Kesä on jälleen täällä ja sitä myötä myös mahdollisuus päätyä metsäretkellä makuupusseineen leveille, karvaisille hartioille ja kannetuksi niihin osiin korpea, joista yksikään länsimaalainen ei ole palannut mielenterveys ennallaan ja hiukset harmaantumatta lähiöelämän harmauteen. Viime patikkamatkasta isojalan jäljillä on vierähtänyt jo aikaa, mutta tässä osassa päästään viimein maaliin ja selvitetään, mikä todella on totuus jylhän erämaan jätin elokuvallisen legendan taustalla.

Marginaalista liukuhihnalle ja Bulgariaan: modernin ajan isojalat (2011-2018)

Kuten suurin osa sasquatchin seikkailuista seitsemännen taiteen kadonneessa maassa, myös kanadalaisen Jamie Traceyn ohjaama Howls (2011) on pohjaturkkiaan myöten auteur-teos. Sekä ohjauksesta, käsikirjoituksesta, tuotannosta, leikkauksesta että yhdestä pääroolista vastaava Tracey (jonka kotisivut ovat jo kadonneet internetistä) oli ainakin vielä kesäkuussa 2021 aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja kertoi allekirjoittaneelle sähköpostitse Howlsista tekemästään kolmiosaisesta making of -dokumentista, joka löytyi itse filmin tavoin YouTubesta. Sikäli sympaattinen dokkari kertoo yksityiskohtaisesti, miten kameran hankkinut Tracey alkoi duunaamaan kavereidensa kanssa televisiosarja Jackassin innoittamia videoita, haki elokuvakouluun ja kiinnostui lehtijutun myötä mystisestä bigfootista niin, että päätti lopulta väsätä aiheesta leffan. Puolen tunnin mittainen dokkari kertoo innosta, kunnianhimosta, lukuisista haasteista ja isojalkapuvun löytämisestä Max Payne -produktiossa (jossa Tracey toimi tuotantoapulaisena) tapaamansa erikoistehostemiehen kautta. Monen vuoden mittaiseksi venynyttä tuotantoa yritettiin tarjota lukuisille festareille, ja vaikka mm. Sundance kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta, kelpasi amatööriraina lopulta ainakin Moving Image Film Festivalille ja Canadian Film Festivalille, joista jälkimmäisestä se myös voitti jonkinlaisen palkinnonkin. Vaikkei menestystä lopulta tullut, on Tracey jatkanut IMDb:n mukaan uraansa elokuvien ja tv-tuotantojen parissa erikoistehostehommien saralla aina viime vuosiin saakka.

Siitä huolimatta että Howlsilla tuntuu internetkommenttien perusteella olevan myös ymmärtäjänsä ja harrastelijatuotannoksi lopputulos on toki vakuuttava, ei itseäni lopulta yllätä, ettei sitä ole huomattu alati käynnissä olevan globaalin tuotantokoneiston päivittäin suoltaman liikkuvan kuvan joukosta. Intron lumisella junaradalla tapahtuva pitkä tepastelu pohjustaa meininkiä hyvin: suurin osa pätkästä laahustetaan haikean musiikin saattelemina rauhaisissa yleiskuvissa vailla mitään hoppua. Haahuilun syynä on sohvalla nysväävän polttariporukan skutsiin karkaava koira, jonka hännille lähtenyt kolmikko ei tosin löydä haukkua, mutta törmää murhaavan pitkän hortoilun jälkeen siimeksessä itseensä isojalkaan ja tämän jälkikasvuun. Oikeastaan tämä on elokuvan kaunein kohta, pöpelikön peikkojen jäädessä tuijottamaan ihmisiä hetkeksi silmästä silmään ja sitten kadotessa takaisin omille teilleen.

Vaikka surumielisyyttä ja jonkinlaista kunnianhimoa löytyy, on pätkä kammottavan tylsä ja laahaava, tuoden mieleen jonkinlaisen köyhän miehen Tarkovskin, jollaisia jokaisella itseään kunnioittavalla elokuvakoululla on tapana sylkeä pihalle enemmän kuin Vilkkilässä on kissoja. Lopulta päästään taas alkuasetelmiin talvisille kiskoille, joiden funktio jää katsojan itsensä selvitettäväksi. Vaikka Traceyn filmi erottuu pelkässä eksploitaatiomielessä väännetystä CGI-rymistelystä helposti ja siinä olisi myös ollut aineksia jonkinlaiseksi fiilispohjaiseksi pohdiskeluksi ihmisen suhteesta luontoon, loppuvat nämä eväät aivan liian nopeasti, jättäen katsojalle lähinnä ilmavaivat.

Yhdysvaltalaisen James Bickertin sadistinen Dear God No! (2011) onkin sitten aivan eri maata. Posttarantinolaisten kunnianosoitusten hengessä tehty matalan budjetin ryönäily yhdistää samaan kuvaan saatanaa palvovat enkelit helvetistä, nazisploitaation, nunsploitaation, koti-invaasion, splatterin, isojalan ja Richard Nixon -naamarin. Vaikka idea voi kuulijasta riippuen tuntua joko hauskalta tai “hah-hah-hauskalta”, ei lopputulos charlesmansonmaisine käänteineen paljoa naurata nimikkeen vääntäessä pyöränsä rape & revenge -vaihteelle ja Tapani Pertun Raiskauslaulun sopiessa soundtrackille siinä missä Brotha Lynch Hungin tai Cannibal Corpsen musisointikin. Seksuaalisella väkivallalla mässäillään ja raskaana olevalle naiselle tehdään asioita, jotka tuovat mieleen vuoden 2007 ranskalaisshokeeraaja Insiden. Mustan huumorin lisääminen tähän kaikkeen ei ainakaan auta rakastamaan Bickertin niljakasta elokuvaa, vaikka korneihin mittasuhteisiin viety pahuus ja tekijöiden amatöörimäisyys vielä alussa hymyilyttää. Filmimateriaalina käytetystä 16-millisestä ja lopussa verta loiskuttamaan saapuvasta sasquatchista on silti annettava tähtiä.

David Hewlettin Bulgariassa kuvattu tv-tuotanto Rage of the Yeti (2011) on verrattavissa kivistykseen mahassa ja vereslihalle pureskeltuihin kynsiin, eikä tästä isojalkafilmien pahnan pohjimmaisiin kuuluvasta kannata sanoa muuta, kuin että sen lumihirviöt ovat yksiä tökeröimmistä. Sweet Prudence and the Erotic Adventure of Bigfoot (2011), aidolla ontariolaisella nudistileirillä kuvattu komedia on sen sijaan ensimmäinen alagenren teos, jonka olen joutunut katsomaan aikuisviihdesivustolta. Kanadalaisessa softcore-pätkässä Prudence on joku nainen, jolta jää fallosta symboloivan Loch Nessin hirviön nouseva kaula näkemättä vibraattorin viedessä kaiken huomion. Sitten Prudence lähtee etsimään isojalkaa, joka vetää vahingossa elokuvan “koomista”, lajikumppanikseen luulemaansa mieshahmoa kuivana kakkoseen. Sairaalassa makaava äijä rakastuu sasquatchiin, joka valitettavasti paljastuu heteroksi ja valitsee mieluummin Prudencen. Plussaa sarjakuvaksi piirretyistä alkuteksteistä, muuta hyvää tästä vaivaannuttavasta pehmopornoilussa ei oikein löydy – ellei karvakamun roikkuva sladdi jollekulle sellaista merkkaa.

Night Claws (2012) alkaa jo muistuttaa sitä perinteistä, surullisenkuuluisaa isojalkafilmiä. Pikkukaupunkia terrorisoi hirviö, joka tappaa soittamatta ensin uhkauspuhelua uhrilleen. Tämän kintereillä oleva muija kävelee baariin ja hänelle työnnetään käteen tuoppi, josta nainen ei maksa. Seuraavassa kuvassa stobe katoaa ja nainen ryhtyy tarjoilemaan paikalliselle juopolle mukeja, joista doku ottaa aina yhden huikan, ennen kuin saa jo uuden eteensä. Välillä nähdään uskomattomia isojalkakostyymejä, jotka ovat melko kamalia mutteivat pahimmasta päästä, sillä puvun suu on saatu liikkumaan. Mieleen jää myös yhdessä pääosassa sheriffinä ähkivän, punajuuren värisen Reb Brownin uransa kamalin alisuoritus, joka on kyseisen kulttilegendan tapauksessa jo aikamoinen saavutus. Muissa tähtirooleissa nähdään mm. Sylvester Stallonen veli Frank Stallone. Törkyohjaaja David A. Priorin viimeisiin töihin jäänyt Night Claws, joka tunnetaan myös vaihtoehtoisella nimellä Apex-Predator, kuvattiin Alabaman Mobilessa, samalla paikkakunnalla jossa Prior elokuussa 2015 heitti henkensä. Isojalkoja ei kuvauksissa vahingoitettu.

Fred Olen Raylta Super Sharkin (jossa hän toimi vastaavana tuottajana) kuvauksissa oppinsa saaneen Jeff Murrayn ainoaksi ohjaukseksi kreditoitu komedia Bigfoot’s Wild Weekend (2012) on onneksi huomattavasti nautittavampaa roskaa. Kaliforniassa kuvattu seksihupailu on ehkä mauton ja tarpeeton elokuva, mutta uskon vakaasti jokaisen isojalkarakkaan löytävän siitä ainakin jotain pientä hyvää sanottavaa – esimerkkinä kohtaus, jossa sasquatch vetää pyykkinarulla roikkuvat bikinit päähänsä ja yrittää sitten repiä olutpullon korkkia auki haarojensa välissä, mitä paikalle osuvat järkyttyneet daamit erehtyvät pitämään jonain aivan muuna. Isojalka myös hortoilee naisten alushousuja keräten sekä smögää möllien kanssa leirinuotiolla tuprutellen. Erästä poikaa ammutaan haulikolla persuksille ja kun tämän ahterista kaivetaan kuulia, käyttää karvaturri tilaisuuden hyväkseen ja käväisee teltassa lempimässä tämän naista. Keskushenkilön virkaa vetävällä, tyhjyyteen katsovalla toimittajapojalla on jalassaan Armanin vaipat ja tissejä esitellään sangen auliisti. Isojalkapuku on ihan jees.

Bigfoot’s Wild Weekend, jonka oli alunperin tarkoitus olla kauhuelokuva, ei valitettavasti nauti kovinkaan kummoista kunnioitusta maailmalla. Mieleen on jäänyt eräs IMDb-kommentti, jonka mukaan “this movie sucks, if you watch it and enjoy it, then you have problems.” Voi olla ettei kyseinen analyysi täysin väärässäkään ole, mutta hitto soikoon, onhan tämä nyt silti tärkeämpi ilmestymisvuotensa pätkä, kuin se Tarantinon Django Unchained. “Daddy needs his sugar.”

Kun annan ajatusteni vaipua menneeseen, voisin myös muistella erästä vuosia sitten tapailemaani naista, joka minun ja kaverini ensimmäisestä isojalkamaratonista kuultuaan hätääntyi, että eikö tuo ole aika sairasta touhua. Sitä se toden totta on, ja tästä voikin jatkaa suoraan Nathan ja Phillip Elleringin Lost Woodsiin (jälleen 2012).

Tämän aikana huusimme ystäväni kanssa melko montaa kertaa, että mitäköhän pirua taas katsomme. Elleringin veljesten ainut ohjaustyö esittelee auteur-kaksikon myös osana näyttelijäkaartia: toisen irtoviikset naamallaan, toisen kasarilookissa, mikroshortseissa ja peruukki päässään. Piirrosalkuteksteillä starttaavan rainan motiiveita ei perustella mitenkään: Joukko möllejä nyt vain lähtee metsään, jossa joku idiootti on juuri kadonnut. Sitten kävellään stondiksen kera, sörkitään tikulla paskaa, juodaan hirvittävät määrät keskelle ei mitään raahattua pullo-olutta ja käsittämättömimmässä huipennuksessa vedetään – ette usko minua, mutta vannon joka sanan olevan totta – “kusikaalinumero”, jossa yksi pissille mennyt kaveri ryhtyy hoilaamaan päästään laulua, johon liittyy yksitellen joka ainoa sepaluksensa auki kiskaiseva miespuolinen henkilö, kameran kuvatessa takaapäin näiden iloisten veikkojen rallatusta ja jalkojen välistä roiskuvaa ureaa. Jengi käy myös hyppimässä vesiputoukseen, mitä korostetaan esimerkiksi havainnollistamalla yksi pomppu nopealla kolmesta eri kuvakulmasta salamana tapahtuvalla leikkauksella. Tyypeillä on myös mukanaan koira, joka nähdään joka toisessa kohtauksessa, ellei eläin käyskentele yksinään jossain hyvin kaukana metsässä.

Sitten alkaa tapahtua. Ilman että mikään viittaisi tähän, kasaritakatukkajeejee löydetään seivästettynä. Sakki penkoo heidän mukanaan tuomaansa arsenaalia, johon kuuluu pienen asepuodin verran kaikenlaista kivääreistä kranaatteihin (kyllähän nyt sinäkin jotenkin varustautuisit metsäretkelle lähtiessäsi?) ja päättää lopulta ottaa pari pikku tussaria mukaansa sekä hajaantua eri puolille luontoa, koska miksi ei? Sitten ledisilmäinen isojalka tappaa tyyppejä sattumanvaraisesti ja elokuva muuttuu Predator-rip-offiksi. Tämän jakson huimimmassa kohtauksessa viimeinen eloonjäänyt hieroo sasquatchin paskaa naamaansa, jottei metrin päässä oleva hirviö näkisi tätä – pointtia on vaikea tajuta, sillä sillä ei ole mitään vaikutusta, vaan jeti alkaa muitta mutkitta mättämään tätä nyrkeillä naamaan. Sitten nähdään vielä lykantrooppista muodonmuutosta ja äkisti filmi onkin jo ohi.

Suomalainen osaaminen ei isojalkojen maailmassa jäänyt pelkkään Pekkaan ja Pätkään. Robinin musiikkivideoista, Mikko Leppilammen supertähdittämästä War of the Deadista ja laatulehti Ilta-Sanomien mukaan Ella ja kaverit 2:sta parhaiten tunnetun Marko “Mark Hillvalley” Mäkilaakson jenkkiläiselle tv-kanavalle Bulgariassa ohjaama Deadly Descent alias Abominable Snowman (2013) on jetielokuva, jossa lumen peittämille vuorille lähtenyt retkue kohtaa muutakin kuin talviturkkiin vaihtaneita oravia. Voin muuten vannoa, että elokuvan aikana nappailemani drinkki suihkusi suusta melkoisella paineella silloin, kun ensimmäinen CGI-isojalka marssi ruudulle.

Time-lapset ovat pirullisen rumia ja pallinaaman tytölle antama “vien sut himaan” -lupaus uskottava kuin juoppo vannomassa elämäntaparemonttia kolmen promillen humalassa. Rankan luokan marttyyrismia sisältävä elokuva muuttuu puolivälin tienoilla hetkellisesti Home Aloneksi, jonka jälkeen seuraa huikea kilpajuoksu jetin kanssa. Kantapäillä viilettävä isojalka tosin pysähtyy ilmeisesti pitkälle urealle heti ensimmäisen karkulaisen kaatuessa, jolloin muukin ryhmä päättää tietysti seisahtua neuvonpitoon. Ilkeää räkänaurua on laskettava viimeistään niillä hetkillä, kun friidu laskettelee lumilaudalla suoraan helikopteriin ja perässä viipottava sasquatch jää roikkumaan vispilän jalaksiin.

Mäkilaakson riman ali ja ohi maalin menevä ohjaus on kaikessa rupuisuudessaan ja hölmöydessään liki ylivoimaista kalkkunatarhausta ja genrensä ehdottomasti parhaita yhden tähden tuotoksia. Kyllä tämä riemukkuudessaan esimerkiksi Dome Karukosken huonoimmat tai sen jo mainitun War of the Deadin mennen tullen myssyttää. Harmi ettei sama tahti isojalkaflopin jälkeen jatkunut, Amiga-peliin perustuvan jättimuurahaisraina It Came from the Desertin oltua suorastaan häpeällisen heikko ja Troman Uncle Lloydon kanssa suunnitellun supersankariprojektin mentyä jäihin.

Aivan yhtä huono Bigfoot: The Lost Coast Tapes (2012) on jonkinlainen Blair Witch Project -viritelmä isojalalla. Mahdollinen sasquatchin penis löytyy mökissä olevasta lasipurkista, minkä lisäksi näemme havupuuhun seivästetyn äijän. Pari kuukautta myöhemmin suoraan dvd:lle julkaistu Bigfoot County jatkaa found footage -linjalla ja tunnetaan myös nimellä The Bigfoot Tapes. Lystikkäässä yhden pojon filmissä porukka hakee isojalalla rahastavasta kylästä kahvikupit ja lähtee metsään taltioimaan dokumenttia legendasta, mikä koituu näiden kohtaloksi. Lienee turha mainita, että elokuva noudattelee Blair Witchin kaavaa tunnontarkasti. Pusikoissa ja luolissa hillumista kuvataan pieteetillä vailla kiirettä minnekään ja lopussa Syvä joki -tyyliset heinähatut pakottavat viimeisen jätkän kairausalustakseen. Bigfoot Countyssa opitaan myös vaihteeksi, että olio on Himalajalla jeti, Kanadassa sasquatch ja Jenkeissä isojalka – jos joku ei tätä vielä tiennyt. Ai niin, yhdessä kohtaa nainen huitaisee ärtyneen näköisenä hyttysen kasvoiltaan, mikä on genren harvoja viittauksia tukaliin kuvausolosuhteisiin.

Pelkkiä lyhäreitä ohjanneen Rob Himebaughin puolituntinen Eaglewalk (2012) on kaiketi mainospuhe tekijöidensä osaamisesta isojalka-aiheisen kauhuelokuvan parissa. Ainakin tässä olivat mukana kaikki kliseet, mitä olemme nähneet jo kymmenissä filmeissä ennen Kotkapatikkaa, eikä lyhyttä kestoakaan oltu leikattu erityisen tiiviiksi saati toimivaksi. Kesäleiriläiset muksivat kasarilla intiaanien toteemipaalua ja sasquatch ryhtyy rangaistustoimiin. Lopussa otus tapetaan puunkalikalla. Kaikkea pohjustetaan flashbackilla, jossa uroteon lopulta suorittava jäbis muistelee sitä, ettei voi elää elämäänsä paeten. Koko kehityskertomukselta kuitenkin vedetään matto jalkojen alla jo samaisen takauman myötä, jossa juniori rohkaisee mielensä ja ryhtyy sohimaan petoa ensimmäisellä käsiinsä osuvalla esineellä. Pateettista roskaa.

Kentissä kuvattu The Shadow of Bigfoot (2013) vie isojalan metsästäjät vaihteeksi kuralammikon taa Brittein saarille. Yön yli kaverini kanssa leffojen merkeissä valvottuamme ja samoilla silmillä heti iltapäivällä katsomamme pätkä oli niin ymmärryksen ylittävän huono, ettei sille voinut etenkään lopussa muuta kuin nauraa – nauraa, nauraa ja nauraa. Jollei alussa nopeasti tien yli pomppaavaa CGI-sasquatchia oteta lukuun, takametsien apinaa ei nähdä koko leffassa kertaakaan. Kohtauksessa jossa tämän raatoa silvotaan, on kameran eteen asetettu karvalakki. Syvällä tiheässä metsässä samoavien tyyppien teltan takana näkyvät portaat, mikä on kuitenkin pientä verrattuna viimeisiin kohtauksiin, joissa koskemattomien ikikorpien maisemaa koristavat niin sähkökaappi kuin omakotitalon silhuettikin. Ennen lopputekstejä päästetään jupisemaan myös tiedemies, jonka ruudulle piirtyvästä tittelistä löytyy kirjoitusvirhe ja taustalavasteena olevasta kirjahyllystä pubien kiertämistä käsittelevä opas. Tällaisilla filmeillä on suurena riskinä viedä katsojansa pehmustettuun koppiin yksikseen hihittelemään.

Palataan hetkeksi found footagen pariin. Koomikko Bobcat Goldwaithin Willow Creek (2013) on rakenteeltaan vähän liiaksikin Blair Witch Projectia mukaileva, mutta silti eräs 21. vuosisadan toimivimmista isojalkaleffoista (mikä ei kyllä ole kovin suuri meriitti). Plagioinnista huolimatta Bobcatin onnistuu rakentaa filmiinsä suorastaan piinaavaa jännitystä. Isojalkaa ei nähdä kertaakaan elokuvan aikana, mikä on suoranainen loistojuttu – voisin vain kuvitella fiilisten romahtamisen jonkun CGI-syövän tai naamiasasuisen urpon tunkiessa kameran eteen. Selittämättömyys on muutenkin elokuvan valttia. Varoitukset metsään menemisestä, telttaan kantautuva naisen itku ja lopussa vilahtava alaston mummo jättävät hyytävän olon juuri siksi, että korven salamyhkäilyt jäävät vastedeskin vaille rautalangasta vääntöä. Verkkaisesti etenevässä Willow Creekin vihreitä luontokuvia Amerikan kauniimmasta puolesta jaksaa katsella mielellään. Sama ei päde jälleen kerran näköisradiolle väännettyyn Monster of the Nudist Colonyyn (2013), pornonäyttelijöillä tähditettyyn softcore-pätkään, jossa on gorillahaalarit ja silikonirintoja.

Alkutekstit kertovat Bigfoot Warsin (2014) perustuvan bestseller-kirjasarjaan. Ainakin tässä oli Dixie Mafia (jolla ei oikeastaan juonen kannalta ollut mitään väliä), tissejä ja paljon käsityönä toteutettua splatteria. Isojalkojen klaani mättää ihmisiä sekä ruoaksi että ottaa näitä kiinni lisääntymismielessä (lauma koostuu pelkistä uroksista…) ja paikalliset poliisit alkavat – jälleen kerran – tehdä yhteistyötä hommat tuntevan tatuoidun heinähatun kanssa, joka mm. naukkailee viinaa ja puhdistelee asettaan avoimesti kyttiksen vieressä. Mistään ei löydy mitään pointtia, tyypit kirmaavat metsään asennettuihin miinoihin ja karvajalat laittavat haisemaan. Lopputaistelussa immeiset ampuvat ohimenevissä hetkissä niin konekiväärillä kuin muistaakseni myös raketinheittimellä, mutta aseet katoavat näiden parin sekunnin mittaisten otosten jälkeen äkisti Enterpriselle. Onneksi kuitenkin eräs luonnonystävä on kantanut koko ajan lekaa selässään pitkin pusikkoja. Elokuva loppuu punaniskaraprockiin ja kestää 70 minuuttia. Sitä 2010-luvun eksploitaatiota, jota joidenkin Night Visions -festarien soisi alkaa näyttävän.

Kaliforniassa purkkiin pantu Love in the Time of Monsters (2014) on sekin yllättäen lähes katseenkestävä. Jos paskanjauhantaa olisi saksittu pois puolen tunnin edestä, voisi raina olla jopa ihan pätevää ryönäviihdettä. Luontoon lentää jotain moskaa, joka saa elolliset muuttumaan raivotautisiksi lihansyöjiksi. Zombiruton saastuttaman turistikeitaan isojalkapukuiset työntekijät saavat seurakseen zombihirven, -lintuja, -kaloja sekä -jyrsijöitä. Riemastuttavimmassa kohtauksessa portaita laskeutuva tyttö näkee olohuoneen lattian täynnä eläviä kuolleita oravia ja murmeleita, ja ryhtyy sopertamaan hädissään sekä silmät kyynelissä “No… No. NO!”, minkä jälkeen hän saa päälle rynnivät elikot tunkeutumaan suuhunsa. Myöhemmin vielä itse sasquatch rymyää esiin metsiköstä ja alkaa piestä hirviöitä ketoon. Splatter-efektit on toteutettu melko huolella ja teknisesti filkka jopa näyttää elokuvalta. Positiivinen yllätys.

 

Mystinen D.B. Cooper ryösti 1970-luvulla laukkupommilla ja paperilapulla tukun rahaa, kaappasi lentokoneen ja pomppasi yläilmoista laskuvarjolla. Häntä tai saalista ei koskaan löydetty. Mitä Cooperille tapahtui?

Poikaerotiikkaa sisältävän tappajaiilimatofarssin Leeches! ohella myös homopornoa ohjannut David DeCoteau pyrkii selvittämään vastauksen tähän kysymykseen elokuvallaan Bigfoot vs. D.B. Cooper (2014). Rapid Heart Pictures -yhtiönsä 1990-luvun lopulla perustanut DeCoteau huomasi osuneensa napakymppiin suoratoistoalustoille vuonna 2011 tekemällään 1313: Nightmare Mansionilla. Leffamoguli ei halunnut turhaan muuttaa hyväksi havaitsemaansa linjaa, ja näennäistä 1313-sarjaa, jonka elokuvissa puolialastomat hunksit lähinnä hortoilevat vuokrakartanon käytävillä, on lavennettu jo yli kymmenen vuoden ajan. 1313 oli nimenä taktinen veto aakkosellisissa suoratoistopalveluissa ja se sisältää myös osan 1313: Bigfoot Island (2012). Tuotteitaan DeCoteau on markkinoinut striimipalveluille ja pienille tv-kanaville. Bigfoot vs. D.B. Cooper ei petä odotuksia, vaan on ilmeisesti tismalleen samaa kamaa kuin muukin miehen tuotanto, kenties jopa alunperin tarkoitettu osaksi 1313-sarjaa?

Jo pelkät alkutekstit kestävät kymmenisen minuuttia. Ensin ruudulle isketään tuotantoyhtiö. Sitten kuvataan minuuttitolkulla treenattua, yläosatonta poitsua kävelemässä metsässä röhöttävä-äänisen isojalan kurkkiessa tätä puiden välistä. Sitten tulee ilmoitus, että elokuva on tehty jotain nettisivua varten. Jälleen ikuisuus auringossa paistattelevaa miehen torsoa. Lopulta sitten filmin nimi.

Reppureiska menee kartanoon, jossa kuusi paidatta viihtyvää ja kehostaan huolta pitävää kundia elelee keskenään. Nämä tykkäävät käydä lenkkeilemässä puolialastomina sekä riisuutua yksitellen hitaasti suuren peilin edessä alushoususilleen ja ihailla itseään ase kädessä. Muuan siilitukkainen jäbis myös menee suihkuttelemaan, käden käydessä yhä alemmas samaan tahtiin himokkaan kameran kanssa, mitä pitelevä käsi hätkähtää jossain päin Kaliforniaa hereille kuullessaan omituisena etiäisenä korvissaan kauhistuneiden katsojien “EI ENÄÄ ALASPÄIN!”-huudot. Lopulta myös isojalka tulee kuvioihin hyväilemään ja tappamaan poikia. D.B. Cooper tipahtaa (kovasti 2010-lukua elävälle) paikalle laskuvarjoineen, listii örkin ja saa palavasilmäisen jätkän ihailut osakseen (“VAU! Sinä ryöstät hitsisti rahaa ja tapat myyttisen pedon saman päivän aikana!”). Cooper-parka ehtii kuitenkin saada sasquatchin pureman ja – kuten kaikki tiedämme – tätä myötä myös tartunnan. Tässä siis syy siihen, miksei pankkiryöstäjää koskaan löydetty ja miksi jo neljänkymmenen vuoden ajan paikallisissa metsissä on voinut kuulla puiden lehdissä väreilevän, verta hyytävän ulvonnan…

Linnea Quigley on kreditoitu näyttelijäksi, joskaan hän itse ei kaiketi asiasta tiennyt. Ilmeisesti tämän voice over äänitettiin DeCoteaun toisen produktion yhteydessä ja liitettiin muutaman sekunnin mittaiseen kohtaukseen, jotta tämänkin nimi saataisiin mainoksiin. Pätkässä nähdään myös valkopäämerikotka.

Bigfoot: The Curse of Blood Mountainissa (2014) oli panostettu logon fonttiin ja yhteen-kahteen kamera-ajoon – eikä sitten yhtään mihinkään muuhun. Alussa pyöräpajalla jok’ikinen julisteiden teksti ja pärstä on blurrattu, minkä ohella kohtaukset pätkivät puutteellisen renderöinnin vuoksi paikoitellen pahasti. Myös ääni on nauhoitettu kameran mikillä, mikä kuulosti juuri siltä kuin pitääkin. Elokuvassa oli twistiä twistin perään ja uitetun rotan sekä Bram Stokerin Draculan ihmissuden risteytykseltä näyttävä isojalka, joka muuttaa uhrinsa zombeiksi, plus kaasutankki, jota ei monista lupaavista tilaisuuksista huolimatta räjäytetty. Lopulta kaikki paljastuu uneksi unen sisällä. Ohjaaja Chris Simoes palasi korpeen vuoden 2020 auteur-työssään Bigfoot: The Conspiracy.

Myös kenguruiden maasta löytyy oma isojalkansa yowie, joka esiintyy aborginaalien legendoissa nimellä yahoo. Näinpä ollen Queenslandissa kolmen vuoden ajan kuvattu Throwback (2015) kuulostaa Australian eksploitaatioperinteen huomioon ottaen hyvälle idealle, mutta sitä samaa sontaahan tämä lopulta on kuin karhunosa muista jetifilmeistä. 1800-luvulla eläneen lainsuojattoman aarretta metsästävät häiskät törmäävät örmykörmyyn ja siitähän ei mitään hyvää seuraa. Isojalka pelkää vettä, mutta kahmii silti oljenkorren kanssa pinnan alla piilottelevan sällin käsiinsä. Tämä taisi muuten olla se pätkä, jossa jätkä tunki aseen hanuriinsa.

“The legend is real…and hungry.” toteaa vuoden 2015 Valley of the Sasquatch alias Hunting Grounds. Isä ja poika lähtevät kuollutta äitiä muistellen metsän keskellä olevaan mökkiin ja joutuvat isojalan hyökkäysten kohteeksi. Kuten alagenren tuotteissa suht usein tapana, myös tässä revitään käsiä irti. Lopussa ohjaaja pääsee runkkailemaan pasifistisella asenteellaan, kun jannu huolimatta jyvällä olevan karvaturrin väsäilemistä ruumisröykkiöistä laskee kiväärinsä ja kurvaa faijoineen pois hirviöiden asuttamasta skutsista. Kukaan ei muuten vaivautunut siivoamaan puupirtin oven vieressä halki leffan ollutta paskaa pois: ehkä tämän oli tarkoitus symboloida festivaaleilla menestystä keränneen Valley of the Sasquatchin todellista sydäntä tai jotakin.

1980-luvulla uransa käynnistäneen suoraan videolle -ohjaaja Mark Polonian kunnianhimo ei näytä vuosikymmenten myötä kasvaneen. Koska minkäänlaista amatöörimäistä intoakaan tämän töissä ei mukana ole, ilmeisesti Amerikassa näillä vasemmalla kädellä ja naapureista koostuvien näyttelijöiden kanssa tehdyillä videofilmeillä pystyy kustantamaan elämän alemman keskiluokan omakotitaloalueella jossain hieman homeisessa pytingissä. Arviolta yhtä todennäköistä on, että Bigfoot Vs. Zombiesin (2016) olemassaolon motiivina olisi Polonian sukulaispojan piirtämä kuva elävien kuolleiden armeijaa mättävästä isojalasta, jonka nähtyään ohjaaja kaiketi päätti että tästähän tehdään elokuva, kun niin hieno julistekin on jo valmiina.

Itse pätkä on suorastaan raivostuttava. Ruumiit nousevat metsään heitetystä mönjästä ja käyvät parin möllin kimppuun, mutta onneksi paikalle juokseva (huonosti pukuunsa istuva) sasquatch antaa heille auttavaa jalkaansa. Otus myös tarjoilee porukalle ilmeisesti kustaan, josta kieltäytyvä tyyppi paljastuu paria minuuttia myöhemmin pahikseksi. Lopussa isojalka saa itsekin infektion, mikä on omituista siihen nähden, että tämä otti zombihampaat lihaansa jo aiemmin, osana erästä päämäärätöntä ja mihinkään johtanutta tapahtumaketjua. Gore-efektit sentään tarjoavat jotain mainitsemisen arvoista, sisälmyksiä hamuavan vainaan kiskoessa uhrinsa takin nappien välistä sisuskaluja esittävän punaisen nenäliinan. Osaa hirmuista ei myöskään ole vaivaannuttu maskeeraamaan, vaan näiden silmille on vedetty jostain ullakolta löytyneet halloween-naamarit.

Kymmenen vuotta kuvaustensa jälkeen ilmestynyt The Sighting (2016) tunnetaan myös nimellä Travis ainakin niissä piireissä, joihin itselläni ei ole mitään asiaa, ja se edusti piristävän omaperäisesti found footagea. Välkkyvän rec-valon korostamalla käsivarakameralla kuvataan hädin tuskin mitään ja meininki on sitä samaa luokkaa kuin aina ennenkin. Isojalkapoppoo tulee seisoskelemaan maantielle, sitten porukkaa revitään palasiksi ja lopulta hengissä selvinnyttä, kulmakarvansa vastoin saamaansa oppia (“ole aito”) nyppinyttä jannua epäillään murhaajaksi. Kaverini hihkaisi lopussa “TISSIT!”, koska ei ollut kiinnittänyt ilmeisesti mitään huomiota leffan alkuun. Sääli että tunnelmaa rakennetaan metsäkohtauksissa paikoitellen ihan asiallisesti ja savukoneen varjostamat pimeät kuusikot tuntuvat kerrankin uhkaavilta, vaaroja sisäänsä kätkeviltä miljöiltä. Parhaassa kohtauksessa tappamisesta seonnut kaiffari tunkee maantien huoltoaseman kellariin, minkä seinällä olevasta valokuvasta siirrytään koulun luokkahuoneessa olevaan takaumaan, jossa myhäilevä opettaja selostaa ilkikurisille oppilailleen, ettei kyseessä ole isojalka vaan sasquatch. Tässä tilaisuudessa on mukana myös lehdistö, eli yksi hikinen äijä, joka napsii maisterista kuvia kamerallaan naama rasvaisena.

Adam Deyoe ja Eric Gosselin palasivat isojalkaromanssinsa pariin elokuvassa Another Yeti a Love Story: Life on the Streets (2017). Yhdysvaltain takametsien homoseksuaalin jetin seikkailujen jatko-osassa tapahtuu niin paljon, että sen kaiken tiivistäminen kompaktisti on haastavaa kuin eräälle eturivin poliitikollemme mahdollisuudet vaikuttaa mm. ihmisoikeusten, perustuslain, tutkimustulosten ja moraalin tullessa eteen. Johnny Deppin ja Andy McCoyn yhteiseltä lapselta näyttävä parittaja myy isojalan peffaa betoniviidakon sivukaduilla: elokuvasta löytyy melko mauttomasti myös Raiskauskuja, jonne kireissä hopeapöksyissä tepasteleva jeti eksyy. Edellisosassa takaapäin vedetty ja lumimieheen rakastunut mies puolestaan hoitaa pyörätuolissa istuvan veljensä kanssa valkoista, karvaista käsinukkevauvaa. Välistä ollaan strippiklubilla, jossa sylilapseksi pukeutunut mies kerää yleisön buuauksia ja toisinaan taas hurme suihkuaa. Loppupuolella jeti pelastaa rakastettunsa tunkemalla jättimäisen molonsa miekan eteen, käsikseen lisätään kaksoisolentoja ja porukka ampuu yökerhossa niin juggaloita kuin piirretyn lumiukon (tämän apaattinen “but I don’t want to die…” -repliikki jättää hieman surullisen olon). Sutenööri paljastuu itse perkeleeksi ja sitten matkustetaan vielä Paluu tulevaisuuteen -tyyppisellä aikakoneella. Mälliä lennättävä leffa tuo huumorinsa, hävyttömyytensä ja väkivaltaisuutensa puolesta melko pahasti mieleen Troma-tuotannot², joten ei ole ihme, että lopussa myös Lloyd Kaufman käy vielä heittämässä läpät ruudulla.

Jason Millsin Bigfoot Country (2017) on turvallisen yllätyksetöntä ja mitäänsanomatonta kauhua. Hölmöläislauma painelee metsään ja säikähtää yössä mölisevää karvakaveria niin pahasti, että tätä päätetään ampua. Sitten tyypit laittelevat toisiaan vahingossa hengiltä ja tekevät itsareita. Jos rehellisiä ollaan, on sasquatch lopulta syytön yhteenkään veritekoon. Ainut varsinainen hyökkäys tapahtuu ihmisten provosoinnin myötä ja tällöinkin otus vain paiskaa puunrungon äijän jalalle. Lopulta viimeinen muija näkee painajaista metsän jäpikästä jahtaamassa häntä takaa lasaretin vessassa ja herää sairasvuoteelta teräsrenkula ranteensa ympärillä. Kun isojalkaakaan ei välähdystä enempää nähdä herää kysymys, oliko kaikki sittenkin päänsisäistä flippailua? Vai onko kyseessä kannanotto moderniin länsimaiseen yhteiskuntaan, joka elää pelossa, näkee kaiken uhkana ja lopulta ajaa filosofiallaan ja elämäntyylillään itsensä kuolemaan tai sekoamispisteeseen? Isojalkojen parissa ahkera Mills julkaisi 2019 dokumentin Bigfoot Girl ja 2021 komedian Living with Bigfoot.

Puolisentoista vuotta ennen koronapandemian alkamista ensi-iltansa Kanadan Fantasia Film Festivaleilla saanut The Man Who Killed Hitler and Then the Bigfoot (2018) ei vastoin kaikkia odotuksia ole pelkällä raflaavalla nimellä markkinoitua Ö-luokan amatööritörkyä, The Asylumin suoltamaa älyttömällä idealla ja huonoilla digitehosteilla helppoa rahaa uteliailta riistävää sekoilua tai edes Quentin Tarantinon & kumppanien Grindhousen jalanjäljissä tehtyä masentavaa revittelyä, jota jotkut Hobo With a Shotgunit ja The VelociPastorit edustavat. Raina kertoo Sam Elliottin esittämästä toisen maailmansodan veteraanista, joka on kokenut suuren pettymyksen mahdollisuuteensa vaikuttaa maailman asioihin: vaikka miehen 1940-luvulla onnistui salamurhata Adolf Hitler, ei attentaatti romahduttanut kolmatta valtakuntaa, joka nosti keulahahmokseen Aatu-kloonin ja jatkoi sotimistaan. 1980-luvulla hallituksen agentit pyytävät kuitenkin jälleen tämän apua, sillä Amerikan metsissä leviää sairaan isojalan toimesta tappava virus, jonka pelätään uhkaavan koko maailmaa.

Artikkelin viimeiseksi elokuvaksi jäävä The Man Who Killed Hitler and Then Bigfoot on asiallisesti tehtyä pohdintaa vanhenemisesta ja kuolemasta sekä eräänlaista allegoriaa ainakin vielä muutaman modernin ihmisen kokemasta mitättömyyden tunteesta ilmastonmuutoksen ja luontokadon tapaisten globaalien kriisien keskellä, joille vaikuttaa yksilötasolla olevan mahdoton tehdä mitään. Samalla kun elokuva sanoo, etteivät maailman ongelmat kulminoidu yhteen pahuuden ruumiillistumaan, jonka pois siivoamalla asiat jälleen hymyilevät, saadaan silti tällainen rinnastus aikaiseksi liittämällä fataali tauti sasquatchin elämään: COVID-19:n aikaisessa maailmassa tämä olisi ollut jo sangen paksua. Samalla elokuvan vanha, elämänsä ehtoota elävä päähenkilö yhdistetään Kauriinmetsästäjän tapaan saaliiseensa ja leffan onnistuukin saada aikaiseksi sympatiaa myös marjamaiden mörökölliä kohtaan. Onkin vaikea kiistää, etteikö filmi toisi omalta osaltaan viimeisen ripauksensa bigfoot-elokuvien kaanoniin, olemalla kaikkien kengännauhabudjetin kotivideoiden ja roskaisten sekoilujen jälkeen aina Suomea myöten levitetty ja julkisuutta saanut “oikea” elokuva.

Lukija, ottakaa vastaan tämä kutsu ja lähtekää Tekin elämänne mullistavalle matkalle sasquatchien ihmeelliseen maailmaan!

¹Samaiset sivut kertovat Lost Woodsin voittaneen parhaan trillerin palkinnon Mammoth Mountain Film Festival -tapahtumassa, mikä se sitten ikinä lienee.

²Kuten tenttiä varten kerranneet muistavat, Troma myös levitti sarjan ensimmäistä osaa Yeti: A Love Story.