Terrence Malick, tuo nykyisen edes hieman valtavirtaa liippaavan elokuvan oman tiensä kulkija ja auteur on tehtaillut jälleen uuden filmin. Tämä on sinänsä jo todella poikkeavaa ohjaajalle, joka on uransa aikana tottunut pitämään jopa vuosikymmenen taukoja teostensa välillä. Nyt vuoden 2011 Tree of Life filmin jälkeen tehtailtu To the Wonder on loppujen lopuksi yllättävänkin selkeää jatkumoa Malickin Elämän puu –eepokselle.
Tositarina. Teinilauma murtautui vuoden aikana useiden julkkisten asuntoihin ja varasteli heidän arvotavaroitaan, koska ilmeisesti Hollywoodin ökyalueilla ei uskota ovien lukitsemiseen, varashälyttimiin ynnä muuhun varautumiseen. Murtojen motiivina ei ollut rahan puute ja sen hankkiminen, vaan he olivat vain normaaleja faneja, jotka sattuivat ihailemaan Paris Hiltonia, Lindsay Lohania, Megan Foxia ynnä muita. He ihailivat näitä ihmisiä ja heidän elämiään niin paljon, että halusivat saada itselleen siivun tuota upeaa glamour-elämäntyyliä vaatteineen ja koruineen vaikka väkisin.
Ironinen tapa tarkastella nykyistä massaviihdekulttuuria on varsin yleistä. Se, missä spektaakkelinhakuisuus on useissa viihde-elokuvissa viety paikoitellen silmiinpistävän suurieleiseksi ja räväkäksi, on ironia tarjonnut monille nykykatsojille tavan jatkaa nykyisestä massaviihteen nauttimisesta. Ironia kuitenkin itsessään toimii samalla etäännyttämisen välineenä, jolla katsoja saattaa omaksua suoraeleisesti kuluttamaansa viihdettä ylevämmän aseman.
Leffojen uusintaversioilla on huono maine, eikä syyttä. Kyllähän se tiedetään, että Hollywood pyrkii maksimoimaan voitot, ei tekemään uniikkia elokuvataidetta – mutta silti remake remaken perään tuntuu kielivän totaalisesta alkuperäisideoiden puutteesta Kalifornian härmäisessä hillohelvetissä. Kauhuelokuvien puolella ilmiö tuntuu olevan erityisen yleinen ja kaltaiseni kalmafanin mieli on pahoittunut sen verran monta kertaa, että osaan melko lailla vaistomaisesti väistää suurinta osaa rahastusrysistä.
Eeppinen on nykyään rankasti ylikäytetty sana, mutta joissakin kohdissa se on paikallaan – esimerkiksi silloin, kun se laitetaan etuliitteeksi antiikin Kreikan aikaiselle runoudelle. Uskomattomia yhteensattumia, järjettömiä hirviöitä, jumalallisia väliintuloja, tragediaa myymään miljoonia iltapäivälehtiä ja ihmisluonnon ylittävää sankaruutta – siis oikein, oikein hyvää kamaa käytettäväksi silloin, kun tarkoituksena on väsätä ison ruudun superlatiivinen efektileffa. Tarinat ovat valmiiksi toimivia, hahmot klassista sorttia, tapahtumat isoja ja kohtalot merkittäviä – ei muuta kuin cgi:llä minotauria veistämään ja homman luulisi olevan siinä. Mutta jos eeppisiä asioita tapahtuu pelkästään visuaalisella osastolla eikä fiilisrekisterissä, ei touhusta tule yhtään mitään. Tämän todistaa erinomaisesti Jonathan Liebesmanin tunneköyhä kökköpotpuri Wrath of the Titans.
Jobriath A.D. muistuttaa pintapuolisesti tuoreinta doku-Oscarin voittajaa Searching for Sugar Mania. Kummankin dokumentin kohteena on 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa vaikuttanut yhdysvaltalainen muusikko – unohdettu potentiaalinen suuri lupaus, joka dokkareissa huikeaksi suitsutetusta musiikistaan huolimatta ei noussut yleiseen suosioon. Molemmista elokuvista on myös mahdotonta olla pitämättä ainakin jossain määrin, sillä ne kertovat todennäköisyyksiä uhmaavan kiehtovan tarinan musiikista, maineesta ja myyttisyydestä.
Yksi merkittävimmistä aasialaisen, ennen kaikkea japanilaisen elokuvan viestinviejistä länsimaissa on kuollut. Toimittaja, kirjailija, kriitikko ja kokeellisen elokuvan ohjaaja Donald Richie, menehtyi eilen Tokiossa, 88 vuoden iässä. Asiasta kertoi ensimmäisenä Japan Times, jonne Richie kirjoitti elokuvakolumnia 1950-luvulta aina viime vuosille asti.
Ohiossa syntynyt ja toisessa maailmansodassa palvellut Richie muutti Japaniin ensimmäisen kerran vuonna 1947, jolloin hän toimi toimittajana ja elokuvakriitikkona Pacific Stars and Stripes -lehdessä. 1950-luvun vaihteessa muutamaksi vuodeksi opiskeluja varten takaisin Yhdysvaltoihin muuttanut Richie vietti suurimman osan loppuelämästään Japanissa. Paitsi että Richie oli lumoutunut maan kulttuurista, hän koki Japanin olleen 50-luvulla vapaamielisempi kuin Yhdysvallat, erityisesti seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Richie itse oli avoimesti biseksuaali. Lopun elämänsä Richie vietti pääsääntöisesti Japanissa. 1970–80-luvuilla hän toimi maailman johtavan nykytaiteen museon, New Yorkin Museum of Modern Artin, elokuvakuraattorina.
Tommy Lee Wallacella oli unelma. Toimittuaan John Carpenterin Halloweenissa leikkaajana ja lavastajana, Carpenter ja Wallace halusivat kokeilla jotain uutta sarjan seuraavassa osassa. Lupaa ei heti tullut, vaan välissä väsättiin varsin hätäisesti Rick Rosenthalin ohjaama Halloween II. Carpenterin ja alkuperäisen Halloweenin tuottaja-käsikirjoittaja Debra Hillin käsikirjoitus ei auttanut sinänsä mukiinmenevää imitaatiota ensimmäisen osan hyveistä, ja lopputuloksena jatko-osa on ihan siedettävä muttei merkittävä slasher. Rosenthal jatkoi urallaan hyvien elokuvien turhaa jatko-osittamista esimerkiksi Hithchcockin Lintujen jatko-osalla 90-luvulla, kun taas Carpenter, Hill ja Wallace saivat viimein luvan toteuttaa alkuperäinen visionsa siitä, miten elokuvasarjan tulisi jatkua.
