Maa: Yhdysvallat
Genre: Dokumentti, kokeellinen
Ohjaus: Bill Morrison
Käsikirjoitus: Bill Morrison
Leikkaus: Bill Morrison
Sävellys: Michael Gordon
On ihmisiä, joiden mielestä VHS-estetiikka kaikkine rujouksineen on kaunista – ajan kuluttama, rakeinen ja hieman tuhoutunut ja ääniltään vonkuva VHS-nauha edustaa välitilaa, kadonnutta tapaa havainnoida ja tallentaa maailma. Se on myös alati rappeutuva tapa. Samalla tavoin tuhoutuvassa filmissä on jotain kiehtovaa. Pahasti vahingoittuneiden vanhojen lyhytelokuvien katsominen tuo kokemukseen toismaailmallisuutta. Se korostaa nähtävän teoksen ikää paremmin kuin yksikään lavastuksen tai puvustuksen yksityiskohta tai tapa, jolla tekijät ovat käyttäneet kameraa ja editointia.
Joitain aikoja takaperin Helsingissä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto näytti sarjana heidän arkistonsa aarteita, joiden joukossa oli esimerkiksi osittain tuhoutunut Max Linder -elokuva, johon kesken kaiken, kuin ulkoa tulleena voimana, hyökkäsi valtaisa määrä rappiota, joka venytti, sulatti ja tuhosi joitain kohtauksia lähes täysin. Täydellisesti muuten restauroitu elokuva suli tuhoutuneista kohdistaan moniin abstrakteihin kukkakuvioihin ja teki sinänsä tavanomaisesta Linder-komediasta erilaisen, mieleenpainuvan kokemuksen.
Decasia on elokuva, joka koostuu yksinomaan tällaisesta tuhoutuneesta tai tuhoutumassa olevasta filmimateriaalista. Filmiklipit on koonnut kokeellisen elokuvan taitaja Bill Morrison, jonka uran varrelta löytyy useampiakin esimerkkejä tällaisesta tuhoutumisen ja kokonaisen välisestä vuoropuhelusta, esimerkiksi pian Decasian jälkeen luoduista lyhytelokuvista The Mesmerist ja The Light Is Calling. Olennaisena kumppanina on ollut Morrisonin kanssa myös mainituissa lyhytelokuvissa yhteistyötä tehnyt Michael Gordon, joka on säveltänyt elokuvaa varten merkittävän, sinfonisen sävellyksen.
Morrison on tonkinut elokuva-arkistojen saloja ja etsinyt helposti tuhoutuvaa nitraattifilmiä. Tämän jälkeen hän on koostanut tuhotuvasta filmistä kokonaisuuden. Filmeissä olevia tuhoja ei ole edesautettu, vaan ne ovat olleet täsmälleen siinä kunnossa elokuvassa kuin Morrison on ne löytänyt. Ne ovat kuluneet ja palaneet, niitä on säilytetty väärin ja niihin on tullut peruuttamattomia kosteusvaurioita. Elokuvallista esitysmuotoa varten tuhoja on korostettu ja filmiä tarkennettu ja puhdistettu digitaalisin keinoin. Toisin sanoen paitsi että filmejä on puhdistettu ja entisöity niin hyvin kuin on taidettu myös tietoisesti jätetty puhdistamatta.
Tietysti Morrisonin elokuva ei ole vain visuaalisuudella juhlimista. Dervissin mykällä pyörimisellä alkavassa filmissä käsitellään aikaa ei vain filmin vaan katsojan itsensä kannalta. Decasia esittelee ihmisiä eri puolilta maailmaa – ihmisiä joiden nimet ovat suurimmaksi osaksi kadonneet. Kuvat heistä ovat vääristyneet kuten mahdolliset muistotkin.
En ole koskaan ymmärtänyt näkemystä, jossa kuolema ja rappio olisivat itsessään kauniita asioita. En ymmärrä koska kuolema ja rappio ovat väistämättömiä ihmisen elämässä. Myös esineet kuolevat samalla tavalla. Decasia on poikkeus ja yksi harvoista esimerkeistä, jossa rappion kauneus näyttäytyy puhtaana avaten rappion luonnetta myös kauneudessa itsessään. Tämä johtuu teoksen puhtaasti elokuvallisesta luonteesta. On vaikea kuvitella missä muussa taiteessa olisi edes mahdollista näyttää ihminen voimansa tunnossa ja tuhoutuneena yhtaikaa.
Tietysti merkittävin havainto on väistämättömyydestään huolimatta seuraava: suurin osa, elleivät kaikki, elokuvassa esiintyvät ihmiset ovat kuolleet. Näemme heidän rappionsa ja murenemisensa jo ennalta käsin. Joistain ihmisistä ei ole olemassa muuta materiaalia ja muistoja kuin tämä elokuva, jossa meidän kasvonsa katoavat tummiin varjoihin. Se herättää kysymyksiä siitä miten näemme ja miten kohtelemme historiaamme. Meillä on tässä suoria dokumentteja menneisyydestä, joka on meille iäksi tavoittamatonta ja olemme kohdelleet sitä kuin roskaa.
Toisaalta vain näiden filmien roskana kohteleminen on onnistunut herättämään ne henkiin positiivisessa valossa, taideteoksen kontekstissa. Decasiaa, ehjää kokonaisuutta, ei olisi, jos elokuvia ei olisi kohdeltu kaltoin ja hajotettu. Decasiaa on kutsuttu esimerkiksi dokumenttiohjaaja Errol Morrisin toimesta ”ehkä maailman parhaaksi elokuvaksi”. Tämä on mielenkiintoinen väite, koska Decasia ei voisi toimia mitenkään ilman elokuvan historian painolastia sen harteilla. Ja, painotetaan, ennen kaikkea filmielokuvan historian painolastia, jonka digitaalinen elokuvanteko on onnistunut säilyttämään. Kyse on paitsi kahden aikakauden ja tavan kohtaamisesta myös jo katoavan elokuvaperinnön viimeisistä hyvästeistä. Ehkä joskus tulevaisuudessa joidenkin elokuvien digitaalikopioiden pikselisöitymisestä saadaan tehtyä tällainen teos myös.
Elokuvan tunnelma vaihtelee pelottavasta (lasten marssi omituisesti varjossa hohtavien, paikalleen jähmettyneiden nunnien lävitse yhden lapsen vilkuillessa alati kameraan) surulliseen (nuori nainen seksikkäässä kotelomekossa katoaa tuhansien kulumien muodostamien keinotekoisten maksaläiskien viidakkoon) ja mustanhumoristiseen (nyrkkeilijä ei enää taistele toista nyrkkeilijää vastaan vaan repeytymää filmissä).
Kaikkein järisyttävimpiä kuvia ovat ne, joissa ihmiset katsovat suoraan kameraan, tuhoutuneen filmin ja kadonneen ajan takaa. Elokuvan historian ideaan on aina kuulunut romanttinen ja monien filmihullujen edelleen hellimä tuntu siitä, että elokuva on keksintö, joka tekee ihmisestä kuolemattoman, tallentaa hänet sellaisena kuin hän on aina tuhansien vuosien päähän. Tätä kuolemattomuuden ajatusta ovat lietsoneet kuvan aikakaudella muutkin tahot: sosiaaliset mediat, youtubet ja muut, joissa videot leviävät kulovalkean tavoin ja uppoavat jokaisen tajuntaan. Mutta entä ne videot, jotka eivät koskaan leviä ja joita ei katso kukaan ja jotka katoavat yhtä jälkiä jättämättä kuin saapuivatkin? Entä ihmiset, jotka tekivät juuri näitä videoita? Kun katsoo Decasian kuplivan ja hajoavan filmin lävitse silmiin vuosikymmenten takaisia koulubussissa istuvia lapsia, joista tuli jotain, jota emme koskaan saa tietää, katsoo omaan kuolevaisuuteensa. Ei elokuva tee kenestäkään kuolematonta. Ei mikään tee.
Se asetelmoi uusiksi myös elokuvaharrastajien halun katsoa elokuvaa silmät innosta kiiluen ja siihen koko sielullaan uppoutuen, kuin suuren yleisön halun katsoa elokuvaa puhtaasti viihteenä. Kumpikin tapa näyttäytyy räiskyvän ja poksuvan Decasian filmimateriaalin edessä kummallisen naurettavalta. Katsojan tekee pikemminkin mieli irrottautua elokuvan taiteesta kokonaan ja kävellä ulkona hetken.
Moniulotteisesta sisällöstään huolimatta Decasia onnistuu tuntumaan koko kestonsa ajan merkitykselliseltä kokonaisuudelta. Taustalla kuuluva, hitaasti ja aavemaisesti kirskuva musiikki edesauttaa teoksen sisäistämistä. Decasia on siitä harvinainen kokeellinen filmi, että suosittelisin sitä jokaiselle elokuvasta vähänkin kiinnostuneelle. On vaikea kuvitella ketään ympäristöstään ja muista ihmisistä vilpittömästi kiinnostunutta ihmistä, joka ei voisi Decasiasta pitää edes hieman, vaikka kyseessä ei olekaan juoni- vaan konseptielokuva. Näennäisestä helppoudestaan huolimatta se ei päästä katsojaansa helpolla.