Maa: Ranska
Genre: Lyhytelokuva, essee-elokuva
Ohjaus: Jean-Luc Godard
Käsikirjoitus: Jean-Luc Godard
Leikkaus: Jean-Luc Godard
Sävellys: Arvo Pärt
Näyttelijät: Jean-Luc Godard
Elokuva käsittelee Sarajevon tapahtumia 1990-luvulla. Lyhyenä kertauksena: Bosnia-Hertsegovina, jonka pääkaupunki Sarajevo on, oli osa Jugoslavian valtiota, joka viimeisenä kommunismin linnakkeena Euroopassa Romanian lisäksi antoi periksi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Jugoslavia hajosi kappaleiksi eri kansallisuuksien hallitsemien alueiden mukaan ja näistä kappaleista nousivat esiin Kroatia, Slovenia, Makedonia, Montenegro ja Bosnia-Hertsegovina. Jugoslavian ”henkeä” edustamaan jäi Serbia.
Tämä ei miellyttänyt entisen Jugoslavian alueella valtaeliitin asemaan nousseita serbialaisia, jotka kävivät systemaattisesti uusien valtioiden kimppuun. Tavoitteena oli luoda edesmenneen diktaattori Titon karisman voimin kasassa pysyneen Jugoslavian tilalle Suur-Serbia. Nyt jokaisen mieleen pitäisi tulla sellainen nimi kuin Slobodan Milošević.
Jotkut valtiot, kuten paremmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olleet Kroatia ja Slovenia, selvisivät pienemmällä pahalla, vaikka nekin joutuivat sotimaan Serbiaa vastaan. Pahin moukutus kohdistui Bosnia-Hertsegovinaan ja ennen kaikkea Sarajevoon, joka piiritettiin.
Yli 500 000 asukkaan kaupunkiin keskitettiin jatkuvaa tykistötulta, aseistettuja hyökkäyksiä ja kiikarikivääri-iskuja, jonka seurauksena yli 10 000 ihmistä kuoli ja 50 000 haavoittui. Voitte siitä huviksenne ynnäillä kuinka moni mahtoi menettää jonkun läheisensä ennen kuin Nato puuttui peliin.
Ranskalainen ohjaajaveteraani Jean-Luc Godard teki aiheesta tämän elokuvan, Je vous salue, Sarajevo, jolla on pituutta kaksi minuuttia. Sen katsomiseen menee lyhyempi aika kuin tämän tekstin lukemiseen. Elokuva löytyy tekstitettynä netistä. Kaksi minuuttia on pituus, joka riittää kertomaan kaiken. Godard jonka teoksia pidetään yleisesti vaikeina ja monimutkaisina käytti teoksessa kahta valokuvaa, yhtä musiikkisävellystä ja omaa monologikäsikirjoitustaan, jossa lainailee kirjailijoita. Käsikirjoitus kuullaan myös omaelämäkerrallisessa esseedokumentissa JLG/JLG vuodelta 1994. Teoksesta tulee näin pienillä aineksilla ravisuttavan kompleksinen ja rikas.
Sosialistina Godardin teoksessaan esittämä kritiikki on tietysti vasemmistosävytteistä, mutta toisaalta hän käy lävitse esimerkiksi Jean Baudrillardin kaltaisten post-marxististen ajattelijoiden maailmankuvaa: Godardille media on yksi elämän suurista voimista ja ennen kaikkea median vastuulla on yhteiskunnan liike – se kuva mikä kansalaisella on ympäröivästä. Kaikki on mediaa ja media on valtavirtakulttuuria. Eurooppalaista valtakulttuuria Godard kutsuu ”säännöiksi”, normista irtautuneita ”säännöistä poikkeaviksi”.
Godard käyttää itsekin työssään mediateosta (tunnettua valokuvaa) ja kääntää median merkityksen ympäri. Kun media tarjoaa kuvia sarjana, jonka on tarkoitus luoda yhtenäinen kuva, Godard näyttää vain yhden kuvan mutta purettuna osiksi. Valokuva itse on yksi tunnetuimpia Sarajevon piirityksen aikana otetuista, sotakuvaaja Ron Havivin ottama. Siinä nuori serbialainen sotilas tupakka rennosti kädessään potkii seulaksi ammuttuja sarajevolaissiviilejä kahden muun sotilaan kävellessä ohitse.
Elokuvassa kuultava monologi kertoo kuinka meillä on tapana hyväksyä asiat siksi, että ne ovat normeja, ei siksi että ne perustuisivat todellisiin havaintoihin maailmasta. Tämän maailman voittajat haluavat pitää näitä normeja hallussaan. ”Poikkeuksia ei puhuta, ne tehdään”, ja esimerkiksi normien purkamisesta otetaan taide: kuinka taiteen sallitaan poiketa normista – kuinka taiteilijoilla on perinteisesti ollut lupa hajottaa totuttua järjestystä ja rakentaa sitä uudestaan. Monologi luettelee tällaisia taiteilijoita. Dostojevski, Mozart, Jean Vigo… Taiteella ja – Godardin rohkea rinnastus – elämällä itsellään on parhaimmillaan itsestäänselvyydet kyseenlaistava merkitys. Ihmisen tulee elää kuin hän tekisi taidetta, rikkoen säännöt, rakentaen ja uudistaen.
Tästä valtakulttuuri ei pidä vaan iskee vastaan mitä väkivaltaisimmin tavoin. Ylimmäisenä aseenaan pelko, teoksessa siteeratun George Bernanosin sanoin ”Jumalan tytär”, aina läsnä oleva. Serbien normisto pyrki murskaamaan kansasta nousseen halun etsiä parempaa – halun siirtyä kohti länttä ja jättää historia taakseen. Godard zoomaa eri kohtiin kuvassa – monologi selittää kulutushyödykkeen kuten tupakan kielivän arvomaailmaa ja merkistöä, joka kielii alistamisesta. Samalla kuva näyttää tupakan välinpitämättömästi ruumiita potkivan sotilaan kädessä. Brutaaleimmilla hetkillä mainonnan vaikutus ja niin kutsuttu sivilisaatio ovat edelleen läsnä.
Mullistavinta on, että elokuvan lopussa kuva nähdään lopulta kokonaan, kun se on ensin purettu osiin, yksityiskohdiksi: samalla ymmärretään elokuvan tarkoitus – jokainen kuva, jokainen sana, on vain yksi pisara kuvien meressä (ja samoin tämä elokuvakin on vain pikkuinen lätäkkö). Meidän on ensin purettava jokin osiin, jotta voisimme nähdä sen kokonaisuudessaan. Samaan aikaan kuultava sävelmä on Arvo Pärtin Silouan’s Song. Kuvaan sopii, että kreikkalainen ortodoksipappi Pyhä Silouan (1866–1938) rukoili ihmisten puolesta, jotta nämä voisivat rakastaa vihollisiaan.
Sarajevo ei tietysti ole ainoa paikka, jossa hirvittävyyksiä tapahtui. Teoksessa mainitaan esimerkkeinä myös Mostar ja Srebrenica. Mostar on kulttuurihistoriallisesti arvokas kaupunki, jota piiritettiin 18 kuukauden ajan ennen kuin Kroatian myötäavustuksella serbit saatiin perääntymään. Kaupungin merkittävin kirjasto ja sen kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset tuhoutuivat, monien ihmisten mukana. Rauhan silta, joka oli kaupungin symboli, pommitettiin palasiksi.
Hirvittävin esimerkki on Srebrenica, jossa tapahtui suoranainen kansanmurha. 8000 poikaa ja aikuista miestä teurastettiin YK:n turvapaikkana toimineen kaupungin ulkopuolella, viiden päivän yhtäjaksoisten raketti-iskujen jälkeen. Yksi murhaajista oli Ratko Mladić, jonka oikeudenkäyntiä puidaan tälläkin hetkellä Haagin sotarikostuomionistuimessa. Mladićin miehistä yksi nähdään valokuvassa potkimassa.
Jean-Luc Godard on helppo pilkattava. Muistan keskustelleeni opiskeluaikoinani elokuvataiteesta syvästi kiinnostuneiden ihmisten kanssa, jotka eivät voineet sietää Godardia hänen ”pseudointellektualisminsa” tai ”emotionaalisen etäisyytensä” takia. Eräässä suomalaisessa, arvostetussa elokuvaverkkolehdessä on omistettu kokonainen kirjoitus sille kuinka Godard on etäinen ja vaikeasti ymmärrettävä ja vanhentunut ohjaaja. Mies on kiteytymä vaikean ranskalaisen taideohjaajan kliseestä.
Je vous salue, Sarajevo voi olla intellektuellin kielellä rakennettu mutta se on todentuntuinen ja sisintä liikuttava. Olen katsonut tämän lyhytelokuvan useita kertoja, kun olen kokenut tarpeen löytää jotain elämässä johon kiintyä; jotain itsellenikin tuntematonta ihmistä kaivatessani. Godardin elokuva on hirveyksiäkin esitellessään kehotus ihmisille mennä toisten ihmisten luo.
Sain kreikkalaiselta tutultani joitain aikoja sitten viestin, jossa hän kertoi maansa luisuvan kohti diktatuuria ja hänen haluavan sieltä pois. Mietin juuri silloin ”sääntöjä” ja ”poikkeusta”. Miten toisinajattelusta ja vasemmistolaisuudesta on tullut Kreikassa poikkeus. Kreikassa ei tällä hetkellä sodita, mutta jopa täällä Suomessa asiaohjelmissa olemme saaneet nähdä tavallisten kreikkalaisten haastatteluja, joissa peräänkuulutetaan kansasta syntyvää vallankumousta.
Tai entä seuraavat sääntö ja poikkeus: miten otamme vastaan täällä Suomessa median luoman kuvan kreikkalaisista yhteisenä joukkona, joka on meille suomalaisille velkaa, kun todellisuudessa kyse on valtiosta, joka on meille velkaa? Ja kuinka niin monet ihmiset ovat tässä valtiossa tällä hetkellä ”poikkeus”, ikävästi säännön pilaava nurkujasakki: vasemmistolaiset, mielenosoittajat, työttömät valtion työntekijät, maahanmuuttajataustaiset. Miten Suomessa suhtauduttaisiin, kun vallanpitäjät ja muut maat alkaisivat puhua “suomalaisten yhteisestä viasta” työttömyyden suhteen, tai miten tuollaiseen puheeseen suhtauduttiin 90-luvun laman aikaan, kun melkein viidesosa kansasta oli työttömänä? Kreikassa luku on vielä isompi: 27 prosenttia.
Ei se miten paljon sanoo vaan mitä sanoo ja miten. Je vous salue, Sarajevo päättyy kuvaan kärsimyksestä ja sanoihin, joiden olen lukenut kuuluvan surrealisti Louis Aragonille:
”Kun on aika sulkea kirja, en kadu mitään. Olen nähnyt niin monen elävän niin huonosti… ja niin monen kuolevan niin hyvin.”