Maa: Yhdysvallat
Genre: Romantiikka
Ohjaus: Terrence Malick
Käsikirjoitus: Terrence Malick
Kuvaus: Emmanuel Lubezki
Leikkaus: A.J. Edwards, Keith Fraase, Shane Hazen, Christopher Roldan, Mark Yoshikawa
Sävellys: Hanan Townshend
Näyttelijät: Ben Affleck, Olga Kurylenko, Rachel McAdams, Javier Bardem
Terrence Malick, tuo nykyisen edes hieman valtavirtaa liippaavan elokuvan oman tiensä kulkija ja auteur on tehtaillut jälleen uuden filmin. Tämä on sinänsä jo todella poikkeavaa ohjaajalle, joka on uransa aikana tottunut pitämään jopa vuosikymmenen taukoja teostensa välillä. Nyt vuoden 2011 Tree of Life filmin jälkeen tehtailtu To the Wonder on loppujen lopuksi yllättävänkin selkeää jatkumoa Malickin Elämän puu –eepokselle.
On lähes huvittavaa miten tunnistettavaa ohjaajaherran kädenjälki on, vaikka nykypäivänä sitä onkin pidettävä vain hyvänä asiana. Jopa niin hyvänä, että se saattaa aiheuttaa katsojassaan melkoistakin sisäistä kyräilyä, mikäli tunnistaa tämän puolen elokuvasta ja sen ohjaajasta. Jos on elokuvan visuaalinen ilme tunnistettava niin se tapa, millä Malick tarinaa kertoo on ehkä vieläkin tunnistettavampi. Perinteisesti toteutettuja dialogikohtauksia on turha etsiä tästä elokuvasta. Lähes kaiken replikoinnin sisältö on tulkinnanvaraista ja runollista aivan kuten visuaalinenkin kerronta, missä kamera leijailee elokuvan hahmojen elämissä kuin tarkkailijana. Katsojana välillä melkein toivoo hahmon katsovan kameraa, jotta häntä voisi auttaa. Tuntuu, että kameran silmä tarjoaisi heille kaikille vastauksen ongelmiin. Tästä syystä nouseekin ajattelun arvoiseksi asiaksi kysymys, onko Malick löytänyt henkilökohtaisessa elämässään vastaukset kysymyksiin, mitä hän nyt tuo katsojien nähtäväksi. Kauniimpaa ja lojaalimpaa perustetta elokuvien tekemiselle on vaikea löytää.
Jos To the Wonderia pitäisi kuvata lyhyesti ja niin, että sen ymmärtää oikeanlaiseksi sellainenkin henkilö, joka ei välttämättä katso paljoa elokuvia tai joka ei ole nähnyt aiempaa Malickin tuotantoa lainkaan, tulisi elokuvaa kuvailla varmastikin seuraavasti:
To the Wonder on kahden tunnin runo.
Se on runo rakkaudesta sen kaikissa muodoissa. Malick kysyy elokuvansa alkupuoliskolla: ”What is this love that loves us?” Kysymys on niin uskomattoman universaali, että on vaikeaa sanoa yrittääkö ohjaaja todellakin ratkaista sen tarinansa avulla.
Lähes koko elokuva on kertojaäänen täyttämä, pääasiassa ranskalaisen Marinan (Olga Kurylenko), joka muuttaa tarinan alussa yhdysvaltalaisen miehen Neilin (Ben Affleck) kanssa Yhdysvaltoihin rakkauden perässä. Rakkauteen ilmaantuu kuitenkin pian särö, mikä ajaa nuoren naisen elämän pyöritykseen ja kyselemään itseltään, että taasko minä petyin rakkauteen? Marinalla on myös lapsi aiemmasta suhteestaan, jonka jälkeinen aika on ollut ilmeisen raskasta tälle nuorelle naiselle. Marinan kortit eivät ole kaikista parhaimmat uudessa oudossa kaupungissa ja kulttuurissa, etenkään kun Neil alkaa työpaineidensa keskellä katselemaan muita naisia ja törmääkin Janeen (Rachel McAdams), joka on niin ikään melkoiselle tuuliajolla elämänsä kanssa. Häneltäkin puuttuu jotain.
Malickille ominainen visuaalinen ilme pääsee luonnollisesti oikeuksiinsa heti filmin alussa ja tuokin suorastaan huvittavalla tavalla esiin sellaisia kuvallisia seikkoja, joita ohjaaja tuntuu rakastavan ja suorastaan rakastelevan kaikissa elokuvissaan. Kamera leijailee metsässä luoden illuusion, että katsoja on itse seesteisellä retkellä kauniin auringonpaisteen valtaamassa lehtimetsässä sadepisaroiden kimallellessa. Samalla Olga lausuu runoa pohtien rakkauden merkitystä ja tärkeyttä itselleen ja siinä sivussa myös katsojalle. On selvää, että Malick käsittelee tässäkin elokuvassaan hänelle itselleen äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä ja teemoja. To the Wonder on vielä asteen henkilökohtaisempi kuin ohjaajan edellinen filmi Tree of Life johtuen pääasiassa siitä, että tällä kertaa voidaan puhua tavallaan pienemmästä elokuvasta vaikka teemat ovatkin suuria ja sellaisia, että harva tulee niihin elämänsä aikana yksiselitteisiä vastauksia löytämään. Ihailtavaa on antaumus, millä ohjaaja tarinoihinsa ja niiden sisältöihin pureutuu. Tuntuu, että nyt kypsällä iällä Malick on ymmärtänyt oman kuolevaisuutensa ja haluaakin elokuviensa kautta jättää jotain konkreettista nähtävää, koettavaa ja ajattelemisen aihetta jälkipolville.
Totuttuun tapaan elokuva sisältää myös ajatuksia ja pohdintoja Jumalasta, uskonnosta ja sen merkityksestä. Harvemmin, ainakaan näin länsimaassa, jonkinlaisen uskontovihan kytiessä tulee ajatelleeksi, että jollekin ihmiselle se etsitty rakkaus saattaa todellakin olla Jumalan rakkaus. Rakkaus käsitteenä mielletään nykyään liian useasti kahden ihmisen väliseksi. To the Wonder esittää sen luonnollisena osasena ihmisyyttä ja yleistä hengellistä elämää, mikä luo toivoa siitä, että lopulta ihminen voi tuntea rakkautta vaikka eläisikin elämäänsä yksin. Javier Bardemin esittämä Isä Quintana on elokuvan muiden hahmojen tapaan hukassa elämässään ja etsii sitä jotain. Hänelläkin on kaikki näennäisesti hyvin mutta hän itse tiedostaa jonkun todella merkityksellisen asian poissaolon arkisessa elämässään. Se, mitä tulee To the Wonderin henkilökohtaiseen näkökulmaan ja ilmaisutapaan korreloituu parhaiten juurikin tässä hahmossa, sillä viimeistään Isä Quintanan saadessa ruutuaikaa käy selväksi miten palavasti ohjaaja suhtautuu asiaansa. Jollain tasolla tuntuu myös, että Quintanan käymä replikointi muiden ihmisten kanssa, kuin myös voice over ovat selkeäsanaisempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia kuin muut vastaavat elokuvassa kuultavat. Näkyvyyttä hän saa vähemmän mutta tästä huolimatta tuo käytetty aika tuntuu äärimmäisen merkitykselliseltä eikä millään muotoa irralliselta.
Quintanan hoitaessa arkisia papin töitään, kuunnellessaan ihmisiä ja heidän ongelmiaan, käy selkeästi ilmi, miten hänen sisällään kiehuu. Hän haluaisi huutaa mutta ei työnsäkään puolesta voi sitä tehdä. Quintanan asuttama kaupunkikin tuntuu aivan yhtä autiolta kuin hänen mielensäkin. Muita ihmisiä näkyy vain harvakseltaan eikä kukaan tunnu avaavan edes oveaan tälle herran miehelle. Jumalan rakkauden rinnalla Quintana tuntuu kaipaavan myös läheisyyttä ja ihmistä, joka kuuntelisi vuorostaan häntä ja hänen tuskaansa. Hänen elokuvassa kuultava voice over voidaankin tulkita jonkinlaiseksi avunhuudoksi – huudoksi, mitä kukaan ei kuule.
To the Wonder on todella monitulkintainen elokuva. Suoranaisesti se ei anna katsojalleen paljoakaan, ellei ole valmis sukeltamaan sen maailmaan ja katsomaan syvemmälle – peilaamaan elokuvan teemoja ja tarinoita omaan elämään. Siinä vaiheessa tämä filmi lunastaa merkityksensä ja antaa ennen kaikkea eväitä omankin ajatusmaailman jalostamiseen. Malick tuo katsojalleen eväät tarjottimella, mutta on piilottanut sen.
Niin, mitä on se rakkaus, mikä meitä rakastaa? Malick ei kerro vastausta vaan lausuu ainoastaan kiitoksen sanat. Kyseisessä hetkessä tämä tuntuu todella ärsyttävältä, sillä elokuvat toimivat vain harvoin näin; jättävät lunastamatta istutetun asian tai kysymyksen. Elokuvakokemukseen tuntuu jäävän tyhjä kohta. Lopulta sitä kuitenkin tajuaa, että ehkä tämä on juuri se paikka, mikä katsojan pitää annetuilla eväillä täyttää.
