Lapsen kehityksen kannalta on suotavaa, että hänellä on edes yksi vakaa suhde aikuiseen, oli kyseessä sitten biologiset vanhemmat, joku muu sukulainen tai ihan kuka tahansa tasapainoinen aikuinen. Daniel Joseph Borgmanin The Weight of Elephants käsittelee kirpeästi kuinka pohjattoman toivottomaksi ja yksinäiseksi lapsen ympäristö muuttuu, kun kerta toisensa jälkeen ympärillä olevat suhteet aikuisiin katkeavat syystä tai toisesta.
Thaimaassa asuva Julian (Ryan Gosling) elättää itsensä järjestämällä nyrkkeilyotteluita ja myymällä huumeita. Julianin veli, Billy (Tom Burke) on naisiin vihamielisesti ja halveksuen suhtautuva nuoriherra, joka murhaa lopulta alaikäisen prostituoidun. Kostoksi Billy murhataan ja surman pääarkkitehti on paikallinen poliisi Chang (Vithaya Pansirngram). Crystal (Kristin Scott Thomas), poikien äiti, saapuu pääkallopaikalle noutamaan lapsensa ruumista ja vaatimaan Julianilta kostoa veljensä murhasta. Julian on kuitenkin enemmän kuin vastentahtoinen noudattamaan äitinsä käskyä.
Sallikaa minulle pieni yleistys useiden elokuvaharrastajien puolesta: luulemme elokuvankatsojina olevamme usein vaihtoehtoisia maultamme, koska olemme tottuneet pitämään jotenkin kokeellisina kameratekniikoiltaan hurjia elokuvia, joiden dramaturgia on kuitenkin perinteistä järjestystä noudattava. Esimerkiksi Unelmien sielunmessu: hurja musiikkivideomainen estetiikka tukee erittäin saarnaavaa ja kylmän vanhatestamentillista tarinaa, jossa noususta ja ansaitsemattomasta gloriasta seuraa aina tiputus helvettiin, vapautus tuskan kautta.
“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.
Elokuva, josta tekijä on yrittänyt saada kaikella tahdolla positiivisen, vaikka tietää, että olisi voinut kuvata asiat paljon, paljon pessimistisemmiksi. Sellaisiksi, mitä ne usein tuppaa olemaan – ja kuitenkin tässä kuvataan elämää ilman, että sitä yritettäisiin erityisesti manipuloida näyttämään joltain muulta kuin mitä se on, vaikka toive yrittää kaivaa elämästä jotakin positiivista, on ollut ilmeinen lähtökohta tälle teokselle.
Kenties sellaisella käsitteellä kuin Bergman- elokuva on niin luonnollinen ymmärrys melkein kenen tahansa elämään tai ylipäätään ihmiseen, että se tuntuu parhaissa tapauksissa antavan sen katsojalle jotakin hänestä itsestään, paljastavan kenties jonkin oleellisen pimeydessä väijyvän asian, jotakin jonka tietää itsestään, mutta jota ei osaa tai uskalla lausua. Se voi olla peili, joka heijastaa pimeimpiä puoliasi tai asioita, joita et ole uskaltanut itsellesi edes salaa lausua.
Animaatioelokuva on saanut laajemmin jalansijaa vakavasti otettavana taiteena vasta tällä vuosituhannella. Varhainen Disney-tuotanto on saanut nauttia yksinoikeudella laadukkaan animaatioelokuvan leimasta, ja vaikka myöhäistä heräämistä japanilaiseen animeen on seurannut kiinnostusta ja arvostusta myös oman maanosamme osaamiseen, se pysyttelee edelleen marginaalissa. Se on väliinputoaja kahden suurteollisuuden keskellä.
Etenkin ranskalaisella animaatiolla olisi tällä hetkellä oiva rako ponkaista suuremmaksi käsitteeksi. Pitkästä animaatioperinteestään huolimatta se ei ole koskaan ollut näin otollisessa asemassa, ja kunhan ranskalaiset pitävät animaation omansa näköisenä, äitymättä itäblokkilaiseen perfektionismiin, l’animation francaise voisi olla se lähitulevaisuuden isompi juttu. Tietä ovat raivanneet viimeisen viidentoista vuoden aikana ennen kaikkea Michel Ocelotin Kirikou ja Paha Noita, Marjane Satrapin Persepolis, sekä Sylvain Chometin Bellevillen kolmoset ja Illusionisti.
Elokuvat: Alaston satama, Lasten kuningas, Olaf Möllerin mestariluokka 2, Siirtolainen, Päällystakki, House of Tolerance, Avalon, Matinee, Unfair World.
