Eletään sodan jälkeistä aikaa. Italian kaupungit ovat pommitusten jälkeisiä, köyhyyttä on kaikkialla. Kaksi poikaa elää lapsuuttaan tässä tuhon jälkeisessä maailmassa, jossakin Rooman syrjäseuduilla lapsuutensa suojellessa heitä vielä ulkomaailman tomuilta ja aikuisten maailman hyytäviltä turmiolta. Heidän elämänsä ei ole materiaalisilla rikkauksilla kyllästettyä. Toinen heistä on sitä paitsi orpo, ja toinen tuntuu olevan liian viaton tähän hulluun maailmaan.
Lähi-itä on versonut aikamme noteeratuimpia ja arvostetuimpia elokuvantekijöitä voimakkaalla tempolla: Iranista ovat tulleet kansainvälisesti tunnetuiksi Abbas Kiarostami, Mohsen Makhmalbaf, hänen elokuvantekijälapsensa, Sodankylässäkin vieraillut Samira Makhmalbaf sekä Hana ja Maysam Makhmalbaf ja liuta muita nimiä, kuten Bahman Ghobadi, Ramin Bahrani ja Amir Naredi. Libanonilainen Alia Arasoughly, nasaretilainen Elia Suleiman… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Ehkä ensimmäisenä kokee hämmennystä tai puutuneisuutta. Loputtomalta tuntuvassa alkukohtauksessa seurataan käsivaralla kuvattua moottoripyöräkilpailua, joka jatkuu ja jatkuu ilman minkäänlaista dramatiikkaa, yllätystä tai murtumaa. Pyörät hidastavat mutkassa ja kiihdyttävät uudelleen, kunnes syöksyvät jälleen eteenpäin seuraavalla suoralla. Moottorien äänet katoavat ja jylähtävät uudelleen. Sää on tavanomaisen tylsistyneen aurinkoinen. Kamera yrittää ilmeisestikin pysytellä elokuvan päähenkilössä, Bud Clayssä (Vincent Gallo), välillä hetkellisesti hukaten hänet, mutta lopulta löytäen taas uudelleen.
Elokuva, josta tekijä on yrittänyt saada kaikella tahdolla positiivisen, vaikka tietää, että olisi voinut kuvata asiat paljon, paljon pessimistisemmiksi. Sellaisiksi, mitä ne usein tuppaa olemaan – ja kuitenkin tässä kuvataan elämää ilman, että sitä yritettäisiin erityisesti manipuloida näyttämään joltain muulta kuin mitä se on, vaikka toive yrittää kaivaa elämästä jotakin positiivista, on ollut ilmeinen lähtökohta tälle teokselle.
Itay Gross on israelilainen elokuvaaja, jonka ensimmäinen kokopitkä elokuva, Excision, nähtiin viime syksynä myös Suomessa Night Visions -elokuvatapahtumassa. Laajakuvan toimittaja tavoitti miehen helmikuussa koko uran kattavaa haastattelua varten.
Pauline on erilainen nuori. Hän ei huolla karvoitustaan, maalaa naamaansa tai käytä värikkäitä vaatteita, kuten suurin osa koulunsa tytöistä. Sen sijaan hän on kiinnostunut kirurgin ammatista, ihmiskehon toiminnasta ja uppoutuu haavemaailmaan, jossa hän on puolijumalallinen ihmisen osien ja veren kanssa läträävä Josefiina Mengele. Paulinen poikkeava habitus aiheuttaa kitkaa hänen ja koulutovereiden, opettajien ja perheen välille. Erityisesti kristillisiin arvoihin pitkälti nojaava keskiluokkainen äiti ei voi ymmärtää, mitä tytön päässä liikkuu.
Tampere Film Festival (6.3.–10.3.) tarjoaa ensi viikolla kolmen kattauksen verran puolalaista lyhytanimaatiota.
Elokuva alkaa näkymällä ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden muistomerkistä, jonka päälle tulee teksti: ”Jossakin Euroopassa”. Kamera laskeutuu maahan. Patsaan juurelle tuuli liikuttelee taittunutta sanomalehteä. Otsikosta saamme selvää: ”Hitler miehittänyt…” Runollisuus yhdistyy kauhuun. Seuraavaksi leikkaamme kuvaan autiosta kaupungista. Lapsi tulee näkyviin. Hän juoksee noutamaan palloaan kadulta, mutta samassa hänen taakseen ilmestyy kauhistunut äiti, kuin siinä olisi jotakin todella pelättävää, että lapsi hakee pallonsa tyhjältä kadulta.
