Maa: Yhdysvallat, Saksa
Genre: Sota, komedia
Ohjaus: George Clooney
Käsikirjoitus: George Clooney, Grant Heslov
Kuvaus: Phedon Papamichael
Leikkaus: Stephen Mirrione
Sävellys: Alexandre Desplat
Näyttelijät: George Clooney, Matt Damon, Bill Murray, John Goodman, Jean Dujardin, Bob Balaban, Hugh Bonneville, Cate Blanchett
Hämmentävää kyllä, sotaelokuvat löytävät vuodesta toiseen rintamanpätkiä, joiden edesottamuksia ei ole vielä valkokankailla kuvattu. Runsaasta rintamaelämän seuraamisesta huolimatta sotaelokuvissa nousevat harvoin esille itse sotimisen syyt.
Sota esitetään kaikesta tunnelatauksestaan huolimatta territoriaalisena toimintana – kuka valtaa kenenkin maat. Casus belli liittyy tyypillisesti alueelliseen loukkaamattomuuteen tai muuhun tekniseen seikkaan, vaikka itse sodan aikana ja myös sen jälkeen konfliktia perustellaan kulttuurisilla syillä: kyse ei ole vain itsemääräämisoikeudesta vaan myös paremmaksi nähdyn sivistyksen ja elintavan suojelemisesta.
Tästä näkökulmasta George Clooneyn ohjaama, tuottama, käsikirjoittama ja rutiinilla näyttelemällä tähdittämä The Monuments Men vaikuttaa tervetulleelta tuulahdukselta sotaelokuvien konventioihin: tunnettu Hollywood-liberaali tarttuu perinteisen sotaelokuvan viimeiseen turvalinnakkeeseen, toisen maailmansodan Euroopan sotanäyttämölle.
Elokuvassa Clooneyn esittämä taide-ekspertti Frank Stokes kokoaa länsiliittoutuneiden taiteentuntijoista ryhmän, jonka tarkoituksena on päättymässä olevan sodan melskeissä etsiä, pelastaa ja palauttaa alkuperäisille omistajilleen natsien varastamia kulttuuriaarteita. Stokesin – ja Clooneyn – katsannossa kulttuuriperinnön turvaaminen on sodan tavoitteista tärkein. Jos sitä ei varjella, tulevat sukupolvet menettävät sen kiintopisteen, jota voitostaan varma osapuoli haluaa sodassa varjella.
Laadultaan hurjasti vaihtelevia intohimoprojekteja ohjaava Clooney on parhaimmillaan puristanut rautaisella tiimillä ravistelevia kannanottoja politiikasta ja kulttuurista. Monuments Menistä sen sijaan välittyy Ocean’s -jatko-osista tuttu rentoilufiilis, jossa Clooney on lähtenyt kavereineen viettämään hyväpalkkaista viikonloppua kameran edessä.
Euroopan kulttuuriaarteiden pelastaminen ja suojaaminen eivät riitä hahmojen tekemisiksi, sillä elokuva kehittää konnahahmoja liukuhihnatahdilla. Aluksi katsojilla on seurattavana tukeva natsi, sitten tuima SS-upseeri. Lisäksi kuvioihin ilmestyy Stokesin ryhmän paha kopio, sillä mykän tai muutoin vähäpuheisen venäläisen johtama yksikkö varastaa taideaarteita Neuvostoliitolle sotakorvauksina. Välillä tuijotellaan niin ikään vähäsanaisen Hitlerin selkää. Nämä irralliset hahmot vilahtavat siellä täällä puolisen minuuttia kerrallaan.
Stokesin ryhmänkin parissa leffa kompuroi, sillä juonen, rytmin, hahmon luomisen ja sävyn kaltaiset pikkuasiat leviävät ympäriinsä. Mikään ei saa tilaa hengittää. Kuolevat sotilaat ja pelastuvat taulut vuorottelevat tarinassa epätasaisesti. Tasaisin väliajoin ällistellään vaikka tynnyrillistä kultahampaita, jotta hidasälyisinkin katsoja muistaisi holokaustin olemassaolon – ikään kuin elokuvan sisältö ei leviäisi käsiin ilman sitäkin.
Joka väliin ängetty huumori on onnetonta. Matt Damonin hahmon huono ranskantaito on ollut olevinaan niin hulvatonta, että se on tungettu kolmeen eri kohtaukseen samalla punchlinella. Monia leffoja omin voimin pelastaneet Bill Murray ja John Goodman ovat sivuosissa kesyjä, sillä vaille alkeellisintakaan taustaa jäävien hahmojen keskinäiset naljailut ovat väkisinkin laiskoja. Kannanotot kulttuurisesta perimästämme jäävät Stokesin monologeiksi, jotka ovat liian lyhyitä, liian latteita ja liian harvassa tehdäkseen vaikutusta.
Monumenttimiesten toiminnasta sieltä täältä episodimaisesti välähdyksiä esittävä elokuva viittaa rakenteellisesti ja henkisesti Frank Sinatran ja John Waynen tähdittämiin letkeisiin sotaseikkailuihin. Idea on karsea, sillä se syö edellytykset kulttuurin pohtimiselta laajassa merkityksessä. Kun elokuvan tapahtumat leviävät laajalle alueelle, sen käsitys varjeltavasta kulttuurista kapenee.
Taiteiden merkitys elämässämme on elokuvalle niin pahasti lähtökohtainen itsestäänselvyys, että se unohtaa pohtia ja perustella, miksi näin on. Haluttomuus tarttua näihin ajatuksin johtaa siihen, että suojelun arvoinen eurooppalainen kulttuuriperintö typistyy liikuteltavissa oleviin taide-esineisiin, lähinnä maalauksiin ja patsaisiin.
Toivonpilkahdus sekavan elokuvan hengelle on sivujuoni, jossa korostetaan varastettujen taidetuotteiden palauttamista alkuperäisille paikoilleen. Tämä korostaa natsien tavoitteita vääristää eurooppalaista kulttuuriperintöä omiin tarkoituksiinsa: riistää teokset kulttuurisesta kontekstistaan ja järjestää ne uudelleen voitonmerkiksi. Sodan voittaminen onkin päähahmoille tärkeää, koska sotiin maailman sivun kuulunut väite kulttuuria tuhoavasta vastapuolesta pitää todella paikkaansa.
The Monuments Men kuitenkin kompastuu siihen, että se yrittää tiivistää päähenkilöidensä tekemän työn tärkeyden itse monumentteihin, eikä siihen, mitä ne edustavat. Elokuva nostaa kömpelösti ja vaille perusteita muutaman taide-esineen hahmojen pakkomielteiksi, kuten Michelangelon Madonna-veistoksen ja Gentin alttaritaulun. Niitä sitten jahdataankin elokuvassa sokkona halki Länsi-Euroopan. Epäselväksi sen sijaan jää, miksi ne luovat identiteettimme kivijalan.
Elokuvan loppuvuodeksi 2013 ilmoitettua julkaisuajankohtaa siirrettiin helmikuulle, mikä paljastaa auttamatta tuotoksen luonteen: se on epäonnistunut yritys yhdistää letkeää viihdykettä ja tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita Oscar-syötiksi. Taide ja sen suojelijat ansaitsisivat parempaa – tarkemmin sanottuna mitä tahansa muuta.