Elokuvassa The Gift entinen koulukiusaaja, nykyinen uraohjus Simon (“tarkoituksellisen vastenmielinen” Jason Bateman) on saavuttanut hyvätuloisen onnellisen aseman Kalifornian ökyrikkaiden huipulta. Hänellä on kannustava ystäväpiiri, viehättävä ja rakastava vaimo, rahaa, koira ja nyt hän on kaiken lisäksi muuttanut uuteen, uljaaseen asuntoon Hollywoodin kukkulalle. Sen lisäksi hän tienaa ja kuluttaa enemmän kuin olisi ansainnut. Eikö hänen viimein pitäisi maksaa tästä kaikesta? Sitä mukaa kun omistamme yhä enemmän, meistä tulee yhä kylmempiä, yhä hengettömämpiä. Mitä enemmän palvomme rahaa, sitä enemmän katoaa ihmisyytemme.
Antti Nylén on kirjoittanut, että “kun koulukiusaaminen otetaan yhteiskunnallisena keskustelun aiheena esille, siihen kytkeytyy anteeksiannon ja katumuksen teemoja, koska keskustelijat ovat aikuisia”. Joel Edgertonin elokuva The Gift puolestaan ehdottaa, että ihmisen on vaikea muuttaa luontoaan: Simonista paljastuu vähitellen (ennen muuta vaimolleen) yhä samanlainen pikkusieluinen mulkero, alistushaluinen ja vallantahtoinen, kivisydäminen ja menestyvä alfauros, joka hän kouluaikanaan 25 vuotta sitten oli. Koulukiusaajan perustyyppi: ei pelkästään porukoissa alistajan roolin ottava, mutta myös selän takana kieroileva pelkuri.
Edgertonin, jota voisi tässä nimittää varsinaiseksi auteuriksi (hän ohjasi, käsikirjoitti, leikkasi ja näytteli toista pääosaa), elokuva leikittelee kysymyksellä, voiko ihminen antaa anteeksi pahantekijöilleen, ja päätyy vastaamaan ettei voi, ettei ole mitään syytä anteeksiantoon. Tunnustan tämän ajatuksen koomisuuden ja silti melkeinpä kannatan sitä. Se on useimpien tämän tyylisten kauhuelokuvien motto: kosto on pääasia ja se tehdään hinnalla millä hyvänsä, muu ei auta. Joku Cape Fear (1991), Bully (2001), Before Snowfall (2013) tai Painajainen Elm Streetillä (1984) ovat tästä antikristillisestä filosofiasta hyviä todisteita: “Älä koskaan käännä toista poskeasi!” Se on typerintä, mitä saattaa tehdä itselleen.
The Gift leikittelee jatkuvasti sillä ajatuksella, että katsoja pääsee tuntemaan kostosta tulevaa mielihyvää jossain vaiheessa, ja siinä mielessä se pyörittelee katsojaa otteessaan kuin vuoristorata. Kun kiusaajat tai alistajat kohtaavat armottoman loppunsa, saamme tunteen että oikeudenmukaisuus on viimein toteutunut. Tässä mielessä The Gift ei aivan lunasta odotuksiaan: katsoja olisi odottanut ja toivonut jotain kamalampaa loppuratkaisua. Ingmar Bergman kirjoitti Laterna Magicassaan (1987), että sinä päivänä kun kuuli pitkäaikaisen kriitikkonsa tappaneen itsensä, hän riisui itsensä alastomaksi ja tanssi ilosta Fårön saarellaan. Monessa mielessä Suomessa kouluissa tapahtuneet massamurhat olivat myös kostoja pitkäaikaisesta kiusaamisesta.
Tunnemme mielihyvää, kun viimein alistajamme tai kiusaajamme kuolevat. Mitä väkivaltaisemmin se tapahtuu, sen parempi. Tämä vastenmielinen ominaisuus näyttää kuuluvan ihmisyyteen. Henry Miller on tunnustanut muistaakseni Ilmastoidussa painajaisessa (1945) pystyvänsä ampumaan hänet takaisin Pariisiin lähettäneen passivartijan tuntematta sydämessään pienintäkään omatunnonpistosta. Olen kokenut samankaltaisia tuntemuksia ihmisiä kohtaan, jotka ovat loukanneet oikeuksiani.
Toisinaan heitä kohtaan tuntemani vastenmielisyyden tunne on niin suuri ja painava, että en pysty palauttamaan heistä ainuttakaan piirrettä elävien kirjoihin. En koskaan ole muistellut heitä, enkä koskaan muistele ihmisiä, jotka ovat poistuvat huoneestani, joten luullakseni he ovat hävinneet tästä maailmasta. Timo Hännikäinen puolestaan kirjoittaa Kunnia-kirjassaan (2015), että “ilahduin vilpittömästi kuultuani, että eräs minua ahdistelleista isoista idiooteista oli kuollut ajettuaan juovuksissa henkilöautolla päin vastaantulevaa rekkaa”. Hyvän olon tunteesta jonka saa, kun ilkimys joutuu jonkinlaiseen maksutilanteeseen idiotismistaan, syntyy nautintoa. Tälle nautinnon tunteelle moni kostoelokuva perustaa todellisen luonteensa.*
Varsinkin kun kyseessä on luokkaristiriita, altavastaajan ei pitäisi koskaan tuntea armoa rikkaimpia kohtaan. Edgertonin elokuva päätyy pohtimaan, että kosto, pitkävihaisuus ja säälimättömyys ovat parempia vaihtoehtoja kuin anteeksianto. Mitä tulee rikkauksiin ja onneen, joita ei olla koskaan saavutettu vilpittömin keinoin, ne pitää kostaa vankkumattoman päättäväisesti: sille yhteiskunnalle, joka ei ole koskaan vihkinyt kiusattua ihmistä jäsenekseen, ei riitä pienin mahdollinen kosto. Vaikka The Gift, trillerigenrensä tiedostava teos ei ole elokuvana vaikuttavampia, on silti pieni ilo nähdä jännityselokuvissa puhtaan psykologista, pienieleisellä tavalla häiritsevää työtä. Se on virkistävämpää kuin katsoa jotain sellaista, joka yrittää väkisin järkyttää katsojaa.
Gordo the Weirdo oli Simonin antama lempinimi hänen pääkiusatulleen Gordonille. Gordonilla (vähäeleinen Joel Edgerton) ei ole mennyt elämä läheskään yhtä hyvin kuin Simonilla. Kouluajat olivat hänelle yhtä helvettiä, ja helvetti on jatkunut siitä saakka. Hän on selvästi ihminen “joka ajautuu päähänpotkitun rooliin kaikissa ympäristöissä”. Kun Gordon ilmestyy 25 vuotta myöhemmin yllättäen Simonin perhe-elämään, Simonilla on syytäkin huolestua: Gordon aikoo todistaa, että on jotain parempaa kuin yleinen sylkikuppi. Voiko häntä siitä syyttääkään? Jo katkeruus hänen kännipuheissaan huutaa itsensä ilmi. Simon alkaa epäillä jotakin ja päättää ottaa salassa selvää entisestä luokkakaveristaan.
Kamalia elokuvia on niin paljon, ettei mikään enää järkytä, mutta The Gift rakentaa sen varaan, että kosto tosiaan tapahtuu. Surrealistisempaa on kuitenkin väkivalta, jolle ei esitetä mitään syytä tai tarkoitusta. Ihminen joka hakkaa tarkoituksettomasti vastaan tulevan vasaralla jää mysteeriksi: tällaisessa pahuudessa on jotain ylevää, selittämätöntä. Se kumpuaa aidosta epätoivosta, tai silkasta pahuudesta! Sen sijaan pelottavaksi asia kääntyy, jos väkivallan syyksi tulee mielisairaus, tai jokin demoninen pahuus.
High Tensionin (2003) skitsofreeninen nainen on eräs pelottavimmista tietämistäni fiktiivistä hahmoista, ehkä juuri siksi, että psykoottisuus on niin todellista: olen tunnistanut samankaltaista, tosin (onneksi) paljon lievempää psykopatiaa joissakin tuntemissani naisissa. Myönnän myös tunteneeni pakottavan halun poistua teatterista uutta Evil Deadia (2013) tai Marttyyreita (2008) seuratessani. Näiden vastenmielisten naistenkidutusfantasioiden katsominen oli minulle kidutusta. Fyysisestä fiktiivisestä sadismista on kuitenkin kuollut hohto jo yli 2000 vuotta sitten, jos sitä silloinkaan oli, ja elokuvassa se on vain jokaisella tasolla puuduttavaa seurattavaa. Mutta ihminen haluaa yhä enemmän: joku 9/11:n käsittely todistaa sen, että edes fiktio ei enää riitä suuren massan väkivallan ja tuhon kaipuulle.
Sitä paitsi järkyttäminen on liian helppohintaista. Koko iltalehtien saasta perustuu järkytykseen, joka ei ole enää järkytystä, vaan kauhistelua, josta saadaan salattua tyydytystä, puhumattakaan joistakin HS:n uutisista. Ihmisiä vetävät puoleensa kauheudet, he saavat niistä jonkin sortin mielihyvää. Massa haluaa rypeä henkisessä saastassa; se kauhistuu väkivaltaa, mutta tavallaan myös ylläpitää ja toivoo sitä. Olisiko edes tietoisuudessamme kauhisteltuja koulusurmia tapahtunut, jos kukaan ei olisi koskaan lukenut, kuullut tai nähnyt niistä mitään? Antti Nylén on esimerkiksi miettinyt koulujen massamurhien tilauksen kaltaista luonnetta: “Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhat koskettivat meissä kaikissa joitakin sysipimeitä toiveita, haluja ja tuntoja, joiden olemassaoloa emme todellakaan tahtoisi myöntää. Me odotamme väkivaltaa ja saamme sitä. Sen minä opin yläasteella.”
En tässä väitä, että asioista ei pitäisi kertoa: journalismin velvollisuus on ilmoittaa asioista riippumatta siitä, millaisen vaikutuksen ne niiden seuraajiin tekevät. Sen, kuten kaiken kirjallisuuden, on pysyttävä totuudessa ja oltava totuudenmukaista. En silti myös väitä, etteikö suurin osa lehtijutuista olisi silkkaa valhetta. Kaikkein eniten massa tyydyttyy, jos pääsee henkisellä tavalla häpäisemään hautoja. Mitä suurempi katastrofi, sen suurempi uutinen. Toisaalta sosiaalipornon kiintiö näyttää olevan nyt täysi; ihminen kaipaa jotain muuta, ehkäpä – näin ainakin idealistit toivovat.
Mitä fiktioon tulee, vaikka “tuskan ja sen aiheuttamisen katseleminen olisi monille morbidilla, usein myös sadistisella tavalla kiehtovaa”, pidän enemmän itse korkeintaan yhden ruumiin kauhuelokuvista. Myös Rosemaryn painajaisessa (1968), Possessionissa (1981) ja parissa toisessa elokuvassa ollaan otettu lukuun se, että “jossain mielessä synnyttäminen voi olla ihmisen murhaakin pahempi rikos”. The Gift on tässä mielessä myös virkistävä poikkeus: tässä tappamisella ja “hirveyksillä mässäilyn kamalassa maailmassa”, se pystyy olemaan yllättävän tyyni ja viileä. Sen pääsanoma on tämänkaltainen totuus: kiusaajalta, hänen tekonsa laajuuden yhteisölle paljastuttuaan, kuolee aina kaikissa tapauksissa kunnia niin kuin lamppukin sammuu, jos siihen ei johdeta sähköä.
Yläluokan kriisit ja halkeilevat avioerot eivät voisi kuitenkaan olla kauempana omasta elämästäni, ja onhan – pakko tunnustaa – The Gift vain hieman huonompi kuin keskinkertainen elokuva, sillä sen henkilöhahmot ovat rikkaita niin siviilissä kuin elokuvassakin, eli yhtä kuin kauempana elämästä. Sen aihemaailmaa on aika tylsä seurata. Jos on porvarillinen keskiverto mediankuluttaja, se saattaa tulla liian lähelle omaa maailmaa. Sen sijaan kaksoistornien tai tuhoisten maanjäristysten katselemisessa kotoaan käsin on porvarille aina jotain erityisellä tapaa jännittävää ja hirveää, vaikkei sellaista “toivokaan koskaan näkevänsä”.
* Henrich Heine, suuri runoilija, kirjoittaa myös tästä kostoperiaatteesta: “Minulla on erinomaisen ystävällinen luonteenlaatu. Toiveeni ovat: vaatimaton maja, olkikatto, mutta mukava vuode, hyvää ruokaa, maitoa ja voita, vastalypsettyä, vastakirnuttua, akkunan alla kukkia, oven edessä muutama kaunis puu, ja jos hyvä Jumala tahtoo tehdä minut oikein onnelliseksi, hän ilokseni hirttää noihin puihin kuusi tai seitsemän vihamiestäni. Sydämestäni liikuttuneena annan heille kaiken anteeksi, ennen kuin heidät ripustetaan puuhun. – Niin, meidän pitää antaa vihamiehillemme anteeksi, mutta vasta sitten, kun heillä on silmukka kaulassa.“