Kolmannessa Sodankylän elokuvajuhlien päivässä olivat mukana Jens Hattuniemi, Jyri Majuri ja Mikko Lamberg.
Alaston satama (1954)
Ääriään myöten täynnä olleella koululla esitetystä Elia Kazanin Alastomasta satamasta lienee sanottu kaikki, mutta esitän pienimuotoisen vastalauseen. Elokuvan esitellyt näyttelyguru Foster Hirsch painotti elokuvan taustaa Kazanin puolustuspuheenvuorona. Hirsch itse oli sitä mieltä, että Kazan teki oikein ilmiantaessaan nimiä kommunisminvastaisessa taistelussa, koska tällöin hän teki omatuntonsa mukaan – pysyi siis uskollisena itselleen. Alaston satama oli tämän teon perustelu ja Hirschin mukaan suuri amerikkalainen poliittinen allegoria, itse asiassa suurin niistä kaikista.
Ottamatta täysin kantaa siihen, että oliko Kazanin teko oikeutettu vai ei ja kannattaako sitä vatvoa enää, ei filmi minun silmissäni saavuta sitä nerouden huipentumaa mistä Hirsch tuntui mehuissaan olevan. Marlon Brando on hienon näyttelijäkaartin heikkoin lenkki (metodi on kuin rasvaamaton akseli: kone voi toimia ihan hyvin, mutta kitinä kuuluu kaiken alta). Suurin ongelma ei ole metodi vaan ohjaaja Kazan itse. Alaston satama on harvoja filmejä, joka olisi parempi. jos siitä ei tietäisi mitään etukäteen. Siinä on samaa tökeröä henkilökohtaisuutta, joka toimii painolastina Chaplinin Parrasvalojenkin kaltaisessa hienossa elokuvassa. Subjektiivinen kokemus ei valitettavasti tässä tapauksessa avaa uusia ovia vaan tuntuu nololta puolustelulta oman asian puolesta. Toisaalta historiallisena artifaktina filmi on hyvin mielenkiintoinen tarkasteltava, vaikken voi sanoa nauttineeni siitä.
Esityksen aikana toinen koulun projektoreista sanoi itsensä irti, mikä tarkoitti taukoa jokaisen kelan jälkeen. Koska olin kiinnostuneempi pääsemään Tony Raynsin isännöimään Lasten kuninkaan näytökseen kuin katsomaan mumisevaa ja silmät sirrissä törmäilevää Hollywood-pömpöösiä, totesin että elokuva saa jäädä kesken. Päätös oli oikea, odotellessa join kaljan. On muuten ainoa elokuva, josta olen koskaan kävellyt ulos, joskin ihan aikataulujen ja teknisten munailujen takia, en laadun tähden. (ML)
Lasten kuningas (1987)
Festareiden toinen Chen Kaigen elokuva on kuvaus kiinalaisesta maaseudusta, jossa kommunistinen järjestelmä pyrkii työllistämään näennäisesti lahjattomia ihmisiä töihin, jotka heille eivät kuulu. Sellaisena se on kepeämpi kuin mestarillinen Keltainen maa, mutta ei yhtään vähemmän mielenkiintoisempi. Tony Raynsin alustuksessa käytiin hyvin lävitse elokuvan taustoja. Filmin päähenkilö on kouluja käynyt, mutta vailla virallista koulutusta oleva maajussi, joka laitetaan opettamaan lapsia: työ jota maajussin toverit pitävät helpottavana, mitä se osaltaan onkin. Se katkaisee maalaiselämän rutiinit.
Eräs katselukumppanini kritisoi elokuvaa sen heikosta huumorista ja epäloogisuuksista. Miksi esimerkiksi nuori opettajahahmo elokuvassa opettaa lapsia aluksi köykäisesti vain kopioimalla kirjoitusmerkkejä taululle suoraan oppikirjasta ennen kuin ymmärtää, ettei lähestymistapa voi toimia? Eikö kuka tahansa ymmärtäisi toisen lähestymistavan paremmuuden ja alkaisi välittömästi opettaa toisella tavalla, kun silkka kopioiminen on niin täydellisen tehotonta?
Itse kokisin vastauksen aika yksinkertaisena. Ensinnäkin kiinaa hallitakseen täytyy kirjaimia todella osata. Toisekseen, opettajalla on pelko normista poikkeamisesta, koska se ei ole ohjesääntöjen mukaista. Hän kuitenkin tekee niin, kun huomaa kuinka hyviä vaikutuksia toisenlaisella lähestymistavalla lapsiin on. On muistettava, ettei hänellä itsellään ole aluksi suurempia ambitioita, onhan hänet pakotettu uuteen rooliinsa opettajana, lasten kuninkaana.
Koen myös, että elokuvan suhteellisen yksinkertaisen ja kiltin huumorin tarkoituksena ei ensisijaisesti ole naurattaa katsojaa, vaikka aika moni sille nauroikin (mikä mukaan lukien), vaan osoittaa kuinka pienestä ihmiset joutuvat ankeissa oloissa repimään huumoria ympäristöstään. Sen ainoan kerran, kun herra isoherra ilmaantuu elokuvan aikana paikalle, hän on pelottava, hiljainen ja arvaamaton hahmo, jonka nuiva suhtautuminen opettajan tapoihin on päähenkilölle helpotus, koska paljon pahempaakin voisi olla tiedossa.
Vaikkei Lasten kuningas ole Keltaisen maan tapaan aivan niin selkeästi kriittinen kommunistista järjestelmää kohtaan, se näyttää ohjaajan esikoisen tapaan kuinka systeemi syö itse itseään, koska ei kohtele alaisenaan eläviä heidän omilla ehdoillaan. Opettaja, joka laitetaan uudistavassa mielessä tekemään työtä lasten kanssa, on kääntänyt tilanteen edukseen ja opettaa toisin kuin kirjat määräävät, mutta saa juuri siksi kenkää. Hän on liian tehokas, koska opettaa toisin kuin virallinen totuus sallisi.
Elokuvan loppupuolella opettaja kertoo oppilailleen tarinan siitä, kuinka paimenpoika voi virtsata ruohon päälle, mikä saa lehmät houkuteltua paikalle ja syömään ruohoa, koska virtsassa on suoloja ja erilainen maku tympeään ruohoon nähden. Kun mies on lopulta saanut yrityksistään huolimatta kenkää ja kävelee näennäisesti muuttumattoman näköisenä, hän kohtaa paimenen joka virtsaa ruohoon. Kaukaa kuuluu lehmien ammuntaa, vaikkei mitään näy. Äänet hukuttavat katsojan alleen. Kun aina samaa märehtimään joutuville antaa edes jotain normaalista poikkeavaa päiväjärjestykseen, vaikka kuinka kusista tahansa, on se sentään vaihtelua. Ei ihme, että tästäkin saattoi joku virkamies aikanaan suutahtaa. (ML)
Olaf Möllerin mestariluokka 2
Mainittakoon Olaf Möllerin lyhytfilmiohjelman toisessa osassa hieman Mölleristä itsestään. Möller tunnetaan erityisesti perustellusta ja vastavirtaan pyristelevästä elokuvainnostuksestaan. Hän on elokuvakaanonin, jos ei nyt vastustaja, niin merkityksestä vähemmän innostunut kuin useimmat kriitikot… missä on tietty ironia, kun ottaa huomioon millaisia kaanoninpyörittelijöitä näidenkin festareiden järjestävällä puolella on…
Tämä kärkäs persoona, isokokoinen parrakas mies, on puhuessaan ujon oloinen, silmät lähes kiinni pitävä, kädet puuskassa seisova ja alas luotu pää nuokkuessaan sulkeutuneen oloinen. Hänellä on erittäin miellyttävä ääni, karismaa ja kiinnostavia knoppitietoja ja toisinaan hänen pisteliäisyytensä pääsee näennäisestä ujoudesta huolimatta lävitse. Erityisen virkistävä on hänen abstraktin humanismin tuomitseva lähestymistapansa, joka on edelleen aivan liian harvinainen tyyli lähestyä elokuvia kriitikkopiireissä.
Tämä jälkimmäinen Möllerin tuplan osanen oli huomattavasti elokuvallisempi ja sitä myöten mielenkiintoisempi, sillä pääosaan tulivat avantgardistiset kokeilut. Ohjaajina toimivat ruotsalainen Gösta Werner (Ruotsin avantgarde-elokuvaa Möller ylisti siihen tapaan, että allekirjoittaneen kiinnostus kohosi väkisinkin) ja ranskalainen Jean Mitry.
Wernerin Midvinterblot (1946) sai luvan aloittaa kattauksen. Historiallisen Ruotsin uhrimenoihin silmänsä luova filmi pitää sisällään paljon kokeilevaa editointia ja kauniita talvisia maisemakuvia. Näihin kuviin ja kokeileviin varjoihin opetusfilmimäinen ja kertojaäänen yhteen sitova filmi lähinnä keskittyikin.
Mitryn Pacific 231 (1949) on yksi lukuisista elokuvan historian aikana tehdyistä junaelokuvista (ja sitä myöten sidottus festivaaleilla muutenkin esillä olleeseen junateemaan) ja tuo ennen kaikkea mieleen niiden mestarin Geoffrey Jonesin, joka on onnistunut taitavasti rytmitettyihin filmeihinsä tiivistämään hyvin paljon myös tekniikan kehityksestä. Aivan Jonesin tapaista informaatiota ei ole tarjolla, sillä Pacific 231 on ylväs, Arthur Honeggerin musiikin inspiroima miniepookki rautahirviöstä nimeltä veturi. Yhtä kaikki kyseessä oli yksi vaikuttavimmista kriitikkosarjan elokuvista, runollinen siten kuin jokainen skarvi olisi uuden säkeen alku.
Att döda ett barn (1953) on liikennevalistusfilmi Werneriltä. Vaikka elokuvassa oli toki muiden valistusfilmien tapaista köhlöyttä, kertojaäänen käyttö sai sen lineaarisen aikarakenteen tuntumaan hajanaiselta ja kokeilevalta. Elokuva alkaa kertomuksella siitä, että aivan pian eräs lapsi kuolee liikenneonnettomuudessa, ja kertojaääni selostaa siihen johtavia tapahtumia eri näkökulmista (kuolevan, tappajan, kuolleen perheenjäsenten kautta) kohtalonomaisesti, kuin ne olisivat jo tapahtuneet, vaikka emme ole niitä vielä nähneet. Keino on kieltämättä mieleenpainuva.
Symphonie Mécanique (1956) on sitten jo sitä tavaraa mitä useimmiten nähdään erilaisilla avantgarde-elokuvakompilaatioilla ja DVD-julkaisuissa. Sellaisena se on selkeästi parempaa laatua. Paul Fabianin kamera on tallentanut erilaisen koneiden ja liukuhihnojen toimintaa, ja niistä on editoitu mekaanisen maailman vuoropuhelu, Pierre Boulezin elektroniseen sävellykseen tehty visio maailmasta jossa ihminen etsii inhimillistä sieltäkin missä se on täysin kuollut. Leivokset ja muut ruoat valmistuvat, mekaanisia laitteita rakennetaan, tuntemattomista syistä pyörivät rattaat nakuttavat musiikin tahdissa ja kaikki on kertakaikkisen lumoavaa, erityisesti koska kuva jakaantuu ajoittain useaan osaan luoden kuvasta jonkinlaisen jälkiajatuksen Busby Berkeleyn symmetrisille ihmiskuvioille: nyt vain ihmisiä ei ole nähtävilläkään. Alunperin Mitryn, joka oli hyvin vaikuttunut Abel Gancen Napoléonista, jossa sattui toimimaan myös apulaisohjaajana, oli tarkoitus julkaista elokuva samanlaisena triptyykkinä kuin Gancen suurin ja tunnetuin teos. Nytkin nähty yhdelle kankaalle sovitettu versio vastakuvineen ja balettimaisesti liikkuvine mekaniikkoineen oli upeaa katseltavaa.
Wernerin Skymningsljus (1955) on tilaustyönä toteutettu mainosfilmi sähkötekniikan ja -lampun kehityksestä. Kauniisti kuvattu elokuva näyttää lamppujen valmistusta ja erityisesti kaupungin valaistumista illan koittaessa tunnelmallisesti ja (osittain kone)romanttisesti, kuten edeltänytkin filmi ja kuten Mitryn Pacific 231, vertautuu erityisesti Geoffrey Jonesin töihin kuvakieleltään.
Valitettavasti aivan viimeinen elokuva, Mitryn Le Miracle de Ailes (1961) ei ollut aivan sen veroinen kuin aiemmin nähdyt pätkät. Lähes pitkän elokuvan pituinen dokumentti ilmailun historiasta alkoi luovasti ja leikillisesti arkistokuvaa yhdistellen kertojaäänen selittäessä lakonisen humoristisesti olennaisimmista tapahtumista: lentokoneiden historian alkupäästä on tallentunut ilahduttavan paljon filmimateriaalia. Valitettavasti filmi taantuu pituutensa tähden liiaksi vain faktojen ja uusien lentokonemallien luetteluksi ja niiden esittelyksi, mikä on sinänsä komeaa, mutta ei kovin kerronnallisesti vetoavaa. Infoa on 42 minuutissa jo liikaa. Filmin aikana tapahtui aikamoinen yleisöpako, sillä seuraavaksi isossa teltassa oli alkamassa mykkäelokuvaesitys, johon jonot olivat pitkät ja mutkittelevat.
Loppuun tiivistelmänä sanottakoon, että allekirjoittaneelle Möllerin mestariluokat olivat ehdottomasti Sodankylän ykkösantia: elokuvia joita ei muualla kovin helposti pääse näkemään; virkistäviä, erilaisia, hyvin mietittyjä ja poimittuja valintoja. (ML)
Siirtolainen (1917) / Päällystakki (1926)
Kolmannen päivän mykkäesityksen aluksi nähtiin, Aki Kaurismäen lyhyellä esipuheella siivitettynä, Chaplinin klassikko Siirtolainen, joka on mestarin ensimmäisiä kunnollisia satiirisia sivalluksia. Elokuva käsittelee Kultakuumeen tapaan julmiakin taustoja sisältävää historiallista vaihetta Yhdysvalloissa: valtaisia muuttoliikkeitä valtameren ylitse. Huomionarvoista on Chaplinin omakohtainen ote aiheeseen, itsekin vierailta mailta tulleena. Elokuva on ansaitusti klassikko, kuten lähes kaikki Chaplinin tuotannon teokset myöhäisemmistä lyhytelokuvista eteenpäin. Eikä siitä sen enempää.
Entä sitten itse pääelokuva, Päällystakki? Sanottakoon tästä Nikolai Gogolin tarinaan perustuvasta mykkäfilmistä seuraavaa: Gogolista ei ole jälkeäkään. Huumori on kankeaa, ja elokuvassa kusee sen rytmi. Hahmoja ei esitellä mitenkään, koska katsojalle pitäisi olla Gogolin tarina jo tuttu. Kaunis ajatus, mutta kun… Hahmoihin ei pikaisen, välitekstimäisen esittelyn takia koskaan päästä kiinni niiden ansaitsemalla tavalla. Ensimmäisen 20 minuutin aikana on tippua kärryiltä, vaikka kuinka pitäisi kiinni. Allegoriaksi teos on myöhemmin aivan liian hidastempoinen ollakseen mielekästä katseltavaa.
Toisinaan Päällystakki laahaa paikallaan melodramaattisesti, toisinaan tiputtelee kömpelöä vitsiä jonkinlaisessa nilkuttavassa tahdissa. Vain ajoittain mustanhumoristinen maailma pääsee oikeuksiinsa. Sitten taas huokaillaan, pyöritellään silmiä ja tuijotellaan tyhjyyteen ylikarikatyyrisissa roolihahmotelmissa. Sen lisäksi elokuva yhdistää parikin kirjailijan novellia yhteen täysin kömpelösti ja vailla sopivasti yhtenäistä tematiikkaa. Kontrasti on häkellyttävän raju edellispäivänä nähdyn, niin sulavasti komediaa, jännitystä ja melodraamaa yhdistävän Sunrisen rinnalla.
Sen lisäksi novellissa niin tehokas tarinan loppu on hukattu jonnekin matkan varrelle. Myönnettäköön tosin, että Gogolia on erittäin vaikeaa filmata. Venäläinen kirjallisuus on sanankäyttöä parhaimmillaan, mutta juuri Gogolista tuntuu katoavan paljon, kun tätä käännetään elokuvan kielelle. Parhaiten on mielestäni onnistunut lähes täysin tarinan syvemmät puolet sivuun jättävä genrefilmatisointi Viy, Neuvostoliiton harvoja suoria kauhuelokuvia, jossa ihastuttavat tehosteet ovat kuin John Carpenterin suunnittelupajasta. Siis siltä ajalta, kun Carpenter oli vielä mielenkiintoinen.
On lievästi sanottuna kummallinen tunne, kun koko festivaalien heikoin kohdalle osuva elokuva on mykkäelokuvan klassikko. Toisaalta se oli kiehtovaakin. Elokuvaa varten sävelletty musiikki oli erinomaista, ja se teki kokemuksesta tuskattoman. Onneksi myöa iltainen pizza lohdutti filmiin pettynyttä nälkäistä , kun taas rohkeammat suuntasivat nokkansa kohti uusia esityksiä. (ML)
House of Tolerance (2011)
Bertrand Bonellon elokuva House of Tolerance alkaa ranskalaisbordellista 1800-luvun viimeisinä hetkinä. Bordellin henkilökunta ja asiakkaat valmistautuvat vuosisadan vaihtumiseen. Yksi prostituoiduista, Jewess-lempinimellä kulkeva nainen, näkee enneunia tulevasta, ja käy niitä läpi asiakkaansa kanssa. Aaton tullessa naisilla on kysyntää, ja talossa harrastetaan maksullista haureutta. Kaiken rikkovat shokkileikkauksella tulevat kuvat posket auki leikellystä Jewessistä.
Sen jälkeen siirrytään seuraavaan vuosisataan. Jewess ei kelpaa enää bordellin asiakkaille muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Muut tytöt jatkavat menoa normaalisti ja ottavat erilaisia asiakkaita, jotka haluavat mitä omituisimpia asioita. Joku tykkää harrastaa seksiä samppanjakylvyssä, kun taas toinen haluaa silitellä pantteria ja hokea Vuittonin nimeä. Suurin osa elokuvan tapahtumista on juuri tällaisten kohtausten näyttämistä, mikä saa kaksi tuntia tuntumaan harvinaisen pitkältä, vaikka teknisellä puolella Bonello käyttää joitain kivoja oivalluksia, kuten neljää samanaikaista kuvaa. Harmi vain, että niilläkin kuvataan vain prostituoituja harrastamassa seksiä.
Taloon tulee myös uusi, 15-vuotias tyttö, Pauline, jonka sopeutumisen kautta katsojalle tulevat tutuiksi talon arkirutiinit. Prostituoidut harrastavat seksiä, peseytyvät, ja laittautuvat seuraavaa asiakasta varten. Välillä elokuva tuntuu sanovan, että prostituoitujen elämä ei ole helppoa, mikä on oivalluksena niin itsestäänselvyys, että se ei riitä kannattelemaan kokonaista elokuvaa. Shokeeraamaan House of Tolerancesta ei ole, vaikka se sisältää runsaasti alastomuutta, koska siitä tehdään niin tavanomaisen tylsä osa elokuvaa. Nykykatsojat ovat muutenkin tottuneet alastomuuteen elokuvissa eikä leffalla mene vahvasti, jos runsaista tisseistä huolimatta mieskatsojalle jää parhaiten mieleen prostituoitujen kainalokarvat, joita kyllä esitellään ansiokkaasti joka välissä. Väkivaltakaan ei ole muuta kuin shoutgagilla katsojan eteen heitetty satunnainen tapahtuma, johon ei keskitytä sen enempää – mitä nyt lopussa naiset kostavat posket auki leikanneelle miehelle, ja oikeus voittaa.
Kahden tunnin aikana mielenkiintoisinta oli seurata, miten lähes täydestä koulun salista virtasi porukkaa ulos kesken elokuvan. Lähelläni istunut paikallinen, erittäin humaltunut, mieshenkilö jäi mieleen rehellisyytensä vuoksi. Hän tokaisi ennen elokuvaa, että jos tämä on paskaa, hän lähtee menemään. Tämän hän teki, ja ymmärrän hyvin miksi. Elokuvan lopussa yksi prostituoiduista itkee spermaisia kyyneliä. Symboliikka on niin vahvaa, ettei Bonellon muilla elokuvilla ole kovin polttavaa tarvetta päätyä katselulistalleni. (JM)
Avalon (2011)
Avalon on ruotsalainen veijarikomedia tai jotain. Ohjaaja Axel Petersen alusti elokuvan kertomalla, että se kertoo keskenkasvuisista vanhoista miehistä, ja niin todellakin on. Käsivaralla kuvattua, tietyssä mielessä potentiaalista, mutta kuitenkin ärsyttävää uutta elokuvaa Ruotsista. Jättää melko lailla sanattomaksi, ja katsojakumppanini toteamus summasi aika hyvin: tulipahan nähtyä. (JH)
Matinee (1993)
Popkornien rouskutukselta Matineen alustamiseen tullut Joe Dante kertoi elokuvan olevan hänelle henkilökohtainen kahdesta syystä. Se kuvastaa yhdysvaltalaista pelkoa 60-luvun alussa, kun ydinsodan uhka oli todellinen. Lapset olivat 50-luvulla harjoitelleet koulussa absurdeja varotoimenpiteitä ydinpommien varalta. Kyyryyn maahan ja takki päälle.
John Goodmanin esittämä b-leffojen tuottaja käyttää ihmisten tietämättömyyttä hyväkseen julkaistessaan uusimman säikkyleffansa: MANT! ”Half man, half ant!” Tuntuu absurdilta nyt, mutta kun miettii, todennäköisesti tällaiset mutaatiot saattoivat tuntua hyvin todentuntuisilta John Q. Publicin silmissä silloin. Vasta 15 vuotta aiemmin tiede oli tuottanut ennennäkemättömällä tuhovoimalla varustetun aseen ja 50-lukulaisiet scifi-elokuvat suhtautuvat hyvin negatiivisesti tieteeseen. Paras esimerkki lienee Se toisesta maailmasta, jossa järkähtämättömän tunteeton tiedemies on täysin valmis uhraamaan työtoveriensa hengen tieteen nimissä.
Toisekseen, Matinee on kunnianosoitus ajalle, joka ei koskaan palaa. Täyteen pakatut elokuvateatterit, kun kyseinen paikka saattoi olla koko yhteisön sosiaalinen keskus. Sinne mentiin joko perheen kanssa rentoutumaan tai ensimmäisille treffeille luokan kauneimman tytön kanssa, koska se oli pimeytensä takia paras paikka hieman kopeloida vessapaperilla ehostettua teinipovea tai livauttaa sormea päivätasaajan alle kohti hyväntoivonniemeä.
Näiden kahden valossa Matinee kertoo nuoresta pojasta, joka haluaa kovasti päästä katsomaan MANT-elokuvaa tyttönsä kanssa, kun ydinsodan pelko on kovimmillaan. Goodmanin mahtipontisen ja elämää suuremman tuottajagurun tempaukset ovat omiaan lietsomaan paniikkia, jonka hän näkee vain oivana markkinarakona. Eikä siitä sen enempää. Matinee on ihan sympaattinen elokuva. Oma vastaava versioni kertoisi todennäköisesti perheestä, joka syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kerääntyy katsomaan kesäillan Vääpeli Körmyä, jossa Heikki Kinnunen pelastaa Suomen Al-Qaidalta. (JH)
Unfair World (2011)
Voimakas intuitiivinen tila, kun tiedät miten on toimittava. Akira Kurosawan Ikiru – tuomittu, Don Siegelin Likainen Harry ja monet muut esimerkit kertovat ihmisistä, jotka kokevat heräämisen ja tajuavat miten heidän täytyy toimia. Filippos Tsitoksen Unfair World kertoo Sotiris-nimisestä poliisista, joka kokee tällaisen heräämisen. Mutta mitä jos intuitiosi onkin päin persettä? Mitä jos toimit vailla mitään oikeaa käsitystä siitä miten asiat ovat ja vaistosi vain pettävät sinua?
Sotiris on täysin elämäänsä ja työnsä byrokraattisiin puoliin kyllästynyt mies, joka päättää murtautua lain kahleista ja tehdä kerrankin, mikä hänestä tuntuu oikealta. Kaikki menee lahjakkaasti päin honkia, eikä kuvioihin sattumalta astunut keski-ikäinen Dora auta tilannetta yhtään.
Lyön pääni vetoa, että ohjaaja Flippos Tsitos on suuren suuri Aki Kaurismäen ihailija tai vähintään ottanut vaikutteita. Sotirista tulkitseva Antonis Kafetzopoulos on kuin kuka tahansa Kaurismäen elokuvien mies Matti Pellonpäästä Mato Valtosen kautta Sakari Kuosmaseen. Työ on turhaa, elämä on turhaa, kaikki on turhaa. Joten juon kymmenen lasillista ouzoa ja sammun puiston penkille snagarin viereen. Rappioromantiikkaa, vai kuinka? Theodora Tzimou puolestaan käy hyvin Kati Outisesta, arkisesta, mutta omalla tavallaan mysteerisestä naisesta.
Unfair World eroaa Kaurismäestä pessimistisyydellään. Kaurismäen teoksissa toistuva teema on köyhien ihmisten välinen solidaarisuus. Kun Miehessä vailla menneisyyttä Markku Peltolan esittämä muistinsa menettänyt mies kastaa povarista otettua teepussia lämpimään veteen kahvilassa ja kahvilan tädit heltyvät antamaan hänelle ilmaisen aterian, en voinut pidätellä kyyneliäni. Kaurismäen oletus on, että kovista oloista kärsivät ihmiset voivat aina ymmärtää toistensa tuntoja ja tämän takia kykenevät auttamaan toisiaan omankin hyvinvoinnin kärsiessä.
Unfair Worldissa kaikki hahmot epäilevät kaikkia. Jokaisen intuitio sotii toista vastaan, mikä tekee Sotiriksen suuresta tehtävästä hyvin vaikeaa. Vaikka ihmisiä yhdistää yksi asia, kurjuus, se ei tarkoita mitään. Kyseessä on yhtä teennäinen oletus kuin kotiseutuylpeys. Unfair Worldin elämänkatsomuksen voisi tiivistää vanhaan toteamukseen ja kliseeseen, että jokainen ihminen on saari, tarkoittaen että kukaan ei voi tuntea toista ihmistä koskaan täysin. Olemme arvauksien ja parhaassa tapauksessa valistuneiden arvausten armoilla.
Elokuvan jälkeen olin sen verran väsynyt ja ahdistunut, että onnistuin eksymään Sodankylässä. (JH)
Perjantaina oli esityksessä myös Ruben Östlundin Play.