Animaatioelokuva on saanut laajemmin jalansijaa vakavasti otettavana taiteena vasta tällä vuosituhannella. Varhainen Disney-tuotanto on saanut nauttia yksinoikeudella laadukkaan animaatioelokuvan leimasta, ja vaikka myöhäistä heräämistä japanilaiseen animeen on seurannut kiinnostusta ja arvostusta myös oman maanosamme osaamiseen, se pysyttelee edelleen marginaalissa. Se on väliinputoaja kahden suurteollisuuden keskellä.

Etenkin ranskalaisella animaatiolla olisi tällä hetkellä oiva rako ponkaista suuremmaksi käsitteeksi. Pitkästä animaatioperinteestään huolimatta se ei ole koskaan ollut näin otollisessa asemassa, ja kunhan ranskalaiset pitävät animaation omansa näköisenä, äitymättä itäblokkilaiseen perfektionismiin, l’animation francaise voisi olla se lähitulevaisuuden isompi juttu. Tietä ovat raivanneet viimeisen viidentoista vuoden aikana ennen kaikkea Michel Ocelotin Kirikou ja Paha Noita, Marjane Satrapin Persepolis, sekä Sylvain Chometin Bellevillen kolmoset ja Illusionisti.

Eurooppalaiset ovat amerikanveljiään hitaampia ja huomattavasti vähemmän markkinointi- ja massatuotantokeskeisiä. Euroopan maaperästä ei paljon muuta löydykään kuin ikiaikaisia tarustoja, myyttejä ja satuja jotka kaipaavat tulla animoiduksi. Disney otti haasteen omakseen ja käänsi vuosien mittaan lukuisia definitiivisiä versioita eurooppalaisista kertomuksista.

Eurooppalaiset ottivat toki paljon menetettyä aikaa kiinni jo pelkästään 1970-luvulla, jolloin tuotettiin huikeat määrät laadukasta oman näköistään itäeurooppalaista animaatiota, etenkin Tsekeissä, Puolassa ja Neuvostoliitossa. Yleisesti turhan vähälle huomiolle jääneet elokuvat ovat tietyissä piireissä mittaamattoman arvokkaita ja toimivat innoittajina nykyäänkin aktiivisille tekijöille. Jopa japanilaisille. Hayao Miyazaki ja Isao Takahata ovat paljon velkaa esimerkiksi René Lalouxin Villille planeetalle ja  Paul Grimaultin Kuninkaalle ja satakielelle, jonka asetelmia on mallinnettu lähes suoraan Studio Ghiblin elokuviin.

Ymmärtäähän sen, että kirveellä veistetyn näköiset stop-motion animaatiot painostavine äänimaailmoineen kauhistuttavat osaa katsojista. Itsekin on kokenut pienempänä lähes pelonsekaisia tunteita sellaista katsoessa, mutta eipä niitä tehdessä mietittykään, saisiko hahmoista söpöä reppua tai videopeliä pikaisesti markkinoille. Suomalaisittain tunnetuin traumatisoija genressään on Pikku Kakkosen yhteydessä esitetty valistuspätkä, Camilla Mickwitzin Varokaa heikkoa jäätä. Tuskin kovinkaan moni sen kanssa kasvanut voi sanoa, etteikö se olisi tehnyt lainkaan vaikutusta.

Loistavan tulevaisuuden monilta itäblokin mestareilta katkaisi 1980-luvun rahoitusongelmat ja suuruudenhulluus. Kaksi surullisinta esimerkkiä ovat Jiří Barta ja Yuri Norstein. Barta aloitti suurtyönsä, Golemin pian ensiluokkaisen taidonnäytteensä Krysařin jälkeen vuonna 1986, eikä elokuvasta ole vieläkään nähtävillä kuin pieniä klippejä, sillä Tsekkoslovakian kommunistivallan sorruttua rahoittajaa ei vain ole löytynyt. Norstein aloitti oman iisakinkirkkonsa, The Overcoatin jopa viittä vuotta aikaisemmin.

1980-luvun lähentyessä loppuaan yksi aikakausi eurooppalaisessa animaatiossa selvästi loppui. Karel Zeman ja Hermína Týrlová tekivät viimeiset animaationsa, ja Bartan ja Norsteinin projektit kaatuivat kerta toisensa jälkeen omaan mahdottomuuteensa. Pitkät animaatiot näyttivät taas joltain muulta kuin omasta kansanperinteestä ammennetuilta.

Vaikutteita haettiin maailman metropoleista, trendinä oli New Yorkin likaiset ja pimeät puolet, sekä Tokion dystopiakuvaukset. Ralph Bakshin Fritz the Catista inspiroitunut meluisa ja pahaenteinen nykin häly löytyy niin ruotsalaiselokuvasta Pekka Töpöhäntä Amerikassa, kuin unkarilaisesta Béla Ternovszky -teoksesta, Macskafogó. Vaikka vaikutteita otettiin välillä muualtakin, elokuvista välittyy se animaatiomaailman tummempi puoli, joka on ollut leimallista eurooppalaisessa kädenjäljessä.


Suosioon vaikuttaa myös kompromissittomuus ja tekijöiden aito halu pysyä aatteilleen uskollisena. Michel Ocelotin elokuvissa Afrikan väki juoksee pilit vilkkuen niin kuin se asiayhteydessään luonnollista onkin. Osalle maailmaa tämä on suurikin ongelma, ja vaikka elokuva määritellään sallituksi, sitä ei uskalleta näyttää paheksunnan pelossa. Täten se jää huomioimatta kaiken ikäisiltä.

Studio Ghibli on maahantuonut Ocelotin tuotantoa Japaniin, mutta esimerkiksi Disneyn olisi tekopyhyyttään vaikea kuvitella kanavoivan sitä omalle mantereelleen. Ocelotin tapauksessa suuren suosion tekee hankalaksi myös ohjaajan halu työskennellä lyhyiden animaatioiden ja sarjatuotannon kanssa, joiden on hyvin paljon vaikeampi päätyä kansainvälisiksi menestyksiksi. Voisin kuvitella näitä lyhäreitä näytettävän meilläkin, otollisena ajankohtanaan vaikka viikonloppujen aamupäivissä, saaden vielä erittäin positiivisen vastaanotonkin. Toivottavasti tähän havahdutaan vielä.

Persepolis ja Illusionisti on sentään otettu vastaan yleisesti hyväksyen ne muuhun elokuvatuotantoon verrattavana taiteena. Persepolis kuvaa nuoren iranilaistytön kasvua Iranin vallankumouksen aikaan. Illusionisti kääntää Jacques Tatin kuvaamatta jääneen käsikirjoituksen animaatioelokuvaksi, legendaariselle koomikolle uskolliseen tyyliin. Tati-kortin vedettyään animaatioelokuva oli yhtäkkiä pahimmillekin kriitikonjäärille täysin hyväksyttävä alusta elokuvan mestariteokselle. Ikävä kyllä animaation pitää edelleen juuri tällä tavoin todistella paikkaansa muiden joukossa. On olemassa paljon antoisampia ja kokonaisvaltaisesti parempia piirrettyjä kuin Oscar-palkittuja näytelmäelokuvia, vaikka monet elävätkin illuusiossa, jossa kaikki piirretty on aina ja vain lapsille tarkoitettua.

Luultavasti juuri nykyiset sukupolvet osaavat arvostaa eurooppalaisen laatuanimaation kulttuuria paremmin, sillä kasvualustana ovat toimineet pitkälti oman maanosamme piirrossarjat, joiden nostalgisointi on ollut jo pitkään hyvin nousujohdanteista. Eikä mikään ihme että ne pysyvät monien mielissä vuosikymmeniä, sillä sisällöllisesti ne ovat paljon rikkaampia ja älykkäämpiä kuin yhdysvaltalainen animaatio keskimäärin, puhumattakaan näytelmäelokuva. Toivottavasti kehityksen suunta ei lähde tulevaisuudessakaan kääntymään, ties vaikka saisimme joskus kokea kotimaisen animaatiokulttuurin ylpeyden aiheenamme.