Joker (2019) on sanalla sanoen yllättävä elokuva. Kulttuuripessimistinen supersankarifilmi, joka kääntää päälaelleen koko länsimaisen kostofantasiaperinteen aina Homeroksen Odysseiasta lähtien. Ääliökomedioistaan tunnetun ohjaajakäsikirjoittaja Todd Phillipsin filmografiasta (mm. Kauhea kankkunen -trilogia) ankea psykopaattikuvaus pistää silmään kuin veitsi. Ja Joaquin Phoenix esittää sarjakuvapahista. Mutta ennen kaikkea Joker on vaarallinen elokuva. En tiennyt, että sellaisia enää tehdään Hollywoodissa.
Yhdysvaltain armeija varoitti sotilaita mahdollisista väkivallanteoista Jokerin näytöksissä. Los Angelesin poliisi partioi teatterien ulkopuolella. Media mässäili. Kuinka paljon tästä oli vain onnistunutta sissimarkkinointia, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kohu oli poikkeuksellinen. Eksplisiittisesti huoli kohdistui elokuvan sympaattiseen kuvaukseen sarjamurhaajasta. Tämä on kuitenkin kovin yksioikoinen tulkinta, jolla on ollut yksioikoiset kannattajansa molemmin puolin kiistaa: niin moraalinvartijoissa kuin Jokerin hahmoa ihailevissa. Tarkemmin katsoen Jokerista paljastuu mustavalkoisen moralismin kritiikki, joka ei itsessään antaudu suoraviivaisille tulkinnoille.
Tarina kertoo moniongelmaisesta Arthur Fleckistä (Joaquin Phoenix) eli Jokerista, jota maailma kirjaimellisesti potkii päähän elokuvan ensihetkistä lähtien. Kokonaisvaltaisen väkivallan kujanjuoksu yltyy yltymistään, kunnes Arthur lopulta napsahtaa ja ryhtyy potkimaan takaisin tappavin seurauksin. Rakenne on klassisista klassisin sankaritarina, jossa alkuperästään tietämätön ”kuninkaan” poika löytää koettelemuksien kautta todelliset voimansa ja lähtee peräämään vihamieliseltä maailmalta synnyinoikeuttaan – tässä tapauksessa paikkaa suljetulta osastolta.
Jokerin avain on sen kaavamaisuudessa. Koomikon urasta haaveileva Arthur kertoo rakenteellisesti päteviä vitsejä, jotka eivät kuitenkaan naurata. Samalla tavalla Joker on muodollisesti täydellinen sankarin matka – mutta sankari onkin heikko, hullu, ja halveksuttava. Jos myytissä on aina pohjimmiltaan kyse moraalista, on Jokerin suhde moraaliin sama kuin Arthurin vitsien suhde huumoriin: pinnallisesti kunnossa mutta vailla sitä jotain, mikä tekee huumorista hauskaa ja hyveestä hyvää. Tässä Joker leikkii tyhmää, Sokrateen tapaan, esittääkseen vakavan kysymyksen: miksi juuri tämä kostofantasia häiritsee meitä? Elokuvateollisuus puskee ulos moraaliltaan mustavalkoista väkivaltaviihdettä vuosikymmenestä toiseen. Mikä Jokerissa on niin väärää? Miksi Arthurin vitsit eivät naurata?
Reaktio on ollut masentava. Kun yhdet pöyristyvät ja loukkaantuvat, toiset uhmakkaasti hurraavat, kaikki kuin Pavlovin koirat. Harva tuntuu ymmärtävän katsovansa elokuvaa, joka sanoo muuta kuin tarkoittaa, vääntää rautalankaa väärään suuntaan. Närkästys Arthurin kieroutuneesta moralismista (sillä Arthur on moralisti; hän kostaa, eikä kostossa ole mieltä vailla oikeuden käsitettä) on lähes yhtä pelottavaa kuin sen ylistys. He, jotka tuomitsevat koko elokuvan, tuomitsevat käytännössä moraalimme kysymisen. Toki Joker asettelee tuon kysymyksen vaarallisella tavalla, mutta niin sen täytyykin, esittääkseen syvemmän huomionsa: ettemme me koe moraalista ristiriitaa, kun Clint Eastwood, Ryan Gosling tai Keanu Reeves tappavat oikeudentunnossaan. Joker paljastaa väkivaltaviihteen kirjoittamattoman säännön: hyvä ja paha täytyy osoittaa vastaanpanemattoman selvästi. Siitä Joker kieltäytyy.
Sympatiaa paholaista kohtaan rakennetaan vailla mitään häpyä, kun Arthuria rääkätään lähes komiikan rajoille. Mutta mihin saakka se oikeuttaa hänen tekonsa? Pidämme myötätuntoa hyveenä, mutta onko sillä rajoja? Voimmeko sääliä Jokeria? Tähän moraaliseen umpikujaan meidät johtavat myös kouluampujat, jotka ovat olleet lähes poikkeuksetta koulukiusattuja. He ovat kohdanneet epäoikeudenmukaisuutta, mutta vastaavat siihen vielä suuremmalla epäoikeudenmukaisuudella. Kiusallisia tapauksia. Mieluiten emme puhuisi heistä lainkaan. Heidän itsemurhansa ovat lohdullisia, koska haudan vaientamat on helppo julistaa hulluiksi, hirviöiksi, kokonaan Toisiksi. Jokeri ei anna meidän tehdä sitä. Hän elää ja kiusaa meitä pelkällä olemassaolollaan.
Jokeri on moraalisen maailmankuvamme häilyvyyden henkilöitymä: viaton uhri josta kuoriutuu itse piru, kuin Jeesus joka löi kaksin verroin takaisin. Tämä jinjang-dialektiikka on tärkeä teema elokuvassa. Jokeri aiheuttaa epäsuorasti Lepakkomiehen synnyn, ja heillä on sama isä. Kovin paljon peremmälle ei maailmanselitysten historiassa pääse. Joker tietoisesti ammentaa vanhimmasta mahdollisesta tarinankerrontaperinteestä ja samalla kritisoi sitä. Juuri kääntämällä järjestyksen päälaelleen kuin antiikin Saturnaliassa, narri vahvistaa järjestyksen, luo sen rituaalisesti uudelleen. Jokeri on Toinen, jota vasten heräämme omaan tilanteeseemme. Narri paljastaa totuuden irvailullaan.
Tietyllä tapaa Joker on tarinallisuuden kritiikki. Me emme kykene hahmottamaan todellisuutta vailla tarinallista kehystä, jonka tarkoitus on selittää havaintomme (etenkin moraalisessa mielessä). Kun nyt tässä postmodernismissamme metakertomukset sortuvat, tulee kaikesta subjektiivista, kuten Jokeri itsekin toteaa, ja Joker tarjoaa meille sarjamurhaajan tarinan sellaisena, kuin hän sen itselleen kertoo.
Onko siinä jotain väärää? Ei pitäisi olla, jos kaikki kerran on suhteellista: silloin Joker on vain yksi tarina muiden joukossa, ei niitä huonompi tai parempi. Mutta tahallisessa moraalittomuudessaan se osoittaa meille, ettemme me olekaan tyhjän päällä; ettemme vielä olekaan hyvän ja pahan tuolla puolen, eikä kaikki olekaan vain tarinoilla käytyä valtakamppailua. Jos me todella eläisimme arvotyhjiössä, ei Joker herättäisi ahdistusta.
Ainakin yhtenäiskulttuurista (tai sellaisen kuvitelmasta) on tullut mahdotonta, ja siihen haavaan Joker iskee. Kuten kulttuurinen kontekstinsakin, on Joker monitulkintainen ja ristiriitainen. Sama epämääräisyys takaa elokuvan kaupallisen menestyksen. Jokainen voi nähdä Jokerissa mitä haluaa: vasemmistolainen uusliberalismin kritiikin, konservatiivi moraalisen rappion kuvauksen ja oman elämänsä marttyyri katkeruutensa oikeutuksen. Mutta jos Jokeria näkemisen sijaan katsoo, ei voi olla häiriintymättä. Vaikutus muistuttaa uutisvirtaa, median mosaiikkia. “Todellisuutta”.