Maa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Genre: Trilleri, scifi
Ohjaus: Alfonso Cuarón
Käsikirjoitus: Alfonso Cuarón, Jonás Cuarón
Kuvaus: Emmanuel Lubezki
Leikkaus: Alfonso Cuarón, Mark Sanger
Sävellys: Steven Price
Näyttelijät: Sandra Bullock, George Clooney
Katastrofielokuva tuntuu genrenä loppuun kulutetulta, eikä mikään ihme. Viimeistään tietokone-efektien saapumisen myötä teknologiauskoinen ihmiskunta on valkokankaallakin saanut tuta voimattomuutensa luonnonvoimien keskellä, on kyse sitten tuliseksi kuolemanloukoksi muuttuvasta pilvenpiirtäjästä, suurkaupungin keskellä purkautuvasta tulivuoresta tai risteilyaluksetkin kumoon kaatavasta hyökyaallosta. Seuratessa eri ihmisten fyysistä selviytymiskamppailua otetaan mittaa myös psyykkeestä: yksi kykenee myllerryksen keskellä johtamaan ryhmän selviytymistaistoa, monet murtuvat panikoivan lauman osaksi ja joku paljastaa luonteensa häikäilemättömänä omaa selviytymistä ajavana lurjuksena.
Toisaalta efektien kehittyminen on tarkoittanut monipuolistuneen katastrofivalikoiman lisäksi sitä, että huomion varastavien efektien myötä katastrofielokuvissa on ollut enemmän ja enemmän kyse itse katastrofista, ei sen lomassa käytävästä selviytymisestä. Kun keskipisteenä on maamerkkien lanautuminen, tuhon ympärillä pyörivä tarpeettoman suuri hahmogalleria typistyy seuraavaa monumenttimurskausta odotellessa täytemateriaalia tarjoavaksi kliseekokoelmaksi.
Gravity painottaa katastrofikavalkaadissa koettavaa selviytymistarinaa typistämällä päähahmojen määrän kahteen: ensimmäistä avaruuskävelyään suorittavaan Ryan Stoneen (Sandra Bullock) ja tätä tukevaan astronauttikonkari Matt Kowalskiin (George Clooney). Koko elokuva keskittyy parivaljakon epätoivoisiin yrityksiin selviytyä takaisin Maahan keinolla millä hyvänsä, kun tuhoutuvasta satelliitista liikkeelle lähtevä ketjureaktio tuhoaa heidän käyttämänsä sukkulan.
Koko elokuva rakentuu tämän asetelman ympärille, joka avaruuden autioudessa paljastaa sekä yksinkertaisuutensa että toimivuutensa. Mukana ei ole takaumia kummankaan päähenkilön aikaisemmasta elämästä. Muita näyttelijöitä käytetään vain äänirooleissa. Toimintakohtaukset seuraavat astronauttien kauhua sinkoilevan avaruusromun keskellä sen sijaan, että niiden aikana leikattaisiin edestakaisin ihmishahmojen ja tuhopornon välillä. Kyse ei ole vain kahta hahmoa ympäröivästä katastrofista, vaan nimenomaan heidän pyrkimyksistään sinnitellä tietotaitonsa ja rajallisen varustuksen turvin hengissä epätoivoisessa tilanteessa.
Toivonpilkahdusten ja uusien vastoinkäymisten muodostaman vuoristorata-ajelun suvantovaiheissa käsikirjoittaja-ohjaaja Alfonso Cuarón päästää esille Stonea vainoavan trauman tämän tyttären kuolemasta. Maan kiertoradalla koettava selviytymistarina kytkeytyykin Stonen pyrkimyksiin ravistella menneisyytensä taakka lopullisesti harteiltaan ja löytää elämänhalunsa uudelleen varman kuoleman ääreltä. Kuollut lapsi -taustatarina jää pinnalliseksi, mutta sitä kautta keskushenkilöksi nousevan Stonen fyysinen selviytymiskamppailu saa sisäisen vastinparin pyrkimyksille elämän jatkamisesta.
Kokonaisuutena Stonen tilanne tuntuu inhimilliseltä, koska Cuarón ei pelkää viedä katsojaa epätoivon kynnykselle – ja sen yli – mielentilaan, jossa Stone ehtii hyväksyä lähestyvän kuoleman jopa useaan otteeseen. Näissä tilanteissa hahmon avuttomuus muuttuu käsinkoskeltavaksi, mistä suuri kunnia kuuluu käsikirjoituksen lisäksi Bullockille. En olisi ikinä uskonut lähes inhoamani Sandra Bullockin voivan kuljettaa näin raskasta näyttelijävetoista tarinaa harteillaan alusta loppuun, mutta hän suoriutuu roolistaan kunnialla jopa silloin, kun elokuva sortuu Stonen tilannetta kuvatessaan itsestäänselviin syntymäaiheisiin vertauskuviin: esimerkiksi sikiöasentoon käpertyminen kuolemanuhan hetkeksi hellittäessä tuntuu ansaitulta lepotauolta, jota ei soisi hahmolta riistettävän. Tämänkaltaisten inhimillisten hetkien sisällyttäminen osoittaa Cuarónilta erinomaista pelisilmää, mutta niiden toimimisen takaa vasta Bullockin jäntevä roolityö.
Cuarón jalostaa eteenpäin edellisen elokuvansa, Ihmisen poikien, tavaramerkiksi nousseita pitkiä yhtenäisiltä vaikuttavia ottoja, jotka on luotu oikeiden pitkien ottojen ja digitaalisen muokkailun yhdistelmällä. Gravityn lähtökohtaisen efektivetoisuuden vuoksi samaa tekniikkaa käytetään Ihmisen poikiakin laajemmin, minkä avaruuden tyhjyys tekee suorastaan helpoksi, mutta myös erittäin kauniiksi ja tehokkaaksi. Esimerkiksi siirtyessään hiljalleen yhden “oton” aikana avaruuden tyhjyydestä Stonen kokemaan näkymään ja takaisin Cuarón onnistuu rinnastamaan avaruuden äärettömyyden säväyttävästi astronauttipuvun klaustrofobisuuteen.
Sivuosaan jäävä Clooney tyytyy aluksi nokkavan pröystäilijän ja flirttailevan tarinaniskijän rooliin, mutta kun on hänen vuoronsa loistaa, konkari vakavoituu tarjoamaan Stonelle ohjeita, rauhoittelua ja muuta tukea menettämättä kuitenkaan rahtuakaan poikamaista charmiaan. Kowalskin vakaus on erittäin tervetullutta kohtauksissa, joissa Stonen epävarmuutta ja ahdinkoa ylikorostetaan Bullockin sydämensykkeellä, huohotuksella ja parahduksilla.
Bullockin äännähtelyt eivät vähäisemmässä elokuvassa nousisi edes maininnan arvoisiksi, mutta Gravityn tasoisessa elokuvassa leffan pääviholliseksi muodostuukin sen oma taidokkuus: henkeäsalpaavan jännittävän kohtauksen seuratessa toistaan alkavat pienetkin virheet korostua kokonaisuuden seassa ärsyttävästi. Esimerkiksi tekniikan ja fysiikan kannalta elokuva on huiman realistinen, mutta väliin jäävien palojen huomaamiseksi ei tarvitse soveltaa astrofyysikon tutkintoa vaan maalaisjärkeä: avaruusasemalta toiselle siirtyminen vaikuttaa elokuvan perusteella yhtä helpolta kuin baarista toiseen vaeltaminen perjantai-iltana, muun muassa siksi, että avaruus hahmotetaan elokuvassa lähinnä kaksiulotteisena tilana. Lisäksi elokuva ei koskaan onnistu nousemaan yhtä karmivaksi kuin alussa, jolloin Stone ensi kertaa kohtaa kylmän ja pimeän avaruuden pätkivän viestiyhteyden ja tyhjenevän happisäiliön kanssa.
Vastaavan kaltaisia tilanteita kuitenkin riittää, eivätkä ne menetä epätoivon tai jännityksen tunnetta. Epätodennäköisen pelastautumisyrityksen seuratessa toinen toistaan Gravitysta rakentuu harvinaislaatuisen tunteikas katastrofielokuva, koska se nostaa hahmonsa keskiöön satoja kertoja kolutussa ”ihminen vastaan luonnonvoimat” -asetelmassa. Tarinan ja tuhokohtausten hahmokeskeisyys ei ole mitään rakettitiedettä, mutta se on kaikki, mitä vaaditaan vetoavan toimintaelokuvan rakentamiseen. Moni jännitysnäytelmä ei tähän usko, vaan olettaa yleisön mieluummin liukuhihnakuluttavan katastrofikuvastoa. Tuhoa ei tässäkään elokuvassa puutu näyttävien toimintakohtausten seuratessa toisiaan, mutta Gravity ei uhraa näistä hetkistä sekuntiakaan hahmojen selviytymiskuvausten ulkopuolelle. Lopputuloksena on elokuva, joka päähenkilön kokemusten kautta saa katsojan tuntemaan painovoiman nahoissaan.