Maa: Yhdysvallat
Genre: Kauhu
Ohjaus: Fede Alvarez
Käsikirjoitus: Fede Alvarez, Rodo Sayagues
Kuvaus: Aaron Morton
Leikkaus: Bryan Shaw
Sävellys: Rogue Baños
Näyttelijät: Jane Levy, Shiloh Fernandez, Loy Taylor Pucci
Leffojen uusintaversioilla on huono maine, eikä syyttä. Kyllähän se tiedetään, että Hollywood pyrkii maksimoimaan voitot, ei tekemään uniikkia elokuvataidetta – mutta silti remake remaken perään tuntuu kielivän totaalisesta alkuperäisideoiden puutteesta Kalifornian härmäisessä hillohelvetissä. Kauhuelokuvien puolella ilmiö tuntuu olevan erityisen yleinen ja kaltaiseni kalmafanin mieli on pahoittunut sen verran monta kertaa, että osaan melko lailla vaistomaisesti väistää suurinta osaa rahastusrysistä.
Vaan pirulauta, eivät ne tee välttelystä helppoa, sillä aina välillä kauhu-uusinta osuu maaliin häkellyttävän hyvin. Voi olla, että Dawn of the Deadin alkuperäisversio on zombieleffojen lyömätön klassikko, mutta kyllä vuoden 2004 version raivotautiset perkeleet ja niiden hektinen niittäminen potkivat allekirjoittaneelle hitosti kovempaa kuin alkuperäisversion harmaalla kasvomaalilla sotkettujen kalmojen hidastempoinen teilaaminen. Texas Chainsaw Massacren alkuperäisversio on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, mutta silti TCM: The Beginning tekee paitsi kunniaa originaalille, myös laajentaa sen universumia tylysti ja uskottavasti. Kauhu-remake näyttäisi toimivan erityisesti silloin, kun halvalla toteutettuun alkuperäisvisioon kaadetaan sammiollinen rahaa sekaan ja väännetään brutaaliusmittari yhteentoista.
Mutta eihän tämä voi toimia Evil Deadin kohdalla – onhan Sam Raimin alkuperäisversio muovailuvaha-animaatioineen ja järjettömine kamera-ajoineen täysin koskematon ja uniikki tapaus, johon kajoaminen on silkka pyhäinhäväistys. Väärin! Fede Alvarezin uusiomättö toimii hävyttömän hyvin kaikilla mittareilla observoituna. Evil Dead vuosimallia 2013 tekee tyylikkäästi kunniaa alkuperäiselle, mutta on samalla täysin omilla jaloillaan seisova moderni kauhuelokuva, josta nauttiminen ei vaadi nostalgiassa rypemistä.
Tarinassa viisi nuorta (joiden nimiä en viitsi mainita, koska en muista niitä pari viikkoa rainan katsomisen jälkeen etkä muista sinäkään) lähtee syrjäseudulla olevalle mökille viettämään viikonloppua. Perinteisen päihdemaratonin sijaan motiivi on päinvastainen: vierottaa yksi porukan jäsenistä, Mia, heroiiniriippuvuudesta. Set and setting kyseiseen toimenpiteeseen ei kuitenkaan ole sieltä parhaimmasta päästä: kellarista löytyy kissankuivaamo ja sen uumenista ihmisennahkaselkäinen demoninmanausopus Naturom Demonto (tuttavien kesken Necronomicon), josta porukan nörttismies ei tietenkään malta pitää näppejään erossa. Kunda Estrata Montose Conda ja pian soittaa soatana nuorten sieluilla raivokasta sinfoniaa.
Tarinassa ei ole mitään omaperäistä – onhan kyseessä koko mökkikauhun alagenren synnyttäneen teoksen uudelleenluku – mutta kerrontatapa on ihailtavan tiivis ja tunnelmallinen. Vieroitusoireiden lisääminen stooriin on kertakaikkisen kekseliäs veto: riivaako Miaa oikeasti demoni vai kärsiikö hän vain äärimmäisen rajusta kylmästä kalkkunasta? Pisteet Alvarez haalaa kotiin myös sulavalla liikehdinnällä kolmen erilaisen kauhukuvaston välillä. Alussa rakennetaan häiritsevää tunnelmaa kuumotuksella ja säikäyttelyllä – homma onnistuu niin hyvin, että jopa kaltaiseni kymmenien leffasäpsähdysten kovettama konkari ponkaisi penkistä. Keskivaiheilla keskitytään erittäin, erittäin brutaaliin terrorikauhuun ja lopussa lykätään splätterivaihde silmään tavalla, joka saa Braindeadin ruohonleikkurikohtauksen kuivaamaan silmänurkkiaan ylpeyden kyynelistä.
Erityisesti Evil Deadia käy kiittäminen siitä, että se ei yritäkään uudelleenluoda alkuperäisen meininkiä – jopaBruce Campbellin sementoima Ash-roolihahmo jätetään suosiolla pois – vaan se luo tutusta premissistä täysin omannäköisensä skenaarion, jossa kekseliäisyyttä ei pihtailla. Kaltaiseni hurmehurtan teki mieli antaa aplodit valkokankaalle useampaan otteeseen: sen verran omaperäisesti ja piinallisen yksityiskohtaisesti elokuva keskittyy ihmislihan ja sille erityisen sopimattomien elementtien, kuten kiehuvan veden, neulojen, mattoveitsien ja naulapyssyjen, epäpyhään liittoon. Harvassa ovat ne kerrat, kun minun on pitänyt kääntää katse pois kuvaruudusta kokemani vastenmielisyyden vuoksi, mutta Evil Deadissa sellaista sattuu tuon tuosta (painotus sanalla sattuu).
Jos Evil Deadia elokuvataiteena tulkitsee, niin vähän jää historiankirjaan raapustettavaa. Kyse on kuitenkin vain läpeensä tutun tarinan ja paperinohuita hahmoja sisältävä äärigraafinen kauhupätkä. Mutta mikäli mieli hinkuu napakan puolitoistatuntisen shokkivuoristoradan kyytiin, on äkkiseltään vaikea kuvitella Evil Deadia parempaa tuoretta vaihtoehtoa. Gorehoundeille on luvassa puhdasta kiellettyä nautintoa, syyllisyyden verhon läpi loistavaa rasvaista hymyä – ja normaalimmille ihmislajin edustajille sormet kramppiin puristavaa pelkoa ja inhoa.
Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan astetta herkemmän puolison leffan pariin marssittaville kauhufaneille: saattaapi olla, että ennen kahteen pekkaan tehty saunapuiden noutaminen kellarista muuttuu Evil Deadin jälkeen henkilökohtaiseksi yksilösuoritteeksi.