Tunnetaan myös nimellä: Viisi rikottua kameraa; Hamesh mazlemot shvurot; Khamas Kamīrāt Muḥaṭṭamah; חמש מצלמות שבורות, خمس كاميرات محطمة
Maa: Israel, Ranska, Alankomaat
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Emad Burnat, Guy Davidi
Käsikirjoitus: Guy Davidi
Kuvaus: Emad Burnat
Leikkaus: Guy Davidi, Véronique Lagoarde-Ségot
Sävellys: Le Trio Joubran

Lähi-itä on versonut aikamme noteeratuimpia ja arvostetuimpia elokuvantekijöitä voimakkaalla tempolla: Iranista ovat tulleet kansainvälisesti tunnetuiksi Abbas Kiarostami, Mohsen Makhmalbaf, hänen elokuvantekijälapsensa, Sodankylässäkin vieraillut Samira Makhmalbaf sekä Hana ja Maysam Makhmalbaf ja liuta muita nimiä, kuten Bahman Ghobadi, Ramin Bahrani ja Amir Naredi. Libanonilainen Alia Arasoughly, nasaretilainen Elia Suleiman… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tällaista Lähi-idän tekijöiden aaltoa selittänee jonkun verran seniori M. Makhmalbafin sanat: ”Jos meillä olisi vain 35 millimetrin filmiä, valtio voisi kontrolloida elokuvaa filmilaboratorioiden avulla. Digikamera on radikaali, demokraattinen ele. Jopa kännykällä voi tehdä elokuvan.” (Lähde Voima 2 / 13).

Tekniikan muuttuminen pienempään ja helposti liikuteltavaan kokoon, myös digitaalisuus, ovat mahdollistaneet sen että kamerat ja elokuvan tekeminen ovat jokaisen, kuka vain tahtoo, saavutettavissa. Kaikella on silti useita aspekteja. Digitaalisuus mahdollistaessaan jokaisen tehdä elokuvaa, on myös tuonut markkinoille täydellisen suuren joukon taitamattomuutta, puhumattakaan siitä kaikesta hölynpölystä, mitä Internet on pullollaan.

Katsojan on vaikea ehkä löytää lukuisten eri vaihtoehtojen joukosta essentialliset teokset: ennakkoluulot on sammutettava, maneerit tapettava, perinteet hylättävä; on uskallettava astua tuntemattomaan. Tässä tietysti kriitikon täytyisi tulla avuksi, eräänlaiseksi valoksi, joka heijastaa kohti pimeyttä auttaen tuntemattomuutta päin sukeltavia katsojia. Nykyisin kriitikolla ei ole enää ollut tällaista tehtävää, hänen tehtävä on jäänyt suurlehdistöissä pienten palstatilojen väliin, luokittelijaksi ja tähdittäjäksi, kelvottomaksi mihinkään arvottomaan. Tämä vain sivuhuomautuksena. On aika tutustua elokuvaan.

USA, maailman uskottavin terroristivaltio, on tietenkin melkein aina tukenut israelilaisten väkivaltaista paluuta pyhään maahan. Siirtokuntien rakentaminen palestiinalaisten alueelle on tämän elokuvan eräs aihe. Yhä enemmän ja enemmän pienestä kylästä viedään asumatilaa Pyhään maahan palanneiden juutalaisten tarkoituksiin. Jumalan pelastussuunnitelmaa toteutetaan ihmishengestä piittaamatta, sivuseikkoja ovat esimerkiksi lapsien kärsimys, perheiden hajoaminen tai ihmisen henki. Ei ole enää mikään ihme, että kaukaisuuksissa kyyhöttävä suurvaltio niin riemukkaasti ryhtyy tukemaan tappamista, onhan Jumala juutalaisten puolella! Sama Jumala, jonka nimissä tämä maakin siunataan!… Itsekkyyden ja tappamisen Jumala…

Palestiinalaisen farmarin Emad Burnatin jääräpäisyys ja hullu rohkeus ovat antaneet erään 2000-luvun todistusvoimaisimmista elokuvista. 5 Broken Cameras kuvaa nimensä mukaisesti viiden rikkinäisen kameran tarinan (kuudes kamera pelaa yhä huolimatta siitä, että sillä kuvannut osui lähelle kranaattia, ja on pyyhkinyt ikuisuuteen elokuvan loppukuvat).

”Kuvaan parantaakseni. Se auttaa minua tasapainottamaan elämää ja selviytymään”. Kuvista näemme sodan: lammikoittain verta, pommin räjähdyksiä, yösaartoja, hulluja sotilaita, pelkoa ja inhoa Luvatussa maassa. Varjoissa lymyävän tarkka-ampujan unelma on ampua 11-vuotiasta poikaa korvanreiästä. Unelma toteutuu, M16:n luoti lentää 2800 jalkaa sekunnissa, ja tappaja pysyy anonyymina, jää hirviömäisen henkensä kansa kuljeskelemaan tuntemattomille hämypoluille, kuka tietää – ehkä jopa onnen kauhusta huumautuneena.

Pyhät sotilaat ampuvat palasiksi lapsia. Ihmisiä kuljetetaan yön sydämeen, tuntemattomiin kuulustelupaikkoihin. Katsoja saa kokea tiedon puutteen kauhun: Mitä näille ihmisille tapahtuu, mitä heille tehdään, kun he katoavat armeija-autojen mukana hämärään. Kaiken tämän hulluuden korkeammassa potenssissa keskelle jää kuitenkin kapinoiva ihminen, joka tahtoo pitää kiinni elämästä, joka häneltä ollaan väkisin viemässä.

5 Broken Cameras kuvaa myös Emadin lapsien kehitystä sodan runtelemassa miljöössä, ympäristössä, jossa vaara saada luodista on alati läsnä. Ennen muuta perheen kuopuksen kasvamista kuvataan. Elokuvan alussa hän on vastasyntynyt, elokuva loppuu, kun hän täyttää viisi vuotta. Viisi on siis elokuvassa jonkinlainen maaginen luku.

Turkoosien ruusujen vieressä 4-vuotias Gibreel, perheen kuopus kysyy isältään: ”Miksi et tapa sotilaita puukolla?” ”Koska sotilaat ampuisivat minut… Miksi tahdot satuttaa heitä?” ”Koska he tappoivat Philin. Miksi he tappoivat Philin?” Kertojaääni kuvan päälle: ”Me kaikki menetämme lapsuutemme jossakin vaiheessa… Poistaessamme kaiken lapsuudestamme, jäljelle jää viha.”

Elokuvan manipulaatio tapahtuu vasta leikkauspöydässä, vaikka tässä täytyy muistuttaa, että se rakentuu pelkästään kerronnallisten keinojen varaan. Tapahtumia tuskin on voinut manipuloida muuten kuin olemalla niissä läsnä. Emad ei ole mikään elokuvantekijä, hän on kyläläinen, farmari, joka on ostanut kameran kuvatakseen kuopuksensa syntymää – sen jälkeen hänelle on käynyt samoin kuin Krzysztof Kieślowskin Camera Buffin päähenkilölle, hänen on ollut pakko jatkaa kuvaamista.

Kenties, jos hänen ympäristössään ei olisi tapahtunut mitään erikoista, tuollaista pakkoa ei olisi syntynyt, tai silloin meillä ei olisi ainakaan tällaista elokuvaa: tuskin mikään elokuva, joka olisi keskittynyt vain kukkien kastelun kuvaamiseen, olisi saapunut näin pitkälle.

Tässä on elokuva, joka avaa helposti heidän silmät, jotka tuntevat olonsa kiusaantuneen riittämättömillä tiedoilla varustetuiksi lukiessaan lehdistä numeroita siitä, kuinka monta ihmistä Palestiinassa on taas kuollut. Sen päätekijä Emad uhmaa jatkuvasti omaa henkeään mennessään kameran kanssa tilanteisiin, joissa luodin saaminen päähän ei olisi yllätys.

Lehdet antavat riittämättömän kuvan tapahtumista, suurlehdistö ei viitsi aina pohjustaa asioita enempää kuin vääriin asioihin keskittyen, mikä edesauttaa ennakkoluulojen syntymistä. Merkittävät asiat jäävät juttujen ulkopuolelle. Tämä ei tietenkään ole ehkä toimittajien syytä, jotka ovat avuttomia tilanteissa, joissa heidän työnantajansa eivät voi antaa heille enempää palstatilaa. Emadin ja Guy Davidin elokuva on jotakin todellisempaa. Se ryntää keskelle sotaa.

Tosin Emadin porukka ei käytä aseita. He protestoivat mielenosoituksilla, käyttävät jopa lapsiaan voimattomina valloittajien edessä mielenosoituksen airuina, pystyttävät leirejä piikkiaitojen toiselle puolen, nostavat parakkeja riistetylle maalle, mutta aina sotilaat tulevat ja kärjistävät konfliktin hulluudeksi. Emadin porukan ase on heidän oma inhimillisyytensä.

Jokainen dokumentaristi joutuu asettumaan tietyssä vaiheessa kysymyksen eteen tai toisin päin: miten, millä keinoin saada kaikesta tästä materiaalista elokuva, jonka voisi katsoa loppuun? Tässä vaiheessa kenties elokuvantekijä Guy David astuu kuvaan. Hidastukset, päiväkirjamainen tyyli tehdä dokumenttia kertojaäänen selostaessa tilanteita tai pohjustaen elämäntilannetta filosofisella pohdinnalla; episodimainen muoto, joka rakentuu kameroiden rikkimenemishetken varaan, tulevat tässä rakenteen eli struktuurin avuksi. Jokaisella kameralla on oma tarinansa, mutta niistä jokainen muistuttaa hyvin paljon toistaan.

Yhtä kameraa lyödään nyrkillä päin näköä. Toista ammutaan silmään. Kolmas saa sirpaleita kalloonsa pommin räjähdyksestä. Se kamera ehkä pelastaa kuvaajansa hengen, sillä ilman kameraa sirpale olisi saattanut osua kuvaajaan. Emad kertoo: ”Kun kuvaan, tuntuu että kamera suojelee minua… Se on pelkkä illuusio.” Kamera on todistaja, puolueeton silmä, joka ei voi huutaa hirvittävyyksien edessä. Se pystyy vain katsomaan ja tallentamaan näkemäänsä, sanalla sanoen dokumentoimaan kuoleman työskentelyä.

”Jos et lakkaa kuvaamasta, rikon luusi.” ”Jos et lakkaa kuvaamasta, paskon kamerasi.” ”Jos et lakkaa kuvaamasta, ammun päähäsi reiän.” Tämän tapaiset uhkaukset eivät ole kovin harvinaisia Emadille. Ihmisille on liikaa tulla kameransilmän tunnistamiksi. He raivostuvat, häpeävät itseään ja raukkamaisuuttaan. Heistä on sietämätöntä, että heidän vähäistä kuolemistaan tallennetaan muistiin. Kameran objektiivisen katseen alla heidät riisutaan: he pelkäävät, että kuoren alta ei löydy mitään. Jokainen viisi kameraa rikkoutuu tällaisten ihmisten ansiosta, ihmisten jotka pelkäävät, että maailma saisi tietää, keitä he ovat.

5 Broken Cameras on kameraan tallentunut elämä todistuksena ihmisen raakuudesta, välinpitämättömyydestä ja vallantahdosta sekä siitä, mihin uskonnot voivat ääritapauksissa johtaa. Se on mahdoton kuvaus ihmisten taistelusta vallananastajia vastaan. Dokumentti tuo todisteen jostakin olleesta. Tässä tapauksessa se todistaa puolentoista tunnin aikana enemmän kuin liikaa. Sen pitäisi olla tarpeeksi hätkähdyttämään hereille myös itseään ulkopuolisena pitävä länsimaalainen, joka omassa keksityssä turvassaan kyyhöttää. Puiden palaessa rapisten hiljaisen helvetin pitkäkestoisessa kärsimyksessä ihminen tuntee huimausta mielettömyydestä, joka hänen elämäänsä on kolauttanut.

Tästä elokuvasta on varmasti kirjoitettu paljon, mutta tuskin sentään vielä tarpeeksi. Se vaatii lisää kokijoita ja ihmisiä luokseen. Länsimainen ihminen ei saa jäädä välinpitämättömäksi vain sillä tekosyyllä, ettei sota ole vielä hänen olohuoneessaan. Miten elokuva loppuu? Oliko mistään mitään hyötyä?…

Pitkäkestoinen kapina on tuottanut viimein tulosta. Rautalanka-aidat revitään traktoreilla, maa on tuhon jäljiltä rikkinäinen kuin jättiläisen koura olisi repäissyt siitä siivuja. He, jotka riistivät maata, poistuvat. Yksi kylä on voittanut, mutta – toisin kuin rauhasta sekaisin ollut John Lennon lauloi, tai A. Resnaisin elokuvan nimi väittää – sota ei ole loppunut.