Erityisellä tavalla huonoista elokuvista on usein mielenkiintoisempaa kirjoittaa kuin hyvistä elokuvista. Tällöin yhdellä kertaa saa käsitellä paitsi elokuvan mielenkiintoisia tavoitteita, myös sen vielä mielenkiintoisempia tapoja epäonnistua niiden saavuttamisessa. Dicke Mädchen – Heavy Girls ei ikävä kyllä ole missään merkityksessä mielenkiintoinen – se on vain yksinkertaisesti mitäänsanomattoman huono.
Jobriath A.D. muistuttaa pintapuolisesti tuoreinta doku-Oscarin voittajaa Searching for Sugar Mania. Kummankin dokumentin kohteena on 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa vaikuttanut yhdysvaltalainen muusikko – unohdettu potentiaalinen suuri lupaus, joka dokkareissa huikeaksi suitsutetusta musiikistaan huolimatta ei noussut yleiseen suosioon. Molemmista elokuvista on myös mahdotonta olla pitämättä ainakin jossain määrin, sillä ne kertovat todennäköisyyksiä uhmaavan kiehtovan tarinan musiikista, maineesta ja myyttisyydestä.
Jean-Luc Godardin elokuva on hirveyksiäkin esitellessään kehotus ihmisille mennä toisten ihmisten luo.
Hei kaikki, olen Jari Halonen ja kerron teille nyt muutamia totuuksia kansalliseepoksestamme, Kalevalasta. Se on ensinnäkin käsitetty täysin väärin, mutta minä, Jari Halonen, korjaan tämän. Olen käyttänyt elämästäni yhdeksän vuotta uuteen elokuvaani Kalevala – Uuteen aikaan, jotta vanhan, Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan rinnalle nousisi uusi ja uljaampi versio.
Rakkaus ja hulluus kävelevät rantaviivaa käsikkäin Zulawskin kahdeksannessa kokoillan ohjauksessa.
Ihmistä on siunattu ainutlaatuisella kyvyllä hahmottaa aikaa kellontarkasti. Oli yö tai päivä, miehellä tai naisella on aina ymmärrys ainakin siitä, miten nopeasti aika kuluu. Mutta mitä tapahtuu, jos tämän taidon Lue lisää
Decasia on siitä harvinainen kokeellinen filmi, että suosittelisin sitä jokaiselle elokuvasta vähänkin kiinnostuneelle.
Metallica. Siinä vasta yhtye, jonka elokuvallinen historia on lyhyt, mutta mielenkiintoinen. Ennen vuotta -96 heidän musiikkiaan ei suoranaisesti käytetty elokuvissa, mutta sitten Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn ohjaama erinomainen dokumentti Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills, joka seurasi kolmen näennäisesti syyttömän hevariteinin tietä teloitusta kohti rikoksista, joita he eivät suorittaneet, vakuutti yhtyeen siinä määrin, että elokuvaan saatiin ottaa teinien suuresti idolisoiman yhtyeen musiikkia. Tämän jälkeen soundtrackeilla Spawnista Zombielandiin on saatu nauttia toinen toistaan huonommin rummutetuista hevirällätyksistä. Berlinger ja Sinofsky ohjasivat myös vuonna 2004 modernin cinema verité -dokumentin merkkipaalun Metallica: Some Kind of Monsterin, jossa bändi esitettiin poikkeuksellisen rankassa ja suorastaan epäsuopeassa valossa.
