Atomipommi tappoi nihilismin, toteaa amerikkalainen kirjailija John Dolan esseessään The Case for Nuclear Winter. Kun sukupuutto ei enää ollut pelkkä ajatusleikki, elämän vastustajat valitsivatkin elämän. Takin kääntö on helpompi ymmärtää, jos uskaltaa katsoa tänä vuonna 30 täyttävän Threadsin. Se on uskottavaksi lavastettu läpileikkaus, valedokumentti, ydinsodan vaikutuksista Englantiin.
Kuvaus: Andrew Dunn, Paul Morris; Leikkaus: Donna Bickerstaff, Jim Latham; Näyttelijät: Karen Meagher, Reece Dinsdale
Aloittaessani alkuvuodesta käsillä olevan tekstin luonnostelun pidin Threadsia enemmän tai vähemmän kylmän sodan synnyttämänä aikalaisteoksena, jonka suurin anti ei enää ole sen luonne poliittisena traktaattina vaan punnittuna kauhuelokuvana. Maalaamatta sen kummemmin piruja seinille Threads on Ukrainan tilanteen myötä jälleen ajankohtainen esitys planeetan liukumisesta näköalattoman suurvaltapolitiikan panttivangiksi.
Tarina alkaa muutama viikko ennen iskuja ja päättyy reilu vuosikymmen iskujen jälkeen. “Threads” viittaa toisistaan riippuvaisiin ja siksi haavoittuviin säikeisiin, jotka pitävät kasassa kudelmaa nimeltä “moderni (jälki)teollinen yhteiskunta”. Suomennos Kun maailma loppuu on ehkä totuudenmukaisempi, koska pommit takovat Englannin kulttuurin ja väkiluvun keskiajalle, mutta siinä katoaa analyyttisyys.
Threads on kuin rajumpi ja pidemmälle dramatisoitu versio BBC:n aiemmasta tuotannosta The War Game (1965). Muoto on jälleen synteesi seurantadokumenttia, opetusfilmiä ja näytelmäelokuvaa, mutta Threadsin poliittisuus näkyy enemmän sairaissa kuvissa, kuin The War Gamen osallistuvassa leikkauksessa ja jopa nenäkkäässä mutta oikeutetussa sävyssä: se-ja-se uskoo sodassa olevan jotain kunniakasta, joten tässä houkalle tulen polttama siviili.
Threadsia jaksottavat mustavalkoiset still-kuvat – vaikka se on värielokuva – tuntuvat homageilta ja viittauksilta oppi-isän kuvakieleen. The War Game käytti mahdollisen ydinsodan havaintomateriaalina toisen maailmansodan valokuvia, joita otettiin raunioiksi pommitetuista saksalaisista ja japanilaisista kaupungeista. Samankaltainen kuvitus toistuu myös Threadsissa.
Threadsin tapahtumapaikka on Sheffield, sen sosiaalinen miljöö on työväenluokkainen ja lähestyminen brittiläistä sosiaalista realismia. Keskeisin päähahmo Ruby kertoo heti elokuvan alkuun poikaystävälleen Jimmylle olevansa raskaana. Lama vaivaa Englantia, mutta muuten arki on arkea Rubylle ja Jimmylle. He suunnittelevat hankkivansa asunnon, pitävänsä lapsen ja menevänsä naimisiin. Nuoren parin vanhemmat ovat epäileviä, mutta he tukevat ehjänä rivistönä.
Sanomalehdistä, radiosta ja televisiosta kantautuu signaaleja kylmän sodan kärjistymisestä jossain tuolla Itä-Euroopassa, korjaan, Lähi-idässä, kaukana Sheffieldista. Ajankulkua ilmaisevat uutisfragmentit on liitetty hienosti yhteen ihmisten tarinoiden ja ”dokumentaristin” ohjastavan kertojaäänen kanssa. Sitten tapahtuu se, miltä vältyttiin 1962 Kuuban ohjuskriisissä: Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ajautuvat täydelliseen ydinsotaan. Huoli ei ole vähäinen, sillä pinta-alaa kohden Englannissa on Länsi-Euroopan maista eniten potentiaalisia kohteita, kuten The War Game on meille aiemmin opettanut.
Threads on viime kädessä uhkakuvien esitelmä, mutta todellisuuteen pulttauksella saavutetaan sellainen aito suurempien voimien armoille päätyminen, mitä esimerkiksi Gravity ei saavuttanut. Sodan mullistukset vyöryvät päälle kasautuvana vaikutuksena, eikä niitä voi paeta milloin milläkin tavalla, niin kuin avaruutta vaahtosammuttimella Looney Tunes -sketsin tapaan.
Näin Englanti pyyhkäistään kartalta. Kupletin juoni tiedettiin viimeistään 60-luvulla.
Kun pommit putoavat siviili- ja sotilaskohteisiin, valoilmiö polttaa verkkokalvot kymmenien kilometrien päästä ja paineaalto repii rikki rakennukset. Kuumuus sytyttää tulipaloja. Räjähdys poimii ilmaan maata, joka on nyt radioaktiivista ja aiheuttaa säteilysairautta. Maa sataa revittyjen talojen sisään ja löytää eloonjääneet. Paikallishallinto on bunkkerissa organisoimassa jälleenrakennusta ja jakamassa resursseja, mutta poikkeustilat seuraavat toinen toistaan.
Ilmakehässä leijuva hieno materia estää auringonsäteitä saavuttamasta maanpinnan. Elämään sillä on samanlainen vaikutus kuin akun poistamisella auton kulkuun. Seuraa ydintalvi, joka leikkaa ikäpyramidista pohjan ja huipun. Ruoan tuotanto pysähtyy. Ruokavarastot kuihtuvat yhdessä moraaliresurssien kanssa. Keskusvalta alkaa olla yhtä kuin sen horjuva väkivaltamonopoli, partio ruokavarkaita teloittavia pyöveleitä. Reilun kymmenen vuoden jälkeen ihmiskunta on taantunut kymmenen vuosisataa.
Threadsissa on kuvia, joista tulevat vahvasti mieleen sittemmin ilmestyneet ydinsodanjälkeiseen Amerikkaan sijoittuvat Fallout-pelit. Ajattelen esimerkiksi sommitelmaa, jossa helvetinsuuhun kadonneen vauraan sivilisaation kehitysoptimismia ilmaiseva mainostaulu seisoo keskellä raunioita ja rääsyläisiä. Falloutissa ne tosin ovat silmäniskuja pelin mustasta huumorista ja makupaloja pitkälle kehitetystä estetiikasta ja taustatarinasta, eikä sinulle – juuri sinulle – osoitettu vaihtoehtoinen elämä ja tulevaisuus. Se on lyhyt, kurja, raaka ja häijy. Ja vain laukaisukoodin päässä.
Molemmissa tarinoissa on päästetty valloilleen Clausewitzin teoretisoima totaalisen sodan tila. Tosielämän kylmän sodan aikana ohjenuora näkyi itä- ja länsiblokin asevarusteluna. Pian osapuolten pommivarastot olivat niin suuret, että yllätyshyökkäyksen ja viivästyneen vastahyökkäyksen välinen ero olisi mitättömän pieni. Sotaoppi, joka pyrki tekemään ydinsodasta itsemurhan ja ydinaseista käyttökelvottomia, sai osuvan kirjainyhdistelmän MAD – Mutual Assured Destruction, molempien puolien varma tuhoutuminen.
Ero piilee siinä, että Threadsin on maailma, jollaiseksi maailman pelätään muuttuvan: elämän edellytykset ovat hiipuneet. Falloutin on taas maailma, jollaiseksi maailman toivotaan muuttuvan: uudeksi mantereeksi seikkailijoille. Falloutin maagisuus (ja miksei samalla monien muiden maailmanlopunjälkeisten teosten maagisuus) näyttäytyvät lapsellisen mielen fantasialta verrattaessa siihen, kuinka Threadsissa säteilysairaudesta ja posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivä ihmiskunta on taantunut lähes esikielelliseen tilaan.
Cormac McCarthyn romaanissa Tie ja sen elokuvasovituksessa on pitkälti samankaltainen asetelma ja maailma kuin Threadsissa, mutta viimeistään lopetus muuttaa teoksen dramaturgisen virityksen. Tie sisältää uskottavia tilanteita, joilla McCarthy esittää eloonjäämiskamppailun raadollisuuden ydintalven Amerikassa, mutta tarina ei ole vain toivoton. Loppuun lyödään toivonpilkahdus. Sukupuuton uhkaa käsittelevissä tarinoissa se on usein jälkikasvun selviäminen tai uuden elämän syntymä, jonka symbolinen voima on haettu Jeesus-lapsen, uudisraivaajan ja johtajan, syntymästä.
Threads on sen sijaan kuin kylmä tunteeton kone. Se on tilastomatematiikkaa, laintaulu täynnä järkähtämättömiä muuttujia. Jos nyt esimerkiksi ydinlaskeuma saastuttaa geeniperimän, niin sitten se saastuu. H. P. Lovecraftia vapaasti soveltaen: vapahtaja ei jää syntymättä siksi, että maailmankaikkeus olisi jotenkin laskelmoivan pirullinen ja vihamielinen, vaan siksi, että maailmankaikkeus suhtautuu täydellisen välinpitämättömästi, kun Pandoran lipasta näpelöineet vähemmän karvaiset apinat tukehtuvat omaan oksennukseensa jonkun galaksin reunalla.