Tunnetaan myös nimellä: Vodkafabriken; Vodkatehtaan tytöt
Maa: Ruotsi, Puola, Ranska
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Jerzy Sladkowski
Käsikirjoitus: Jerzy Sladkowski
Kuvaus: Wojciech Staron
Leikkaus: Agnieszka Bojanowska
Elämä melkein sellaisena kuin se on
Elokuva, josta tekijä on yrittänyt saada kaikella tahdolla positiivisen, vaikka tietää, että olisi voinut kuvata asiat paljon, paljon pessimistisemmiksi. Sellaisiksi, mitä ne usein tuppaa olemaan – ja kuitenkin tässä kuvataan elämää ilman, että sitä yritettäisiin erityisesti manipuloida näyttämään joltain muulta kuin mitä se on, vaikka toive yrittää kaivaa elämästä jotakin positiivista, on ollut ilmeinen lähtökohta tälle teokselle.
Keskeisenä dilemmana on Valentinan päätös jättää kotikylänsä ja lapsensa ja juosta unelmansa perään, johon hän vielä – kaikesta huolimatta – uskoo. Tässä on ainutlaatuinen ihminen, joka on kulkenut matkan, mistä kuka tahansa ei olisi selvinnyt muuttamatta kantaansa. Vodkatehtaan tytöt ovat piikitelleet häntä niin kuin ihmistä yleensä piikitellään hyökkäämällä ensiksi hänen herkimpiin tunteisiin ja epäilemällä hänen unelmiaan. Tämä henkinen ravistelu ja muutamat kolaukset, jotka tuntuisivat vähemmän kovapintaisen ihmisen sielussa asvalttijyriltä, eivät ole liiemmin vaikuttaneet Valentinaan. Valentina uskoo itseensä ja se pelkästään riittää.
Kylässä asiat ovat huonosti. Ihmiset ovat jämähtäneet paikoilleen unelmiin, joita he eivät koskaan tahtoneet. Elämä on syössyt heidät sattumalta tilanteisiin, mistä he eivät liiemmin nauti tai mikä ei heitä liiemmin haittaa, mutta mitä he juuri sietävät. Ihmiset tuntuvat olevan sadomasokistisia ajatuksia jonkin korkeamman olennon päässä. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä astua ulos oravanpyörästä, vaikkakin vanhuudenpäivillä olisi sietämätöntä vaatia jotakuta esimerkiksi vaihtamaan ammattia vain pelkästään siksi, että jossakin joku johonkin kellon lyömällä on tehty päätöksen anastaa tämä ja tämä tehdas isomman tehtaan haaviin.
Tekijä ei ole kuitenkaan tahtonut tökätä elämän pessimistisyyden piikkiä noin vain suoneen, niin että parantumatonkin optimisti hätkähtää. Sen sijaan että tekijäryhmä olisi näyttämällä yksinkertaisesti kaiken toivottomalta saanut ihmisen masentuneeksi, ovat he tehneet paljon töitä katsojan hyväksi, jotta toivo saataisiin elämään. Mutta, mikä tuntui hyppäävän sattumalta, tekijästä ja elokuvasta päin katsojaa ja kuulijaa, on kysymys, jonka tarkoitus on kenties ravistaa kuulija hereille kännistä, minkä elokuvan ja elämän kauneus ja rumuus, Vodka Factoryn toistuvan sävelmän sointi, olivat saaneet aikaan. ”On vaikeampi löytää ihmisiä, jotka ovat selvin päin kuin niitä jotka ovat kännissä”, ohjaaja tiivistää.
Tekijä tuntuu provosoivan omalla tavallaan, ehkä tiedostomaattomastikin; melkein kuin joku Tolstoin-variaatio, joka on putkahtanut hämäryydestä kysymättä kenenkään lupaa kysymään, ei enää Jumalasta, mutta Elämästä – ”Elätkö? Tunnetko?” – niin, että kysytyn, joka on riisuttu äkkiä ja arvaamatta kaikista aseista, on pakko hieman tuntea kammoa niskaluissaan. Elääkö hän? Kuka?… Minäkö?… No, tuota noin. Niin!…
Venäjällä on arkipäivää, että pikkukylistä saapuu joka päivä tuhansia nuoria Moskovaan etsimään unelmiaan koetellen siipiään kaupungin suuressa pimeydessä. Tekijä kertoo, että vain muutamat heistä saavuttavat korkeat päämäärät ja haaveet urasta barrikadien loistossa, vain muutamista heistä tulee näyttelijöitä ja muut jäävät elämään jotenkin toisin.
Valentinasta piirtyy kuva itsepäisestä naisesta, jota katsoja vihaa, halveksii ja rakastaa, ei tosin välttämättä siinä järjestyksessä, ihmistä ei voida kuvata yksipuolisesti. Myös ne naiset, jotka tarinassa jäävät hieman taka-alalle ja joihin katsojan voisi helposti suhtautua vain yhdestä kuvakulmasta, vaikka vain suurta halveksuntaa tuntien, pudottavat äkkiä naamionsa ja tulevat hekin, jos eivät aivan rakastettaviksi, niin ainakin ymmärretyiksi. Koskaan ei pidä lakata rakastamasta ihmistä, se tuntuu olevan Jerry Sladkowskin elokuvien sanoma.
Elokuvan ulkopuolelta (J. Sladkowskin puheesta), mutta myös sen kautta, tulee laajempi kysymys koskien kaikkea taidetta, mutta tässä konseptissa ennen muuta dokumenttielokuvaa: Tuleeko todellisuutta kuvata sellaisena kuin se on, usein siis: rumana, pitkästyttävänä, täynnä turhia sattumia, täynnä kärsimyksiä ja lamaannuttavaa onnea, raapien sen rumaa pintaa löytämättä kenties koskaan valoa, tuleeko elämä näyttää sellaisena kuin se on: kurjana, mutta joskus myös sattumien kautta täynnä roihuavaa taikaa; raadollisena ja turhana, pitäisikö Sartren sanoihin (”kaikki olemassa oleva syntyy turhaan, elää kärsimyksessä ja kuolee sattumalta”) tarttua ja tehdä niistä lähtökohta dokumenttielokuvalle? Vai pitäisikö – kuten mestarit R. J Flhaherty tai Werner Herzog – löytää todellisuudesta vain oleellinen, vaatisipa se sitten käyville tulivuorille matkustamista, laivojen siirtämistä vuorien yli, tai kuvien manipulointia äärimmäisissä tilanteissa sattumien synnyttämillä keinoilla?