Tunnetaan myös nimillä: Ragazzi; Viattomat
Maa: Italia
Genre: Neorealismi
Ohjaus: Vittorio De Sica
Käsikirjoitus: Sergio Amidei, Adolfo Franci, Cesare Viola, Cesare Zavattini
Kuvaus: Anchise Brizzi
Leikkaus: Niccolò Lazzari
Sävellys: Alessandro Cicognini
Näyttelijät: Franco Interlenghi, Rinaldo Smordoni, Annielo Mele
Eletään sodan jälkeistä aikaa. Italian kaupungit ovat pommitusten jälkeisiä, köyhyyttä on kaikkialla. Kaksi poikaa elää lapsuuttaan tässä tuhon jälkeisessä maailmassa, jossakin Rooman syrjäseuduilla lapsuutensa suojellessa heitä vielä ulkomaailman tomuilta ja aikuisten maailman hyytäviltä turmiolta. Heidän elämänsä ei ole materiaalisilla rikkauksilla kyllästettyä. Toinen heistä on sitä paitsi orpo, ja toinen tuntuu olevan liian viaton tähän hulluun maailmaan.
Kaikesta huolimatta he eivät ole masentuneita tai lannistuneita olosuhteista joihin ovat tahtomattaan joutuneet. Päinvastoin, he yrittävät elää niissä tekemällä elämästä mahdollisimman siedettävää. Pojat ovat kengänkiillotusbisneksellä säästäneet rahaa omaan hevoseen, heiltä tosin puuttuu vielä suuri osa summasta. Kohtalon käänteenä, tai sopivana sattumana, he kuulevat nuoremman isoveljeltä mustan marketin keikasta, joka voisi taata heille sen verran rahaa, että he voisivat saada hevosensa. Tästä lisää vielä tuonnempana.
Alun kuvien nopeus toistuu ainakin kerran elokuvan aikana, poikien päästessä vapauteen, tapahtuu nopea – intron hevoskohtauksen kaltainen montaasi, eli leikkaussarja – poikien juostessa pimeässä yössä. Kuva on kuva on kuva on kuva etc. Jo heti alkuun De Sica iskee kaiken voimansa kuviin. Tuo voima ei ole maskuliinista, ei edes älyllistä voimaa, mutta ennen muuta inhimillistä – tosin leikkauksen loogisuuteen vangittua. Se on elämää itse.
Älkää pelästykö, koskaan ei De Sica kuitenkaan ole liian inhimillinen. Hän itse asiassa näyttää elämän varsin paskamaisena armona, tyhjiöihin ihmiset pakottavana, joskin ammuttuja mahdollisuuksia täynnä olevana, kärsimyksenä.
Yhteiskunta on voimattomasti, kenties voimatta sille mitään, hyväksynyt välinpitämättömiä ihmisiä auktoriteettien rooleihin, asemiin, joissa heillä on – niin he uskovat – oikeus päättää toisten ihmisten kohtalosta, olipa tuo kohtalo kuinka epäoikeudenmukainen hyvänsä. Kukaan ei näytä piittaavan siitä, etteivät oikeutta ole lopulta olemassa – he hyväksyvät oikeuden, jotta voisivat toteuttaa siitä syntynyttä epäoikeudenmukaisuutta. Näin lapset joutuvat nuorisovankilaan syyttöminä muuhun kuin elämäntahtoon.
Tässä uudessa kahlittujen miljöössä he eivät pelkästään tule pettämään toisiaan, mutta myös paljastamaan todelliset luonteensa (kummatkin niistä ovat varauksella yhtä arvokkaita): toinen heistä, nuorempi Giuseppe, ei voi lopulta muuta kuin rakastaa isähahmoaan, Pasqualea. Kun taas P. joutuu kokemaan pettymyksen, mikä katkeroittaa hänen mielensä lopullisesti. Samankaltainen pettymys, joka syntyy kun janoisen maitolasi putoaa asvalttilattialle ja menee rikki, sillä varauksella, että tässä se tulee kertoa 15:sta. Tunteet ovat suuria riippumatta siitä kenelle ne kuuluvat, sanoi A. Kaurismäki: ja se pätee myös, ja ennen muuta, tähän.
Pasquale ei ole yhteiskunnan silmissä kukaan. Hänellä on tuskin sodanjälkeisessä kurjassa maailmassa muuta arvoa kuin olla koneiston sille määräämä osa – sen jälkeen hänet voidaan yhtä hyvin tapattaa, tai jättää elämään.
De Sica ei tahdo kuitenkaan syyttää erityisesti ketään. Hän näyttää pikemminkin kuinka lohduttomasti toimii koneisto, jonka on siihen tilaan, missä se vuoden 1945 jälkeen Italiassa oli, laittanut historian puskeva taakka, apunaan pari ylimielistä diktaattoria, kansa, joka heitä kuunteli ja joka toteutti heidän päämääriään sekä maailma, joka oli valmis estottomalle ihmiskunnankidutukselle.
De Sica ei tongi historian tomuja, vaan näyttää sen hetken, mikä Italiassa silloin sodan jälkeen vallitsi, dramatisoidun, traagisen tarinan, kautta. Tarinan, jonka pääosassa ovat kenties viattomimmat meistä: lapset; Ihmiset, jotka eivät ole vielä tarpeeksi suuria tai kyllin vahvoja puolustaakseen itseään kurjilta sattumilta, ja niiden kuljettamilta ihmisiltä, jotka ovat piittaamattomia, tai muuten vain myyneet sielunsa koneistolle.
Shoeshinen tarina poimii kadulta kahden kengänkiillottajan elämän käännöshetken, joka tulee johtamaan toisen heistä kenties lopulliseen murtumiseen, ja toisen, kuka tietää, vielä pahempaan kohtaloon: lopulliseen loppuun muodossa, joka hänelle on, kysymättä häneltä itseltään lupaa, annettu.
Pojat ovat keränneet pienoisen summan ostaakseen valkean hevosen, vapauden symbolin tässä epävapaassa, mutta vapautta mainostavassa maailmassa. Hevonen Kengänkiillottajassa merkitsee samaa kuin useimmille elokuva, joka poikavankilassa esitetään: hetken vapautta kurjista oloista. Giuseppen ystävä Pasquale kuulee veljeltään keikasta, josta he voisivat saada kokoon hyvät fyrkat. Heidän täytyy kulkea satamille, ottaa mukaansa kaksi amerikkalaista länkettiä, vilttiä ja myydä ne epäluuloiselle ja ovelalle ennustajaeukolle. Mutta keikka menee pieleen ja pojat lavastetaan syyllisiksi ryöstöstä.
Nuorisovankilassa auktoriteetit erottavat pojat toisistaan. Tämä on elokuvan dramaattisimpia, joskin yksinkertaisimpia – ja lyhimpiä kohtauksia: katsojalle on tullut selväksi kuinka Giuseppe rakastaa orpo-Pasqualea, pitää häntä metafysiikallisena isänään, tai kenties enemmän: ystävänään, ja samoin Pasquale pitää Giuseppea rakkaana itselleen, kuin todellista ystävää, joita tässä maailmassa ei ole. Heidät erotetaan toisistaan, laitetaan eri koppeihin, joissa he tutustuvat uusiin ihmisiin. Giuseppen näyttelijä ei voi olla muuta kuin rehellinen itselleen ja sitä kautta toisille. Hän ei pystyisi esimerkiksi valehtelemaan, tai ei ainakaan tässä elokuvassa. En usko, että se on enemmän De Sican ansioita kuin silkan sattuman: he ovat (kuten myöhemmin Polkupyörävarkaassa) löytäneet aidon ihmisen, jonka ovat saaneet olemaan peittelemättä aitouttaan kameran, armottoman objektiivisen laitteen edessä. He ovat saaneet hänet elämään elämäänsä, suoraan vielä abstraktin katsojan edessä.
Tässä piilee myös vaara useimmille taitamattomimmille ja kokemattomille tekijöille, valita siis lapsinäyttelijä elokuvaansa. Sillä täytyy olla De Sican kaltainen ihminen: kiinni elämässä ja ymmärtää vielä aikuisuudestaan huolimatta lapsuutta, mikä on mahdotonta. Lisäksi, että elokuvan ajallinen konsepti, Italia sodan jälkeen, Eurooppa vuonna nolla, ei jättänyt paljon valinnanvaraa olla valehtelematta. On ainakin liian usein niin suomalaisessa säälittävässä nykyelokuvassa tapahtunut. Lapsi ei osaakaan enää olla viaton, aito ja elämässä täysillä kiinni. Tosin siitä ei voi välttämättä syyttää pelkästään tekijöitä. De Sicalla, sanomattakin on selvää, oli luontainen kyky, tai yhteys lapsuuteen. Hän ei pelkästään pystynyt ymmärtämään sitä, mutta osasi vangita sen useat aspektit ja totuudet ja – ikuistaa ne elokuvan hauraaseen filmiin.
Tässä elokuvassa on jo kaikki, mitä tuli olemaan D. Sican myöhemmissä, Suomessa tunnetuimmissa ja useammin esitetyissä töissä, kuten Polkupyörävarkaassa ja Umberto D:ssä. Tavallaan D. Sican ei olisi tarvinnut tehdä enempää elokuvia, mutta on tietenkin historian siunaus meille jälkeläisille, että hän niitä teki.
Shoeshine ei ole De Sican täydellinen elokuva, toisin kuin Umberto D. joka on mielestäni jo liiallisuuteen asti täydellinen. Kengänkiillottajassa on mahdollisuuksia olla kenties vielä enemmän; toisin sanottuna se jättää tilaa sattumille. Kuvausryhmän varjo, joka heijastuu näkymättömän ja samalla näkyväksi tekevän kameran takaa seinään, ei voisi koskaan ampua nuolta kenenkään katsojan silmään, olipa hän kriitikko, kalakauppias tai kuka tahansa, sillä sitä ennen ja sen jälkeen, elokuva on jo todistanut että tässä kuvataan elämää. Sillä, että se on tehtyä, ns. fiktiivistä elokuvaa, ei ole enää merkitystä.