Tampere Film Festival (6.3.–10.3.) tarjoaa ensi viikolla kolmen kattauksen verran puolalaista lyhytanimaatiota. Lähes kaikki merkittävät tekijät on mahdutettu mukaan. Merkittävimmät klassikkoteokset käydään läpi ensimmäisessä setissä, kahden jälkimmäisen keskittyessä uudempiin ja tuntemattomampiin.
Moni karkeammasta animaatiosta välittävä tuntuu yhdistävän mieltymyksensä muotoon “puolalaiset ja tšekkiläiset animaatiot”. Tämä saattaa johtaa harhaan niitä, jotka eivät ole perehtyneet aiheeseen. Puolalainen, etenkin lyhyt, animaatio poikkeaa tšekkiläisestä keskimäärin kuin yö päivästä.
Pääpaino tšekkiläisessä animaatiossa on satuihin ja kansantaruihin perustuvassa, kolhossa nukke- ja stop-motion animaatiossa, sekä satukuvitusmaisissa piirroselokuvissa. Puolassa taas pääpaino on kokeellisissa avant-garde-luomuksissa.
Puolalaisen animaation yhdistävää tekijää tai tekniikkaa ei voi mitenkään määrittää, sillä missään muualla ei olla yhtä innokkaita sekoittamaan, sotkemaan ja luomaan uusia tyylejä. Savu-, neste- ja objektianimaatiosta rotoskoopattuihin ihmisiin, filmille raaputettuihin ja maalattuihin kuviin, laastiin naputeltuihin teoksiin, ja lopulta nukke- ja tietokoneanimaatioihin. Vasta jälkimmäisenä mainitut elokuvat muistuttavat jollain tavalla universaalia – tai ainakin sitä aiemmin mainittua tšekkiläistä – animaatiota.
Ristiriitaista mutta kiehtovaa puolalaisessa animaatiossa on myös se, ettei sitä voi helposti sanoin kuvailla. Se on hyvin tunnistettavaa, ja silti jokainen elokuva on uniikki ja toisista poikkeava. Vain harva merkittävä teos rakentuu perinteisen, lineaarisen tarinan varaan. Osa on kaikessa yksinkertaisuudessaan liikkuvia maalauksia, jotka ovat olemassa yksinomaan visuaalisuutensa tähden. Useista elokuvista löytyy teemallinen punainen lanka, oli se sitten politiikka, yksinäisyys, moraali tai elämä, valinnat, kasvu ihmisenä, matka jonnekin…
Daniel Szczechuran Podróż on hyvä esimerkki hypnoottisesta matkasta elokuvan muodossa. Mies matkustaa junassa, raiteet pitävät tasaista kolinaansa, ohikiitävät paalut rytmittävät muita ääniä tasaisen turvalliseksi melskeeksi. Maisemat vuoroin lipuvat taustalla, vuoroin viuhuvat ohi. Mies poistuu junasta käydäkseen jossain, ja palaa junaan. Melskeen pariin aletaan taas pikkuhiljaa tuudittautua.
Teknisen mestarillisuuden lisäksi puolalaisissa lyhäreissä on hienoa mielentilojen onnistunut luominen. Elokuvat ovat avoimia tiloja omille ajatuksille ja tulkinnoille, ne voivat merkitä jokaiselle eri asiaa. Podróżin visiitin kohteen voi kukin ajatella joksikin oman elämän kynnykseksi, velvollisuudeksi, pakolliseksi pahaksi, tai ehkä hyväksi. Vaikka junamatkaakin voi ajatella samoin, se on jo itsessään kaunis ja haikea. Junamatka puolalaisessa junassa on tosielämässäkin erittäin suositeltava kokemus, sen tunnelma on jotain sanoinkuvaamatonta.
Sanoinkuvaamatonta on myös ensimmäisen näytössarjan keskelle sijoitettu Ryszard Czekałan Apel, jota moni animaation mestarikin pitää yhtenä vaikuttavimmista ja hirvittävimmistä animaatiosta. Esimerkki siitä, kuinka minimaalinen määrä informaatiota voi vaikuttaa niinkin syvästi. Kuvan täyttää suureksi osaksi musta ja harmaa ihmispeitto, loosillinen keskitysleirivankeja alistettavana, ainona äänenään käskyttäjän kaksi sanaa sisältävä monologi.
Suuri yleisö ei ole kiinnostunut puolalaisesta animaatiosta, ankeiden aiheidensa ja kokeellisuutensa lisäksi myös siksi, ettei sillä ole kulttuuria pitkän elokuvan parissa. Osittain sen takia se on korkean laatunsa säilyttänytkin; ei kompromisseja, ei miellyttämistä. Puolan asema suurena animaatiomaana on sitäkin vahvempi.
Eurooppalaisittain tärkeimmät viisi animaatiomaata ovat Tšekki, Puola, Ranska, Saksa ja Neuvostoliitto. Jokaisesta löytyy oma erikoisosaamisensa ja paikka animaation historiassa. Puolalla se on kokeellinen lyhytanimaatio viime vuosisadan puolivälin jälkeen.
Suomalaisittain puolalainen animaatio tunnetaan parhaiten lasten sarjoista Nalle Luppakorva ja Muumien maailma. Kummatkin ovat Puolan merkittävimmän animaatiostudion, Łódźissa sijaitsevavan Se-ma-forin tuotantoja. Suurin osa lyhäreistä on samalta studiolta, ja sen ensimmäinen Oscar-palkittu elokuva, Zbigniew Rybczyńskin Tango, löytyy itseoikeutetusti Polish School of Animationin ensimmäisestä sarjassa.
Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi ilmeinen: Polish School of Animation ei sovi lapsille. Elokuvat eivät pelkästään näytä lasten silmissä äärettömän rumilta, ahdistavilta, tai mahdollisesti tylsiltä, mutta moni sisältää paljonkin vain aikuisille suunnattua materiaalia.
Polish School of Animation pystyy tarjoamaan kattavan läpileikkauksen aiheeseensa. Koko sarjan aloittaminen Walerian Borowczykin ja Jan Lenican hermoja raastavalla mindfuckilla, Domilla, on uhkarohkeaa, mutta järkeenkäypää.
Teos on lähinnä surrealistinen piirrosten ja objektien sekasorto säestettynä riipivällä melusaasteella. Sen kuvailu varsinaisesti hyväksi on kyseenalaista, mutta sen merkitystä koko lajityypille ei voi kiistää.
Borowczykilta löytyisi pitkä liuta mestariteoksiakin, mutta hän työskenteli suurimman osan urastaan Ranskassa, eivätkä kansainväliset yhteistyöt kuulu tähän sarjaan. Hän on olennainen osa animaation historiaa, ja vaatisi muutenkin kokonaan oman shownsa.
Show’n päätteeksi näytettäisiin luonnollisesti hänen erinomaisen kyseenalaisia pitkiä kulttiklassikoitaan, kuten Moraalittomia tarinoita, Peto ja Emmanuel V. Hänen animaatioistaan löytää pidemmän päälle sen saman vanhan perverssin, joka nuo eroottiset klassikot myöhemmällä urallaan teki. Pelkän Domin näkeminen ei siihen riitä.
Polish School of Animationin jokaisen kolmen näytöksen elokuvat ovat laadultaan hyvin vaihtelevia. Ensimmäinen sarja on omiaan, jos haluaa perusteet kuntoon, mutta jos pioneerit on käyty läpi tai ne pelottavat, kaksi jälkimmäistä sarjaa on täynnä kiehtovaa modernia puolalaista.
Tämän vuosituhannen elokuvat ovat toki suosiollisempia suuremmalle yleisölle. Hyvänä esimerkkinä Marek Skrobeckin elokuvat. Uskoisin sarjan viimeisestä näytöksestä löytyvien Ichthysin ja Danny Boyn kolahtavan monellekin Puola-kammoiselle ja animaatiosta piittaamattomalle. Kummatkin vähäeleisiä ja harmaanlaisia, mutta kauniita stop-motion animaatioita. Danny Boy lainaa myös sen verran surutta Chaplin-romantiikkaa, että potentiaalinen markkina-alue moninkertaistuu kertaheitolla.
Vaikka jälkimmäiset sarjat iskevät aavistuksen verran paremmin massoihin, kuriositeetit eivät ole kadonneet mihinkään. Hieronim Neumannin monipuolisesta urasta on valittu mukaan tuoreempi elokuva, Zoopraxiscope. Elokuva on kunnianosoitus Eadweard Muybridgelle, joka kehitti elokuvaprojektorin ja animaation esiasteen vuonna 1879. Muybridgen tekniikkaa mukaileva elokuva on sekä huvittava, että mielenkiintoinen. Sillä on hyvä sulkea ympyrä.
Yhden suosikin mainitseminen on tietysti mahdoton tehtävä, mutta nostetaan nyt sellainen uudemman koulukunnan tuntemattomammista. Tomasz Kozakin Romans Dżentelmena on surrealistisen maalaustaiteen huippuja mukaileva himon, pakkomielteiden ja erotiikan manifesti breakbeatin ja uusklassisen tahdissa. Hyvin hämmentävä ja huvittava pieni elokuva.