Turun seudun Setan järjestämä Vinokino ylpeilee olevansa Suomen ainoa pelkästään sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin keskittyvä elokuvafestivaali. Laajakuvan raportti esittelee festivaalin elokuvat esitysjärjestyksessä kahtena pitkänä artikkelina, joita täydentää kaksi erillistä kritiikkiä. Tämän ensimmäisen artikkelin yhteyteen kuuluu kritiikki musiikkidokumentista Jobriath A.D.
Dicke Mädchen – Heavy Girls (2012)
Erityisellä tavalla huonoista elokuvista on usein mielenkiintoisempaa kirjoittaa kuin hyvistä elokuvista. Tällöin yhdellä kertaa saa käsitellä paitsi elokuvan mielenkiintoisia tavoitteita, myös sen vielä mielenkiintoisempia tapoja epäonnistua niiden saavuttamisessa. Dicke Mädchen – Heavy Girls ei ikävä kyllä ole missään merkityksessä mielenkiintoinen – se on vain yksinkertaisesti mitäänsanomattoman huono.
Laiskalla käsivarakuvauksella ja halvannäköisesti sekä teknisen laadun että yleisen panostuksen osalta kuvattu Dicke Mädchen seuraa dementoituneen äitinsä Edeltrautin kanssa elävää Sveniä ja karkailevaa vanhusta päivisin hoitavaa Danielia, johon Sven on ihastunut. Kun Edeltraut yhtäkkiä kuolla kupsahtaa, Svenin tueksi jäävä Daniel tulee tietoiseksi ystävänsä tunteista häntä kohtaan. Lähestyvä tunnemyrsky vaikuttaa väsähtäneeltä idealta, mutta lopulta edes sitä ei tapahdu. Vailla kunnon käsikirjoitusta kuvattu elokuva seuraa pääasiassa kahden miehen yhteisiä toilailuja. Katsoja pääseekin todistamaan muun muassa katsojan älykkyyttä ala-arvioivia tanssi- ja sirkusleikkejä Svenin olohuoneessa sekä Svenin ja Danielin vammaista aboriginaaliesitystä järven rannalla.
Pintapuolisesti tämä kaikki toki kuulostaa huvittavalta perseilyltä, mutta venytetyn luonteensa vuoksi se on lopulta lähinnä unettavaa. Elokuva yrittää kai hakea spontaaniuden ja halvan ulkoasun kautta jonkinlaista elämänläheisyyttä, mutta tämän saavuttamisessa onnistuu lähinnä Edeltrautia esittävä Ruth Bickelhaupt, jonka rooliin ohjaaja Axel Ranisch on junaillut oman isoäitinsä. Yllättävän pirteän Bickelhauptin ulosannin rinnalla kaikki muut näyttelijät ja heidän hahmojensa toimet vaikuttavat kuivilta ja väkinäisiltä. Elokuva onkin yksinkertaisesti turha. Minkään sortin opetusta tai kantavaa ideaa siitä ei löydy, ellei sen sitten ole tarkoitus kertoa, että aikuiset rumat miehetkin voivat välillä halailla toisiaan ilman, että kukaan tuntuu loogisesti sen seurauksena kehittyvän ihmisenä. Anteeksi vain, että tämä aatos ei räjäytä tajuntaani.
G.B.F. (2013)
Kun 25-vuotiaita näyttelijöitä palkataan joukoittain esittämään teini-ikäisiä, tietää kehnon high school -komedian lähestyvän armotonta tahtia. Kun hyvännäköinen, siististi pukeutuva ja tiukan sixpackin omaava “sarjakuvanörtti” Tanner tulee viimeisenä high school -vuotenaan kaapista, käyvät häneen käsiksi koulun kolme itsekeskeistä naisdiivaa. Tyttöjen tavoitteena on saada hänestä trendikäs GBF eli gay best friend – paras homokaveri, jonka kukin näkee keinona voittaa kuningattaren titteli lähestyvässä prom-juhlassa. Pääjuontakin kammottavammassa sivujuonessa päästään seuraamaan Tannerin ja hänen poikaystävänsä Brentin suhteen järkkymistä, jonka saa aikaan halvoista tarinankerronnallisista kikkakolmosista ärsyttävin, eli jatkuvasti toistensa tapaavien hahmojen kyvyttömyys kommunikoida keskenään.
Elokuvan perusvitsinä toimii huomio siitä, että homouden hiljattaisesta hyväksymisestä huolimatta homot saatetaan edelleen hahmottaa stereotypioiden värittämänä massana, jolloin heitä ei enää tarkastellakaan tavallisina ihmisinä. Kokopitkän komedian aiheeksi sisältö on köykäinen, minkä lisäksi samalla festivaalilla esitettävä lyhäri Spooners käsittelee saman vitsin huomattavasti onnistuneemmin.
Valtaosa G.B.F.:n vitseistä toistaa high school -elokuvien perusrutiineja, ja ikävä kyllä homolisälläkin höystetty aivoton teinikomedia on yhä aivoton teinikomedia: raina käy silti orjallisesti läpi esimerkiksi jokaisen mahdollisen teiniseksi- ja teinibileskenaarion ilman mitään uutta tarjottavaa. Kerran vartissa leffa keksii odottamattoman sutkautuksen, mutta valtaosa vitseistä keskittyy alleviivaaman yhtä ainoaa ominaisuutta, jonka varaan jokainen hahmo on rakennettu. Esimerkiksi mormonihahmosta kerrotaan tasan tarkkaan vain laiskoja mormoni- ja krisitinuskovitsejä. Diivajoukkoon lukeutuva mormoni on samalla elokuvan keino ujuttaa suvaitsevaisuuskuvioon mukaan pakollinen tiukkapipohahmo, jonka kautta lopulta todetaan, että toisten syrjiminen on oikeastaan aika tyhmää touhua.
Tosielämässä homojen, tai oikeastaan kenen tahansa syrjityn tai sorretun henkilön, kohtaamiin negatiivisiin ennakkoluuloihin suhtaudutaan elokuvassa siis lapsellisen yksioikoisesti. Siitä huolimatta ne väkisin mukaan tunkenut G.B.F. vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä: se luulee asioiden olemassaolosta mainitsemisen tarkoittavan sitä, että niitä muka käsiteltäisiin elokuvassa perusteellisesti. Lopputuloksena leffalla on tarjota mukavan idealistinen maailma, jossa ei ole sen paremmin mitään hauskaa kuin koskettavakaan.
Elokuvan pystyykin summaamaan sen kyvyttömyyteen käsitellä mitään tilannetta mainintaa pidemmälle. Tällöin jokainen ovelakin idea pilantuu pintapuolisella toistolla, kunnes ne hautautuvat karsean teinislangin viljelemisen, tuskastuttavan huonon näyttelemisen ja tietenkin loputtomien puujalkatasoisten seksivitsien alle.
Mosquita y Mari (2012)
Jos haluat nähdä, millaisia elokuvia Kickstarter-tuella syntyy, Mosquito y Mari ei anna ainakaan täysin lohdutonta kuvaa alustan potentiaalista pienen budjetin indie-käytössä. 888 Internet-tukijan panoksella osittain rahoitettu leffa kertoo kahdesta kalifornialaisesta latinanuoresta, Marista ja Yolandasta. Vanhempien painostuksesta lukutoukkana tunnettava Yolanda alkaa auttaa Maria valmistautumaan koulun päättökokeeseen. Lopulta nuoret kasvavat niin läheisiksi, että alkavat kummaksua suhteensa luonnetta.
Nuorisokuvauksena käsikirjoittaja-ohjaaja Aurora Guerreron esikoiselokuva Mosquito y Mari ei juurikaan tarvo uusia polkuja. Mukana ovat huolet perheen toimeentulon turvaamisesta, opiskelupaikan löytämisestä, vanhempien odotusten täyttämisestä sekä tietenkin ystävyydestä ja rakkaudesta. Elokuva kuitenkin onnistuu siinä, ettei se juurikaan alleviivaa näitä aiheita minään mullistavina uutuuksina, joita elokuvissa oltaisi ennen käsitelty. Asioiden annetaan tapahtua omalla painollaan, ja niille annetaan tilaa hengittää. Valtaosan ajasta katsojan oletetaan ymmärtävän päähahmojen aatokset näyttelijöiden katseista sen sijaan, että niitä turhaan korostettaisiin junnavalla dialogilla. Hyvä näin, sillä päinvastoin toimiessa amatöörinäyttelijöiden kokemattomuus korostaa ilkeästi suppeasanaisen dialogin tönkköyttä. Siksi onkin sääli, että pääosanäyttelijöiden harteille uskottua hienovaraisuutta ei sovelleta esimerkiksi Yolandan vanhempiin, jotka kerta toisensa jälkeen itseisarvona painottavat tyttärelleen koulutuksen tärkeyttä elämässä.
Los Angelesin lähiöissä kuvattu elokuva onnistuu tarkastelemaan myös latinalaisuutta, köyhyyttä ja siirtolaisuutta nykypäivän Yhdysvalloissa samalla otteella, jolla se käsittelee nuoruuden voimaa. Tyttöjä seuraava kamera pyrkii toimimaan tarkkailijana, joka ei juurikaan tehostetusti nosta esille esimerkiksi kauppojen hyllyille jääviä brändivaatteita tai horisontissa siintäviä bisnes-keskustan pilvenpiirtäjiä kontrastina Yolandan ja Marin omaan vaatimattomaan elämään – katsojan oletetaan huomaavan ne itsekin kohtausten taustalta. Hahmojen asemasta kahden maailman välillä kertoo myös dialogin kieli, joka loikkii englannin ja espanjan välillä yllättävän luontevasti.
Vaikka Mosquito y Mari tekee varsin vähän asioita suoranaisen huonosti, se ei toisaalta myöskään onnistu esittelemään mullistavia uusia avauksia. Onneksi se ei myöskään luule itsestään liikoja. Elokuva tuskin muokkaakaan kenenkään käsityksiä nuoruuden ja yleisesti elämän hankaluuksista, mutta ainakin se on elämänmakuinen elokuva koululaisista ilman tilaa valtaavia bile- ja diivailukohtauksia.
Jotain siltä väliltä (2013)
Millaisia eroja miehet ja naiset kohtaavat elämässään nykypäivän Suomessa? Millaisia odotuksia yhteiskunta asettaa ihmisen käyttäytymiselle tämän sukupuolen mukaan? Miten toimivat ne yksilöt, jotka eivät sopeudu naisen tai miehen rooliin, ja miten heihin suhtaudutaan? Näitä kysymyksiä hipoessaan Vinokinon Helsingin-esityksessä virallisen ensi-iltansa saava dokumenttielokuva Jotain siltä väliltä sekä antaa että ottaa vastaan parhaiten. Syynä on yksinkertaisesti se, että näihin asioihin kuka tahansa katsoja osaa todennäköisesti heijastaa omia aatoksiaan parhaiten, sillä ne esiintyvät tasaisesti julkisuudessa käytävissä tasa-arvokeskusteluissa.
Sukupuolensa korjannutta Ninoa seuraava dokkari ei kuitenkaan ikävä kyllä keskity näihin aiheisiin vaan ainoastaan sivuaa niitä. Päähuomio on sosiaalisten pohdintojen ja henkisen kuuluvuuden sijaan hieman yllättäen transsukupuolisuuden biologisessa aspektissa, tarkemmin sanottuna elokuvassa käsitellään pääasiassa Ninon omia kokemuksia rintojen poistamisesta. Muuta prosessia, jonka läpikäyminen sukupuolen korjaamiseksi vaaditaan, ei elokuvassa esitellä juuri ollenkaan, vaan siihen lähinnä viitataan. Katsojan siis oletetaan olevan omasta takaa perillä siihen kuuluvista vaiheista perinpohjaisesti. Viranomais- tai sairaalanäkökulmaa dokumentissa ei päästetä ääneen lainkaan, vaikka Nino saa itse tulkita niiden esittämiä mielipiteitä.
Vain 45-minuuttisena Jotain siltä väliltä sisältää laajentamisvaraa. On sääli elokuvaa itseään kohtaan, että siihen ei ole sisällytetty monipuolisia näkökulmia. Myös teknisesti elokuva olisi hyötynyt hienosäädöstä. Erityisesti alussa leikkaaminen eri kuvauskuukausien välillä on kömpelöä, ja elokuvan keskivaiheilla oleva kohtaus, jossa Ninon rinnat leikataan, tuntuu turhan painostavalta, sillä päähenkilön hermostuneisuutta on korostettu turhaan bassovoittoisen musiikin ja kuvaamisen avulla.
Transsukupuolisuutta tai vaikka sukupuolenkorjaamisprosessia suurelle yleisölle selkeästi käsittelevälle kokopitkälle dokumentille olisi Suomessa tilaa, mutta Jotain siltä väliltä tuntuu lähinnä ryhmäterapialta leikkauksen itse läpikäynneille ihmisille. Tämä ei tee elokuvasta huonoa, mutta sisäpiirihenkisyys estää sitä nousemasta yleisesti puhuttelevaksi, toisin kuin esimerkiksi alkuvuonna ilmestynyt Kerron sinulle kaiken, joka käytti transsukupuolista päähahmoa ponnahduslautana yleiselle pari- ja ihmissuhdepohdinnalle.
Peaches Does Herself (2012)
Tunnustan saman tien, ettei taiteilijanimellä Peaches tunnettava kanadalainen entinen musiikinopettaja Merrill Nisker ei ole minulle erityisen tuttu muusikko. En häntä tai hänen musiikkiaan vihaa, mutta hänen edustamansa musiikkityyli ei yksinkertaisesti kuulu omaan ensisijaiseen musiikkimakuuni. Punkia ja elektroclashia edustava artisti on tullut tunnetuksi räväkästä tavastaan nostaa lauluissaan ja esityksissään esille seksuaaliseen käyttäytymiseen ja sukupuoliin liittyviä teemoja.
Peaches Does Herself on kanadalaisartistin ja berliinäisen Hebbel am Ufer -teatterin toinen yhteistyö. Kyseessä ei siis ole niinkään elokuva vaan oikeastaan lähinnä Peachesin aikaisemmasta musiikista koostuvan teatteriesityksen taltiointi. Materiaalin filmauttaminen ja leikkaaminen toimii ilmeisimmin artistille helppona tapana kokeilla kynsiään elokuvantekoprosessin parissa. Toisaalta elokuva toiminee teatteriesitysten ja niissä käytetyn musiikin jälkeen Peachesille kolmantena esityskanavana, tapana yrittää laajentaa yleisöään.
Tähän mennessä lienette huomanneet, arvon lukijat, etten ole käsitellyt vielä itse tuotannon sisältöä. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, etten ymmärtänyt siitä hölkäsen pöläystä. Asiaan saattoi vaikuttaa se, etten ole aikaisemmin Peachesia juuri seurannut, mutta sen ei pitäisi olla tekosyy lopputuloksen hämmentävyyteen.
Köykäisen rakkaustarinan kanssa flirttaileva kokonaisuus toimii parhaiten, kun se jättää juonen omaan arvoonsa ja pysyttelee lava-show’na. Kun juonen pariin jälleen palataan, tolkkua siitä ei juurikaan ota. Koska esityksen laulut koostuvat Peachesin aikaisemmasta tuotannosta, niiden ryhmittymistä toimivaksi tarinaksi oli alun perinkin ehkä turha odottaa. Siitä huolimatta on pettymys, että lopputulos ei niinkään kerro tarinaa vaan nostaa laulujen kautta esille sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä puolivillaisia ideoita, joiden on ilmeisesti tarkoitus haastaa katsojan maailmankuva kyseisiin aiheisiin liittyen.
On Peachesilla näistä aiheista jotain hyvää sanottavaa tai ei, pidemmän päälle niiden parissa junnaaminen ilman mitään lopputulosta alkaa tuntua provosoinnilta pelkän provosoinnin vuoksi: tässä aimo annos seksiä ja seksuaalisuutta, perään vielä vähäpukeisuutta ja alastomuutta. Ainakin esitystapa on uhmakas ja itsevarma, mutta tuotannolle tuskin on edulliseksi vertailukohdaksi se, että Rocky Horror Picture Show teki samoilla teemoilla oikeasti viihdyttävän ja edes jossain määrin koherentin elämyksen jo vuosikymmeniä sitten. Peachesin yritys tehdä vastaavaa on pelkkä musiikkivideokokoelman ja konserttitaltioinnin äpärälapsi, jota voi suositella lähinnä artistin faneille. Muille sitä ei ole kai edes tehty.
– –