. Päätös tehdään vasta, kun viimeinenkin ihminen on sitä mieltä. Itseisarvo syntyy vasta ihmisen antaessa sen hänelle. Ajatusmalli omaksutaan. Maailmanloppu käynnistyy, koska Justineaun kaltaiset idealistit antoivat Melanielle airuet jäljittelykykyjensä esittämiseen, jolloin Caldwellin kaltaiset kovatkin kuoret hajosivat. The Girl with All the Gifts on tässä mielessä oikeasti poikkeuksellinen kauhuelokuva nykypäivänä, koska se on temaattisesti kompromissiton. Sen käsikirjoituksessa on kymmeniä kohtia jolloin se voisi taipua, antaa myöten. Se ei tee niin kertaakaan.
Lopussa tytön fantasiat toteutuvat, ja hän saa mitä haluaa. Justineau asuu itiöttömässä puhdastilassa ja opettaa lasin läpi Melanieta ja hänen uutta ystäväkatrastaan, aiemmin nähtyä lapsilaumaa. Ihminen on nyt vanki, mutta asetelma pysyy samana. Melanie on jäljittelemällä tuhonnut yhden maailman ja luonut toisen. Aiemmassa konfrontaatiossa muiden lasten kanssa elokuva teki selväksi, ettei ihmisten ja näiden olentojen yhdessäolo olisi mahdollinen. Sitä se ei ollutkaan. Sivistys – jäljittely – kuitenkin jatkaa leviämistään. Melaniesta tulee kirjaimellisesti tyttö, joka omistaa kaikki lahjat – tiedon, taidon, ympäristön – jotka ihminen on hänelle antanut.