70-luvulta lähtien pakka on entistä enemmän levällään ja alkaa olla jo todella vaikeaa vetää edes vähäisiä yhteisiä linjoja. Kaikkiaan meno kuitenkin tuntuu vain vapautuneen edelleen ja ihan viimeisetkin tabut katoavat, alastomuus näin selvimpänä.
1950-luku on helppo nähdä japanilaisen elokuvan kulta-aikana. Nimekkäimmät ohjaajat nostivat entisestään tasoa, ja uusia nimiä alkoi tulla esille ryminällä. Uusi aalto alkoi nostaa päätään mitä pidemmälle vuosikymmen eteni ja sitä kautta sodanaikainen nuorempi sukupolvi alkoi saada ääntään enemmän ja enemmän esille. Alkuvuodet olivat kuitenkin suvereenisti kolmen kovan juhlaa.
Atomipommi tappoi nihilismin, toteaa amerikkalainen kirjailija John Dolan esseessään The Case for Nuclear Winter. Kun sukupuutto ei enää ollut pelkkä ajatusleikki, elämän vastustajat valitsivatkin elämän. Takin kääntö on helpompi ymmärtää, jos uskaltaa katsoa tänä vuonna 30 täyttävän Threadsin. Se on uskottavaksi lavastettu läpileikkaus, valedokumentti, ydinsodan vaikutuksista Englantiin.
On tunnettu ja ikävä fakta, että japanilaisesta elokuvasta ennen vuotta 1945 on kadonnut karkeasti arvioiden yli 90%. Sota, sen jälkimainingit, välinpitämättömyys varastoinnissa ja vuoden 1923 maanjäristyksen kerrotaan olleen suurimmat ”syylliset”. On siis selvää, että tuon ajan elokuvasta on vaikea sanoa mitään varmaa. Sen onneksi pystyy sanomaan, että elokuvataide oli vahvalla pohjalla Japanissa lähes alusta asti.
Hämmentävää kyllä, sotaelokuvat löytävät vuodesta toiseen rintamanpätkiä, joiden edesottamuksia ei ole vielä valkokankailla kuvattu. Runsaasta rintamaelämän seuraamisesta huolimatta sotaelokuvissa nousevat harvoin esille itse sotimisen syyt.
Sota on helvettiä. Todday-saaren asukkaille toisen maailmansodan elintarvikkeiden säännöstelypolitiikan karu arki valkenee kuitenkin vasta kun saarelta loppuu viski, eikä uutta ole tulossa pitkiin aikoihin. Tämä ajaa takapajuisen saaren yksinkertaiset asukkaat epätoivon partaalle. Samaan aikaan saarelle palaa Afrikan komennukselta engelsmanni kersantti Odd (Bruce Seton), joka hamuaa paikallisen kauppiaan Joseph Macroonin (Wylie Watson) tytärtä Peggya (Joan Greenwood). Avioliitto on isäukon sinettiä vaille valmis, mutta valitettavasti vanha ylämaalainen tapa vaatii illanistujaisia, johon kuuluu laulun ja tanssin lisäksi 35 litran viskitonkka.
Jostain syystä olen aina elokuvakeskustelujen yhteydessä puolustanut Renny Harlinia – ehkä siksi, että minun mielestäni perussuomalainen selkäänpuukotusmentaliteetti painaa kritiikissä enemmän kuin elokuvalliset kriteerit. Vakioargumenttini on ollut ettei Harlin ole huono ohjaaja, hänelle vain tarjotaan pääasiassa surkeita käsikirjoituksia. 5 Days of Warin kohdalla tämä puolustus ei enää pidä, sillä Georgian sotaan sijoittuva toimintaoksennus oli ilmeisesti Harjolan pojalle henkilökohtaisesti tärkeä projekti – josta syntyi aivan kertakaikkisen kamala elokuva, joka todistaa Harlinin olevan paitsi huono ohjaaja, myös mahdollisesti huono ihminen.
Pohjois- ja Etelä-Korean välinen juopa ei ole elokuvateollisuuden käsitellyinpiä aiheita vaikka se tarjoaa määrättömästi herkullisia mahdollisuuksia. Muistettavin vierailu näillä seuduin lienee Pierce Brosnanin viimeiseksi Bond-esiintymiseksi jäänyt Die Another Day, jossa Koreoiden rajamiinoitteen poispyyhkäisy muodosti pääkonnan suunnitelmien kulminaatiopisteen ja uhkasi aloittaa uuden sodan.
Eteläkorealainen Joint Security Area lähestyy tätä erästä maailmanhistorian räjähdysherkimmistä asetelmista huomattavasti pienemmän kaliiberin ratkaisulla, mutta osuu maaliin loppujen lopuksi paljon tarkemmin. JSA:ssa koreoiden välinen vyöhyke toimii kirjaimellisesti rajat ylittävän ystävyyden näyttämönä, mikä ottaa napakasti kantaa maiden väliseen naurettavaan tilanteeseen. Korean niemimaan viimeaikaisten tapahtumien valossa JSA lienee nyt peräti ajankohtaisempi kuin julkaisunsa yhteydessä.
