Lapsen kehityksen kannalta on suotavaa, että hänellä on edes yksi vakaa suhde aikuiseen, oli kyseessä sitten biologiset vanhemmat, joku muu sukulainen tai ihan kuka tahansa tasapainoinen aikuinen. Daniel Joseph Borgmanin The Weight of Elephants käsittelee kirpeästi kuinka pohjattoman toivottomaksi ja yksinäiseksi lapsen ympäristö muuttuu, kun kerta toisensa jälkeen ympärillä olevat suhteet aikuisiin katkeavat syystä tai toisesta.
Tämän vuoden Espoo Cinén yksi ennakkoon mielenkiintoisimmista nimikkeistä oli Salvo. Cannesin elokuvajuhlien kriitikoiden viikolla palkintopöydän putsannut Tukholma-syndroomasta ideansa ammentava italialainen rikoselokuva jätti silti melko kylmäksi. Tarinan protagonisti ja elokuvan nimikkohenkilö Salvo (Saleh Bakri) on mafian palkkalistoilla toimiva kovan luokan ammattitappaja ja vähäpuheinen mies. Alussa paukutellaan kovaan ääneen, kun kahden eri rikollisjärjestön konnat ottavat yhteen. Tilanne päättyy tyylikkääseen takaa-ajoon, jonka seurauksena Salvo päätyy listimään kilpailevan bisneksen rikollisia. Hän ei kuitenkaan pysty päättämään erään mafioson sokean Rita-siskon (Sara Serraiocco) päiviä ja ottaa naispolon vangiksi hylättyyn tehdasrakennukseen. Salvon ja Ritan välille alkaa muodostua epätodennäköinen suhde.
Aleksei Balabanov oli yksi Venäjän tunnetuimmista ohjaajista. Toukokuun 18. Päivä tuli yllättävä tieto, ohjaaja oli kuollut. Terveysongelmien kanssa painineen Balabanovin kuolema oli joka tapauksessa suuri yllätys, koska hän oli vasta muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta.
Balabanov jätti loistavan venäläisen elokuvan perinnön. Hänen tunnetuin ohjauksensa lienee pienellä budjetilla kyhätty rikoselokuva Veli (1997). Muutama muukin elokuva on saanut enemmän huomiota suomalaisessa festariskenessä, kuten ronskilla otteella Neuvostoliiton historiaa ruoskinut Cargo 200 (2007), bolševikien vallankumouksen jälkeisestä ajasta kertova Morphine (2008) sekä tässä arvostelussa käsiteltävä moderni rikoskomedia Dead Man’s Bluff (2005).
Tokyo Drifter kertoo tarinan yakuza-maailmasta pomonsa kanssa erkaantuneesta Tetsuya Hondosta (Tetsuya Watari), jolla on kuitenkin edelleen asioita selvitettävänään rikosmaailmassa. Tai oikeastaan rikosmaailmalla on selvitettäviä asioita hänen kanssaan. Tetsuya, joka kantaa elokuvassa lempinimeä Phoenix Tetsu on heti elokuvan alusta lähtien yllättävän vaikea hahmo tulkita. Ei sillä, että hänestä ei saisi irti vaan oikeastaan siksi, että hänestä saa irti enemmän kuin tarpeeksi. Tetsuya on kovassa maineessa rikollispiireissä. Häntä pidetään jonkinlaisena ylivoimaisena koneena, joka on valmis tappamaan kylmähermoisesti kaikki, jotka ovat valmiita satuttamaan häntä tai hänen läheisiään. Japanilaiseen tapaan Tetsuya painottaa toiminnassaan ennen kaikkea uskollisuutta, jonka eteen hän onkin valmis kärsimään.
Ironinen tapa tarkastella nykyistä massaviihdekulttuuria on varsin yleistä. Se, missä spektaakkelinhakuisuus on useissa viihde-elokuvissa viety paikoitellen silmiinpistävän suurieleiseksi ja räväkäksi, on ironia tarjonnut monille nykykatsojille tavan jatkaa nykyisestä massaviihteen nauttimisesta. Ironia kuitenkin itsessään toimii samalla etäännyttämisen välineenä, jolla katsoja saattaa omaksua suoraeleisesti kuluttamaansa viihdettä ylevämmän aseman.
Nostalgianhuuruista tyylikkyyttä huokuvien kostoelokuvien aikakausi on tässä ja nyt. Tällä vuosikymmenellä. Sen kuninkaaksi nostettiin harrastajien keskuudessa jo lähes yksimielisesti pari vuotta sitten ilmestynyt Nicolas Winding Refnin Drive. Sen lisäksi William Friedkinin vuosiksi unohdettu Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) on yhtäkkiä taas kovinta ikinä.
Uudelleen syttynyt rakkaus 80-luvun neonväreihin, huipputyylikkyyteen ja väkivaltaan väkivallan vuoksi on ollut jo vuosia nousemassa yhdeksi isoimmista trendeistä, elokuvissa, videopeleissä ja musiikissa, ja näiden yhdistelmissä.
Tositarina. Teinilauma murtautui vuoden aikana useiden julkkisten asuntoihin ja varasteli heidän arvotavaroitaan, koska ilmeisesti Hollywoodin ökyalueilla ei uskota ovien lukitsemiseen, varashälyttimiin ynnä muuhun varautumiseen. Murtojen motiivina ei ollut rahan puute ja sen hankkiminen, vaan he olivat vain normaaleja faneja, jotka sattuivat ihailemaan Paris Hiltonia, Lindsay Lohania, Megan Foxia ynnä muita. He ihailivat näitä ihmisiä ja heidän elämiään niin paljon, että halusivat saada itselleen siivun tuota upeaa glamour-elämäntyyliä vaatteineen ja koruineen vaikka väkisin.
Thaimaassa asuva Julian (Ryan Gosling) elättää itsensä järjestämällä nyrkkeilyotteluita ja myymällä huumeita. Julianin veli, Billy (Tom Burke) on naisiin vihamielisesti ja halveksuen suhtautuva nuoriherra, joka murhaa lopulta alaikäisen prostituoidun. Kostoksi Billy murhataan ja surman pääarkkitehti on paikallinen poliisi Chang (Vithaya Pansirngram). Crystal (Kristin Scott Thomas), poikien äiti, saapuu pääkallopaikalle noutamaan lapsensa ruumista ja vaatimaan Julianilta kostoa veljensä murhasta. Julian on kuitenkin enemmän kuin vastentahtoinen noudattamaan äitinsä käskyä.
